keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Havaintoja Helsingistä

Yhdestä maasta toiseen matkustaessa silmät aina näkevät muutaman päivän ajan terävämmin kyseisen paikan erityispiirteet. Sitten jonkun ajan päästä taika haihtuu ja silmä tottuu näkemäänsä. Suomeen päin tullessani yleensä kiinnitän huomiota tilan tuntuun, siisteyteen, järjestelmällisyyteen ja sääntöihin sekä siihen, miten (toisin kuin viimeaikaisista uutisaiheista tai nettikirjoittelusta voisi päätellä) ihmiset ovat pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän samannäköisiä ja samankielisiä.

Olen kai sen verran tottunut eri kielisten ja eri maista kotoisin olevien ihmisten kanssa elämiseen, että se että kaikki ovat suomalaisia ja suomenkielisiä tuntuu jonkin aikaa hassulta. Kanssani samaa mieltä lienee tyttö, jonka mielestä on ollut ihmeellistä, että ratikassa, lääkärissä ja televisiossa puhutaan "meidän kieltä". Neljävuotias ei taida täysin käsittää kansallisvaltioiden merkityksiä. Yritin kyllä selittää, että tämä on Suomi ja yleensä ihmiset täällä Suomessa puhuvat suomea, mutta ilmeisesti suomen kieli hänen maailmankuvassaan liittyy ennen kaikkea tiettyihin ihmisiin, kuten perheenjäseniin, sukulaisiin ja suomenkielisiin ystäviin, eikä ulkomaailmaan ja tuntemattomiin ihmisiin. Selitys meni muutenkin huteraksi, kun lääkärin odotushuoneeseen sattui samaan aikaan vuoroaan odottamaan ranskankielinen isä kahden ranskaksi leikkivän pikkutyttönsä kanssa, joiden leikkiä tyttö korvat höröllä kuunteli.

Kliseinen kuva suomalaisten jäykkyydestä vuorovaikutustilanteissa julkisilla paikoilla pistää kyllä minulla silmään aluksi. Jos on päässyt tottumaan siihen, että madamet ja monsieurit tulevat selkärangasta ja että mercin, s'il vous plaitin ja pardonin unohtaminen on suoranainen skandaali, niin tuntuu julkisilla paikoilla toimiminen täällä erikoiselta. Joskus tuntuu siltä kuin vuorovaikutusta ja puhumista tuntemattomien kanssa suorastaan välteltäisiin viimeiseen asti, vaikka helpommalla luulisi pääsevän, jos vain avaisi suunsa.

Toisaalta kaikki toimii kuin rasvattu ja ainakin jossain julkisen hallinnon palveluiden osakilpailussa Suomi varmaan voittaisi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Passin hakeminen onnistuu tuosta noin vain netissä ja valmiin passin voi noutaa viikon kuluttua lähimmältä R-kioskilta. Alaikäisten passeja varten joutuu poliisilaitoksella sentään käymään paikan päällä, mutta puolentoista tunnin järjestelmällinen jonotus ja viiden minuutin asiointi tiskillä ei muihin byrokratioihin verrattuna tuntunut minulla missään.

Eilen ratikkaan sattui arabiaa puhuva äiti lapsineen, joita tyttö tarkkaili ja kuunteli. Yhtäkkiä äiti vaihtoi kielen suomeksi kysyessään minulta tietä etsimäänsä paikkaan. Tyttö puolestaan kyseli taas ihmeissään, miksi he yhtäkkiä puhuivatkin "meidän kieltä", johon liittyvän vastaukseni aloitin luonnollisesti sillä, että ehkäpä he olivat muuttaneet tänne Kairosta.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Bruxelles ma belle, au revoir!


Bruxelles ma belle, au revoir et merci mille fois. Tu seras toujours dans mon coeur. Et à bientôt, je te promets.

Näihin nostalgisiin ranskan kielelle tyypillisiin mahtipontisen kauniisiin sanoihin päättyköön tämänkertainen lukuni Brysselissä. Bryssel, kaunokaiseni, näkemiin ja kiitos tuhannesti. Olet aina sydämessäni. Ja nähdään pian, lupaan sinulle.

Huomenna lähden lentokentälle ja saavun Helsinkiin. Siitä joidenkin viikkojen jälkeen lähden jälleen lentokentälle ja saavun Kairoon. Kylläpä minulla on ihmeellinen elämä, ajattelen aina välillä.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Luopumiset

Suurten muutosten yhteydessä tarvitsen aikaa niiden prosessoimiseen. Käyn läpi menneisyyttä ja sen myötä käännän sivua ottaakseni vastaan uuden. Tämä on minulle tärkeä prosessi tilanteen tasalle pääsemisessä ja jos en anna sille aikaa ja tilaa, löydän sen edestäni myöhemmin ja itseni ihmettelemästä miten tässä näin kävi. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota muutoksia yhtä vakavasti, vaan pystyvät sulkemaan ja avaamaan ovia kevyemmin. Omalla kohdallani tiedän, että on parempi että uppoudun muuton ja muutoksen synnyttämiin tunteisiin syvälle, koska sen jälkeen pääsen niiden kanssa kyllä ennen pitkää sinuiksi.

Olen tyytyväinen siitä, että minulla on ollut aikaa luopua vanhasta ja valmistautua tulevaan. On varmaan ihan luonnollista, että kun elämän kehikosta koteineen, kouluineen, työpaikkoineen, ympäristöineen ja ystävineen pitää luopua, aiheuttaa se kaikenlaisten tunteiden´ja ajatusten esilletulon. Tällaiset muutot ovat elämän merkkipaaluja, jolloin yksi luku päättyy ja toinen alkaa. Haikeus kuuluu minusta asiaan ilman muuta. Luopumisen tuskaksi kutsuttu tila ei mielestäni kuitenkaan tarkoita ollenkaan ainoastaan vanhaan takertumista, vaan siihen liittyy päättyvän elämänvaiheen läpikäyminen ja etenkin sen arvon ja merkityksen tiedostaminen. 
 
En ole pyrkinyt keräämään maallista omaisuutta (vaikka joskus olisikin järkevämpää niin tehdä), eikä minun ole lainkaan vaikea luopua materiasta. Olen päinvastoin aina pyrkinyt olemaan keräämättä ylimääräistä ja tarpeetonta tavaraa. Viime aikoina olenkin trendikkäästi hullaantunut minimalismin aatteesta ja käynyt läpi koko asuntomme ja omaisuutemme sen periaatteita noudattaen. Japanilaisen Marie Kondon Konmari -opuksen oppien mukaan olen tarkastellut jokaisen huoneemme joka ikisen kaapin ja laatikon sisällön kysyen itseltäni tarvitsenko kyseistä tavaraa tai pidänkö sitä kauniina tai iloa tuottavana. Jos vastaus molempiin kysymyksiin tai joskus vain yhteenkin on ei, on tavara saanut lähteä. Olen viime kuukausina vienyt uskomattoman määrän tarpeetonta tavaraa ja vaatetta kirpputorille ja yhtäkään sinne päätynyttä asiaa en ole kaivannut. 

Tämän kokemuksen perusteella tosiaan uskon, että tällainen ”konmarisointi” todella tekee mitä lupaa eli luo ympärille selkeyttä ja kauneutta sekä vapauttaa energiaa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Luopumisen tuskaa en siis tosiaankaan koe suhteessa materiaan, mutta suhteessa elämänvaiheisiin kyllä. Mutta pikkuhiljaa alan kuitenkin päästä tämän luvun loppuun ja pikkuhiljaa alan avata seuraavaa. Minkäköhänlainen siitä tulee? Jännittävää nähdä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Mementojen haalintaa

Isäni on pöytälaatikkorunoilija ja sain aikoinaan ensimmäistä kertaa Helsingistä Brysseliin lähtiessäni häneltä runon, jonka vastikään löysin omasta pöytälaatikostani. Se kuuluu näin:

Jätätkö tämän maan,
tämän kaupungin
menetkö toiseen sateiseen satamaan
Atlannin tuuliin
muista joskus meitäkin,
saman tuulen tuivertamia
saman taivaan alla.

Minusta se on kaunis runo, joka tavoittaa kansainvälisiin muuttoihin usein liittyvän haikeuden hyvin. Runojen rustaamisen lisäksi isäni on taitava maalaamaan maisema-aiheisia akvarelleja ja meillä on kotona muutama hänen maalamansa maisema eri kohdista Helsinkiä. Yhdessä avautuu näkymä Tuomiokirkolle Sofiankadulta käsin, toisessa on Kruununhaan puolelta Pitkänsillan kupeesta Hakaniemeen päin aukeava maisema ja kolmannessa vallilalainen sisäpiha. Nämä maalaukset muistuttavat minua rakkaasta lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungista.

Niinikään rakkaasta, hullusta, upeasta Ugandasta ja Kampalasta muistuttamaan ostimme yhden jos toisenkin käsinpunotun korin lisäksi myöskin maalauksia. Ne puolestaan ovat öljyvärimaalauksia, mutta kaupunkimaisema-aiheisia nekin. Toiseen niistä lahjakas ugandalainen taiteilija on vanginnut kohtauksen kampalalaista kaupunkielämää, jossa yhdellä ruosteenpunaisen maaperän värjäämällä kadunpätkällä tungeksii miehiä ja naisia kantamuksineen ja matatut eli paikalliset Toyota Hiace -mallin taksit seisovat ruuhkassa yhdessä Toyota Rav 4 -autojen, boda boda -moottoripyörätaksien ja ylitsepursuavaa lastia kuljettavan lava-auton kanssa. Tätä maalausta katsoessa voi helposti saada mieleensä Kampalan tunnelman ja mieleen muistuvat ne kadunkulmat ja tiet, joita pitkin omalla Toyota Rav 4 -autollamme ajoimme. Mihin mikäkin tie johti ja mitä muistoja mistäkin paikasta on jäänyt mieleen.

Brysselistä muistuttavaa maalausta tai valokuvaa meillä ei ole ja olen päivä päivältä enemmän huolissani siitä, että aika käy liian vähiin, enkä tule löytäneeksi mieleistäni muistoa Brysselistä. Haluaisin sen samalla tavalla vangitsevan tyypillisen brysseliläisen kaupunkimaiseman, mutta toistaiseksi en ole onnistunut löytämään etsimääni. Löysin kyllä postikortin, joka esittää kasaa ruusukaaleja eli brysselinkaaleja tekstillä Mon petit chou de Bruxelles - Minun pieni brysselinkaalini. Suom.huom. ilmaisua mon chou käytetään hellittelysanana esimerkiksi kuten sanaa kultaseni. Söpö kuin mikä ja pääsee ehdottomasti esille, mutta ei silti täytä toiveitani "minun pieneen Brysseliini" liittyvästä muistoesineestä. Asia on saatava korjattua, vaikka siitä ei ole epäilystä, ettenkö halutessani hetkessä pystyisi mielessäni palauttamaan nämä kadut ja maisemat mieleeni. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Babelin tornista, päivää!

Toisissa blogeissa (ainakin Chez Helena ja Ulkosuomalainen äiti) on viime aikoina ollut puhetta lapsuuteen ja vanhemmuuteen liittyvistä kulttuurieroista ja monikielisestä lapsuudesta. Tämä on yksi lempiaiheistani tällä hetkellä, joten ajauduinpa minäkin kirjoittamaan aiheesta oman postauksen. Minusta on hirveän kiehtovaa seurata omien lasteni lapsuutta, joka on niin erilainen kuin omani oli yhdessä ja samassa suomalaisessa kulttuuripiirissä 80- ja 90-luvuilla. Kävin kyllä koulua, jossa oli ruotsinkielinen rinnakkaisluokkasarja, joten ruotsin kieleen ja kaksikielisiin lapsiin sain kyllä kosketuspintaa. Siitä huolimatta sen mitä omista päiväkodeistani ja koulusta muistan, niin yhtäkään muualta Suomeen muuttanutta lasta ei omissa päiväkotiryhmissäni tai koululuokillani ollut. Paitsi yksi kolmannella luokalla Yhdysvalloista takaisin äitinsä kotimaahan muuttanut tyttö, jota kiusattiin suomen kielessään olevan aksentin ja massasta poikkeavan persoonallisuutensa vuoksi.

Puhumme molemmat vanhemmat kotona suomea ja lapsemme ovat niin passeiltaan kuin kotikieleltään täysin suomalaisia. Suomessa he eivät koskaan kuitenkaan ole asuneet ja mielestäni he ovat selvästi paljon muutakin kuin pelkästään suomalaisia, jos käsitettä ajatellaan vaikkapa nyt niin muodikkaan (mutta vieroksumani) kantasuomalaisuuden käsitteen kautta. Ensi viikolla neljä vuotta täyttävä tyttö asui ensimmäisen elinvuotensa englanninkielisessä ympäristössä Ugandassa ja muutti yksivuotiaana ranskankieliseen ympäristöön tänne Brysseliin. Parivuotiaana hän aloitti osa-aikaisen ranskankielisen päiväkodin ja nyt tyttö käy toista vuotta monikielisen esikoulun kaksikielistä luokkaa, jossa hänen luokkansa lapsia opetetaan sekä ranskan- että englannin kielellä. Ympäristön kielen ollessa ranska on lasten keskinäiseksi kieleksi muodostunut ennen kaikkea ranska, vaikka tyttö on oppinut ymmärtämään ja puhumaan myös englantia ja puhuu sitä tiettyjen ihmisten kanssa vapaa-ajallakin. Suomen kieli hänellä on ainakin toistaiseksi silti vahvin, mutta muiden kielien vaikutus siitä kyllä on jo huomattavissa.

Hän saattaa esimerkiksi ranskalaisittain käyttää kysymyksissään kysymyslauseen lopussa nousevaa nuottia eli intonaatiota. "Äiti, minne menet?" - viimeinen tavu intonaatiolla nousten. Häneltä myös usein automaattisesti tulee suustaan ranskankielinen versio sanasta "tai". "Menetkö ulos ou sisään?" Myös u-äänne usein ääntyy hänellä ranskalaisittain "y":nä, joten esimerkiksi sanat "bussi" ja "numero" vääntyvät "byssiksi" ja "nymeroksi". Hassusti hän saattaa myös sekoittaa erikielisiä sanoja ja sanoo esimerkiksi taskua tarkoittaessaan "laitan nämä mun poskeen" sekoittaen sanat "tasku" ja ranskan kielen vastaavan "poche". Leikin kieleksi on myös selvästi myös muodostunut ranska, sillä hän usein yksikseen leikkiessäänkin sanoittaa leikkiään ranskan kielellä.

Kairossa ei valitettavasti ole tarjolla kaksikielistä esikoulua suomenkielisestä puhumattakaan, joten jouduimme tekemään valinnan ranskankielisen ja englanninkielisen esikoulun välillä. Päädyimme tällä erää ranskankieliseen esikouluun sen takia, että koemme itse pystyvämme paremmin ylläpitämään englannin kielitaitoa muilla keinoin. Englanti tulee myös enemmän tai vähemmän olemaan koulun ulkopuolisen sosiaalisen elämän kieli kuten tähänkin asti täällä Brysselissä, joten toivomme, että tytön kosketus englannin kieleen säilyisi. Jo senkin takia, että muuten hän saattaisi kokea jäävänsä vanhempiensa sosiaalisen elämän ulkopuolelle ja sitä emme haluaisi. Ranskan kielitaidon olisi kuitenkin toivottavaa säilyvän sen takia, että se säilyttää mahdollisuuden tulevaisuudessa palata tänne Brysseliin vaivattomammin.

Palaamisen todellisesta mahdollisuudesta meillä ei kuitenkaan ole tietoa, joten se millä kielellä tyttö varsinaisen koulunkäyntinsä eli ala-asteen aloittaa on vielä epäselvä. Minulle on kommentoitu, kuinka stressaavaa kaikkien kielien ylläpitäminen ja vaihtoehtojen aukipitäminen on, mutta en itse asiassa ennen siitä mainitsemista ollut kokenut sitä niin stressaavana. Kaipa se on ollut arkipäivääni tähänkin mennessä ja toivon vain parhaani mukaan voivani tältä osin turvata tytön tulevaisuuden, johon eri kielet todennäköisesti tulevat kuulumaan. Myönnettäköön, että arabian lisääminen tähän kaikkeen tuntuu jo aika paljolta, mutta ei kai tyttö ole ensimmäinen lapsi, jolle näinkin monen eri kielen läsnäolo on arkipäivää. Ruotsalaisen ystäväni neljää kieltä arkipäivässään kuuleva ja taitava tytär omaan tyttöömme viitaten kysäisi äidiltään kesälomalta Suomesta palattuamme, että "Varfor pratar hon den där tokiga tyskan hela tiden?" "Miksi hän puhuu koko ajan tuota hassua saksaa?" Saksa ja suomi kun ovat sentään ystäväni tyttären kielitaidon ulkopuolella.

P.s. Hyvää itsenäisyyspäivää!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Life goes on

Täällä Brysselissä yritetään palata pikku hiljaa takaisin arkeen. Tänään aukesivat metro ja koulut ja liikkeellä on selvästi enemmän ihmisiä ja katukuva normaalimman näköinen. Ruuhka oli aamulla kova ja mietin olikohan moni päättänyt lähteä liikkeelle autolla metron ja muiden julkisten liikennevälineiden sijaan. Tunnelma ja ilmapiiri on melko ikävä ja ihmiset ovat kyllä järkyttyneitä kuka milläkin tavalla reagoiden. Toiset tuntuvat ajattelevan, että uhka on mikä on ja elämää on pakko jatkaa odottamatta koko ajan milloin isku tulee ja tuleeko sitä ja toisaalta taas jos sellainen tulee, niin sitten sille ei oikein mitään voi. Toiset taas tuntuvat olevan syvemmin surullisia ja vihaisia tilanteesta ja kokevat vaikeaksi hyväksyä sen, että elämme maailmassa jossa terrori-iskuja tapahtuu ja että niitä ei kyetä ehkäisemään.

Minustakin se on surullista ja suututtavaa ja joskus harteille tuntuu laskeutuvan koko maailman taakka, mutta pääasiassa suhtaudun tilanteeseen jokseenkin fatalistisesti. Jos isku tulee, niin sitten tulee, enkä minä sille mitään voi ja muutenkin sen uhka ei mielestäni ole mitenkään uusi asia. Myönnettävä kyllä on, että yleisötapahtumiin ei tee mieli osallistua ja itsekin valitsin aamulla metron sijasta mielihyvin auton. Sitä olen tullut viime päivinä ajatelleeksi miltä täällä muilla mailla eläminen Suomesta käsin näyttäytyy. Suomi kun taitaa talousvaikeuksistaan huolimatta vielä toistaiseksi olla niitä harvoja paikkoja, joita voi lintukodoksi nimittää.

Täällä muilla mailla ei maailmantilasta ja -tolasta oikein voi eristäytyä ja sen mukana on vain kyettävä jotenkin elämään. Brysseliin tehdyt hotelli- ja matkavaraukset ovat ymmärrettävistä syistä romahtaneet, mutta jotenkin vain 1,5 miljoonan ihmisen on kyettävä täällä elämään ja pyrkimään järjestämään asiat yhteiskunnassa niin, että radikalisoitumiseen voitaisiin puuttua ja että sitä voitaisiin ehkäistä. Sillä, että elämme nyt täällä Brysselissä terroriuhan keskellä ja sillä että olemme muuttamassa Kairoon, jossa tuskin olemme sen enempää syrjässä terroriuhalta ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rohkeuden tai uhkarohkeuden kanssa, toisin kuin miltä sen joskus koen Suomesta käsin näyttäytyvän. Ajatukset ja arki on vain kyettävä sopeuttamaan ja muokkaamaan sellaisiksi, että uhkien ja maailmantilan kanssa kykenee elämään. Joskus siinä onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Ja joskus maailman synkät sävyt näyttäytyvät vahvempina kuin kirkkaat ja se on surullista ja saa mielen raskaaksi, mutta elämän on jatkuttava.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

No panic

En oikein tiedä miten kommentoisin viiikonlopun tapahtumia Brysselissä. Aseistetut sotilaat ilmestyivät katukuvaan tärkeiden rakennusten edustalle jo tämän vuoden alussa Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen, mutta nyt viikonloppuna sotilaat olivat levittäytyneet joka puolelle. Perjantaina aseistettuja sotilaita oli sankoin joukoin partioimassa oman asuinalueemme kaduilla Brysselin keskustassa. Lähimetroasemallamme sotilaita oli niin metrolaiturilla kuin ulkona aseman uloskäynnin edustalla ja vilkkaalla ostoskadulla huomasin sotilaiden partioivan Hennes&Mauritz -liikkeenkin edustalla. Ihmsiä oli tavallista vähemmän liikkeellä ja yleensä täydessä H&M:ssa sai asioida rauhassa. Nopeasti sieltä tekikin mieli poistua ja tunnelma oli erikoinen koko kaupungissa.

Lauantaina talomme edustalla olevalle aukiolle oli tullut sotilaiden lisäksi panssariajoneuvoja, koko metroliikenne oli pysäytetty ja toreja, markkinoita ja tapahtumia peruttu, kuten uutisista on voinut lukea. Suomalaisetkin uutissivustot näyttivät noteeranneen Brysselin tapahtumat hyvinkin laajalti. Iltapäivälehtien luonnehdinta sotatannerta muistuttavasta Brysselistä tuntui kuitenkin liioitellulta, samoin kuin melkeinpä koko tilanne. Varmasti viranomaisilla on täysi syy toimenpiteille, eikä niitä turhan takia ole laitettu toteen. Tuntuu kuitenkin kummalliselta, että mitään tämän kaltaista ei aikaisemmin ole ollut tarve tehdä. Samat terroristithan täällä suunnitelmineen ovat olleet koko ajan ja Molenbeekin lähiön tilanne ollut tiedossa.

Jotkut uskovat, että Brysselin terroriuhka ja sen aiheuttamat toimenpiteet ovat vain tarkoituksella toteutettu median ja ihmisten huomion pois siirtäminen Pariisista ja terrorismin ehkäisyyn liittyvistä ongelmista ja että sama uhka on ollut koko ajan Brysselissä olemassa. Se viikonlopun aikana tuli huomattua minkälainen voima uutisoinnilla ja median kerronnalla on vaikuttaa ihmisten mielikuviin. Eräiden sukulaisten on tarkoitus ensi viikolla tulla Suomesta käsin käymään luonamme täällä Brysselissä. Uutisoinnin takia he kuitenkin tuntevat olonsa sen verran pelokkaaksi, että harkitsevat lentojensa peruuttamista. Itse en edelleenkään osaa olla mitenkään hallitsemattoman peloissani, vaikka sotilaiden läsnäolo ei mukavalta, normaalilta tai turvalliselta tunnukaan. Varsinkaan näin massiivisten turvatoimien keskellä. Luulisi, että ei nimenomaan maksa vaivaa yrittää terrori-iskua kun vastassa on koko armeija panssarivaunuineen ja tarkka-ampujineen. Iskuthan tuntuvat tapahtuvan silloin kun niihin ei olla millään tavalla osattu valmistautua. Harvinaisen toivottavaa, että olisin oikeassa.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Peloista & #PrayforParis

Moni on kysynyt eikö minua pelota muuttaa lasteni kanssa Kairoon. Kyllä pelottaa. Eniten minua ei kuitenkaan pelota mahdolliset levottomuudet tai terrorismin uhka, koska kuten on jälleen nähty siltä ei pääse pakoon täällä Euroopassakaan. Pariisin verilöyly on järkyttävä ja kamaluudessaan käsittämätön. Kymmeniä ja kymmeniä tavallisia viattomia ihmisiä, sellaisia niinkuin sinä tai minä.

Etäisyys Pariisin ja Brysselin välillä on vain kolmisensataa kilometriä ja tunnelma eilen illalla Brysselinkin kaduilla oli pelokas ja järkyttynyt. Virkamies oli illalla Pariisin iskun tapahtuma-aikaan hakemassa jälleen kerran kielletyltä paikalta varikolle hinattua autoamme ja minua pelotti, että terrori-iskun olisi suunniteltu leviävän tänne rajan toisellekin puolelle ja halusin hänen tulevan saman tien kotiin. Moni uskoo, että terrori-iskun tapahtuminen Brysselissäkin on vain ajan kysymys.

Vuodenvaihteessa olin Pariisissa viettämässä uutta vuotta parin Helsingistä sinne tulleen ystäväni kanssa ja vain kolme päivää Pariisista lähtömme jälkeen tapahtui Charlie Hebdo -isku juuri samalla alueella missä AirBnB:n kautta vuokraamamme asunto sijaitsi. Se tuntui järkyttävältä. Samoin kuin elokuussa Amsterdamista Brysselin kautta Pariisin matkalla olleessa Thalys-junassa tapahtunut terrori-iskun yrityskin. Samaisella Thalys-junalla olin tammikuussa Pariisiin ja takaisin matkustanutkin silloisessa siunatussa tilassani. Siunattu olen kaikin puolin ollutkin, että en ole ollut paikalla terroritekojen sattuessa.

Ja siunattuja, loputtoman äärettömän onnekkaita olimme silloinkin lokakuun alussa Kairossa käydessämme tyttömme jäädessä eläkepäiviään Etelä-Ranskassa viettävien isovanhempiensa huomaan. Samaan aikaan kun hermoilin Kairossa liikenteestä ja muista asioista, tyttö isovanhempineen ja serkkuineen oli toista tuntia jumissa veden varaan joutuneessa autossa vuosikymmenien pahimmassa tulvassa, josta monet eivät selvinneet yhtä onnekkaan vahingoittumattomina kuin he.

Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa milloin tahansa ja elämä on hauras. Kairoon muuttamiseen liittyvät pelkoni eivät siis varsinaisesti liity terrorismiin tai onnettomuuksiin, vaikka ajatus siitä tai Egyptissä tapahtuneesta lento-onnettomuudesta kaikkea muuta kuin mukavalta tuntuvatkin. Enemmän minua pelottaa perheeni henkiseen sopeutumiseen liittyvät asiat ja yleiseen epävarmaan elämäntilanteeseemme liittyvät asiat. Nekin ovat mittakaavaltaan erilaisia tuntemuksia kuin ne mitä yli sadan eilen Pariisissa surmansa saaneiden läheiset käyvät tänään ja loppuelämänsä läpi. Heidän puolestaan ja tämän maailmamme tilan puolesta olen äärettömän pahoillani. Lapsiani rutistan taas lujemmin ja olen kiitollinen siitä, että he ovat tässä rutistettavinani.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Käsityskyky

Lapsuudessani muutimme varmaankin jopa kuusi kertaa ennen kuin asetuimme Katajanokalle siihen asuntoon, jossa äitini edelleenkin asuu. Tästä lapsuudenkodistani omilleni muuttamisen jälkeen asuin kolmessa eri yksiössä Kalliossa, jonka jälkeen löysin itseni asumasta Brysselistä eräästä mini-kaksiosta. Siitä parin-kolmen vuoden jälkeen asuin yksiökokoelmani neljännessä versiossa Alppilassa, joka puolestaan vaihtui kolonialismin ajalla rakennettuun kolmen makuuhuoneen omakotitaloon pihoineen ja portinvartijoineen Kampalassa. Kampalan talosta muutimme Brysselin keskustaan nykyiseen asuntoomme, jossa on jalkapallokentän kokoinen olohuone, vanhoja peiliovia ja liitoksissaan natiseva parkettilattia. Se on ihana. Se on koti juuri nyt.

En täysin ymmärrä sitä, että seuraavan kerran kun täältä lähden lentokentälle, en enää palaa takaisin tähän asuntoon. Laitan oven kiinni perässäni ja asunto huonekaluineen jää sikseen, mutta minä en tule palaamaan tänne enää ja asunto tullaan tyhjentämään huonekaluistamme ja tavaroistamme. Virkamies (joka teknisesti ottaen ei ole virkamies, mutta joka liippaa sen verran läheltä, että häntä sillä nimikkeellä puolihumoristisesti kutsuttakoon) jää päästämään muuttomiehet tyhjentämään asunnon ja lentää sen jälkeen Kairoon, jonne minun ja lasten on tarkoitus lentää Helsingistä käsin myöhemmin. Näin sen teoriassa olemme suunnitelleet, mutta en täysin käsitä sitä, että sen on tarkoitus käytännössäkin tapahtua. Tai kyllä minä osaan sen kuvitella päässäni, mutta on vaikea kunnolla käsittää, että elämäni tulee muuttumaan niin täysin ja totaalisesti mitä ympäristöön tulee. Tässä vaiheessa emme tiedä, minkälaiseen asuntoon muutamme ja missä se tarkalleen ottaen sijaitsee, miten virkamies pääsee sieltä töihin ja miten tyttö kouluun.

Tästä yleisestä epämääräisyydestä ja epävarmuudesta johtuen huomaan, että minulla on jatkuva tarve yrittää hallita elämääni eteenpäin. Mietin ja pohdin jatkuvasti miten voisimme järjestää asiat niin, että tilaisuuden tullessa voisimme mahdollisimman vaivattomasti palata tänne Brysseliin takaisin. Ylipäätään ajattelen jatkuvasti tänne palaamista ja mitä olen ajatellut sitten tehdä. Jätän ikään kuin koko Kairon ajan sikseen ja suunnittelen elämäämme siitä eteenpäin, vaikka tällä hetkellä ainoa mitä tulevaisuudesta tiedämme on se, että ainakin seuraavan parin vuoden ajan meidän on tarkoitus asua ja elää juurikin siellä Kairossa, eikä meillä tässä vaiheessa ole tietoa voimmeko palata Brysseliin ja milloin. Samaan aikaan olen kyllä ihan innoissanikin uudesta elämänkokemuksesta ja sen tuomista mahdollisista hyvistä asioista, mutta en vain osaa suunnitella sitä mitenkään ja kaikki tuntemattomuus kai pelottaa.

Kertooko tämä siitä, että on vain niin paljon helpompi suunnitella elämää ja kokea hallitsevansa sitä sellaisessa ympäristössä ja olosuhteissa, jotka tuntee ja tietää vai siitä, että en kestä epävarmuutta ja suuret muutokset ja niiden ennaltahallitsemattomuus tekevät minut rauhattomaksi? Luultavasti molemmista. Minulle on kerrottu, että elämää ei voi täysin hallita, mutta miksi sitä tuntuu olevan niin vaikea hyväksyä ja miksi ei voi sen sijaan vain rauhoittua ja antaa sen kannatella?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kairo, Nurmijärvi ja Imatra

Muistaakseni Kata Edustusrouva-blogissaan on joskus käsitellyt sitä, minkälaisia reaktioita vähän eksoottisempi asuinmaa ihmisissä herättää. Minullakin aihe on sattuneesta syystä nyt pyörinyt mielessä. Yleisesti ottaen harva jos kukaan, joka kuulee minne olemme muuttamassa, reagoi kuulemaansa ihastuksella tai positiivisella mielenkiinnolla. Kun muuttokuorma on lähdössä kaupunkiin nimeltä Kairo maassa nimeltä Egypti, ovat reaktiot usein ihmettyneitä tai kauhistuneita.

"Minusta eli olisi lähtijäksi!". "Eikö siellä ole vaarallista?". "Sen täytyy olla todella stressaavaa". "Minä en voisi elää niin erilaisessa kulttuurissa". Ja niin edelleen ja niin edelleen. Minä ymmärrän näitä kommentoijia. Mutta sitä en ymmärrä, että miten he eivät ymmärrä sitä, että minä olen sinne joka tapauksessa lähdössä, enkä välttämättä välittäisi kuulla minkä asioiden he ajattelevat Kairossa olevan vaikeita tai miten kauhistuttavilta ne heidän näkökulmastaan kuulostavat. Ei varmaan ole yllättävää, että osaan ne tietenkin kuvitella itsekin ja luultavasti realistisemmin kuin moni muu. Ja jos Kairoon lähteminen onkin kauhistuttavaa, niin ei sen päivitteleminen sinne lähtijää millään tavalla auta tai helpota.

Sen sijaan voisi kysyä vaikkapa minkälaisessa asunnossa tulemme asumaan ja minkälaisella asuinalueella. Tai ihan mitä nyt muuta vaan, joka osoittaisi kiinnostusta sitä elämäni ihan tavallista, arkipäiväistä puolta kohtaan, jos sen puitteet ympäristöineen tuntuvat liian vaikeasti lähestyttäviltä. Koska lopulta jossain vaiheessa elämä kuitenkin varmaan kaikkialla toivottavasti muotoutuu arkipäiväiseksi, jossa pääasialliset tapahtumat ovat vaikkapa lapsen kouluun vienti, kaupassakäynti ja ruuanlaitto, olkoonkin että ympäristö näille arkipäiväisyyksille ei ole ihan siitä tavallisimmasta päästä.

Toki ymmärrän, että arkipäiväisyyksien ajatteleminen ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen, kun kuulee jonkun muuttavan johonkin vähän eksoottisempaan paikkaan. Sitä kuitenkin ihmettelen, miten monella itsekin ulkomailla asuvalla ei löydy hienotunteisuutta reagoida vähemmällä "shokkiarvolla". Ainahan löytyy erilaisia näkökulmia ja lähtökohtia ja jollekin jo vaikkapa Belgiassa asuminen ei tuntuisi mahdolliselta. Samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa Nurmijärvellä tai Imatralla asuminen ei tuntuisi yhtään sen enempää luontevalta kuin Kairossakaan asuminen. En silti näille paikkakunnille muuttamassa oleville varmaankaan toivottavasti sanoisi, että minusta ei olisi asumaan pienillä paikkakunnilla Suomessa, koska ne ovat kulttuuriltaan ja ilmapiiriltään niin erilaisia kuin mihin olen viime vuosina tottunut. Tai ainakin toivon, että osaisin ilmaista näkökulmani niin, että se ei tuntuisi Nurmijärvelle tai Imatralle muuttavalta siltä, että pitäisin heidän valintaansa täysin käsittämättömänä.

Emmehän me kai Kairoon olisi menossa, jos emme olisi yrittäneet tarkkaan punnita lähdön ja lähtemättä jättämisen plussia ja miinuksia, joille omista lähtökohdistamme löytyy syyt, joista kuulija ei tietenkään voi olla perillä. Minua harmittaa se, että niin helposti unohdan oman näkökulmani ja lähden mukaan siihen toiseen näkökulmaan. Miksi en voi seistä omilla jaloillani tukevasti, vaan lähden mukaan päivittelemään sitä, kuinka haastaviin olosuhteisiin olenkaan lähdössä. Niin olenkin, eikä minulla todellakaan ole välttämättä yhtään sen enempää ominaisuuksia sietää vaikeuksia kuin muillakaan, mutta minun ei pitäisi heti ensi tilassa hukata luottamustani siihen, että minulta kyllä löytyy edellytyksiä ja voimia selvitä haasteista, sillä siihen minun on uskottava tai muutenhan voin unohtaa koko jutun.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Koulussa

Koulun julkisivu harmaana päivänä

Koulun piha koko komeudessaan
Yksi asia mistä minua jo tytönkin puolesta erityisesti harmittaa luopua täällä Brysselissä on hänen koulunsa. Yleisimmin esikoulu eli Ecole Maternelle eli hyvin vapaasti suomennettuna "äidillinen koulu" aloitetaan Belgiassa syyskuussa sinä vuonna jona lapsi täyttää kolme vuotta. Julkiset esikoulut Belgiassa ovat ilmaisia ja virallinen luku 3-6 -vuotiaiden lasten osallistumisesta vapaaehtoiseen esikouluopetukseen on lähestulkoon korkein mahdollinen: 98%. Korkea luku varmaankin kertoo siitä, että esikoulun lisäksi muita päivähoitoratkaisuja ei yhteiskunnan puolelta ole tarjolla sekä siitä, että belgialaisessa kulttuurissa ajatellaan esikouluopetuksen olevan lapselle hyväksi ja hyödyksi. On nimittäin yleinen tapa, että myös sellaiset lapset, joiden toinen vanhempi on kotona osallistuu esikouluun täysiaikaisesti.

Meilläkin tyttö aloitti viime vuonna esikoulun kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden kypsässä iässä. Brysselissä kilpailu koulupaikoista on oma taiteenlajinsa ja olimmekin ihmeen onnekkaita aloittelijan tuurilla varustettuja kilpailijoita, sillä saimme kuin saimmekin tytölle paikan oman asuinalueemme suositusta esikoulusta. Tämä esikoulu ei ulkoisilta puiitteiltaan varmaankaan täyttäisi minkäänlaisia suomalaisia tilaratkaisu- tai turvallisuuskriteerejä ja ensivaikutelma koulusta ahtaine paremmat päivänsä nähneine tiloineen voisi hämätä monet ensikertaa asialla olevat. Mutta itse esikoulu opetuksen sisältöineen ja opettajineen on vallan mainio.

Kyseinen esikoulu on itse asiassa puolittain yksityinen ja sen myötä ryhmäkoot ovat pienempiä ja opettajilla on myös vapaammat kädet toteuttaa omia opetusmenetelmiään. Esikoulun perustajalla, pirteällä belgialais-italialaisella rouvalla on ollut koulua perustessaan 90-luvulla poikkeuksellinen idea yhdistää eri kieliä puhuvat opettajat samaan tilaan samojen eri kieliä puhuvien lasten kanssa. Koulussa on kullakin "vuosikurssilla" neljä eri luokkaa eri kielipariyhdistelmillä, jotka ovat ranska-englanti, ranska-saksa, ranska-hollanti ja ranska-italia.

Tyttö on ranska-englanti -luokalla ja hänellä on siis kaksi opettajaa, joista toinen opettaa lapsia aamupäivällä ranskaksi ja toinen iltapäivällä englanniksi. Ruoka- ja muilla tauoilla kaikkien luokkien lapset ja opettajat enemmän tai vähemmän sekoittuvat ja onkin ollut hauska huomata miten eri kieliset ilmaukset ovat kuin huomaamatta tarttuneet tytönkin sanavarastoon. Hän saattaa esimerkiksi kiittäessään jostain spontaanisti sanoa "Danke schön!" tai pikkuveljensä kitinään kyllästyessään huudahtaa hänelle italian kielen ilmausta "Basta!" käyttäen.

Yksi äitiyden suurista ilon ja ylpeyden aiheista minulle on ollut huomata miten hyvin tyttö on koulussaan pärjännyt ja viihtynyt. Eilen koululla oli syyslukukauden ensimmäisen osan päättymiseen liittyvä palautekeskustelu, jossa lapset myös saivat opettajiltaan kirjallisen arvioinnin kuluneesta lukukauden puolikkaasta. Oli hienoa kuulla, että tytöllä menee "äidillisessä koulussaan" hyvin ilman sitä konkreettista äidillistä ohjausta paikan päällä. Kunpa vain onnistuisin "äidillisesti ohjaamaan" häntä pärjäämään ja viihtymään uudessa koulussaan Kairossa kaiken muuttamiseen liittyvän henkisen ja fyysisen myllerryksen keskellä. Se on hartain muuttoon liittyvä toiveeni.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Neuvolassa

Jostain syystä minulla on aiemmin ollut sellainen käsitys, että neuvolajärjestelmä on nimenomaan suomalainen erikoisuus ja keksintö. Arvo Ylppö onkin helppo yhdistää suomalaisen neuvolajärjestelmän isäksi, mutta siitä en ole päässyt kunnolla selvyyteen, onko hänen kehittelemänsä neuvolajärjestelmä tosiaan ensimmäinen laatuaan maailmassa. Brysselissä syntyneen vauvani myötä olen tutustunut belgialaiseen neuvolajärjestelmään ja olenkin ollut vähän yllättynyt siitä, miten samankaltainen järjestelmä se vaikuttaa olevan kuin suomalainen neuvola.

Belgialaisessa neuvolassa on mahdollista hoitaa raskauden aikainen seuranta, mutta on myös mahdollista ja varmaankin yleisempää hoitaa se myös muiden tahojen, kuten gynekologin vastaanottojen kautta kuten itsekin tein. Vauvan synnyttyä maksuttomassa lastenneuvolassa käynti vaikuttaa kuitenkin olevan yleinen käytäntö. Oman vauvani synnyttyä synnytyssairaalasta meni suoraan oman asuinalueen neuvolaan tieto lapsen syntymästä ja vauvan ollessa noin viikon ikäinen neuvolasta soitettiin kotiin ja sovittiin aika terveydenhoitajan kotikäynnille. Ja niin meillekin tupsahti tomera viisissäkymmenissä oleva puolalaistaustainen terveydenhoitaja kyselemään vointeja ja ohjeistamaan vauvanhoidossa kahvikupin ääressä.

Samaisen terveydenhoitajan vastaanotolla olen siitä lähtien käynyt punnituttamassa vauvan ja otattamassa hänelle vauva-ajan rokotukset. Terveydenhoitajan lisäksi vastaanotolla on lisäksi aina myös lastenlääkäri, joka hänkin on aina sama henkilö. Viisissäkymmenissä hänkin, lempeä hentoinen unkarilaistaustainen nainen, joka aina vuolaasti pahoittelee vauvalle rokotusten tuottamaa kipua ja mielipahaa. Kyseiset neuvolakäynnit ovat aina olleet mieleeni ja jollain tavalla minua lämmittävät ne tilanteet, joissa brysseliläiseen julkishallintomaiseen tapaan hiukan ränsistyneessä vastaanottohuoneessa yksi puolalaistaustainen, yksi unkarilaistaustainen ja yksi suomalaistaustainen kokoontuvat yhteen yhden vauvan terveydenhoidon tähden kukin omanlaisellaan aksentilla ranskan kieltä murtaen ilman että itse tilanteessa on varsinaisesti mitään ihmeellistä.

Näissä tilanteissa kiteytyy kuitenkin juuri se mistä Brysselissä pidän. Kaikilla on oma taustansa, joka sulautuu yhteiseksi kokemukseksi, jossa pääasiassa on vauva ja hänen kasvunsa. Oli hauska kuulla kokeneiden terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksia paikallisesta neuvolatyöstä, jonka he kertoivat osoittaneen, että Saharan eteläpuolisen Afrikan maista tulevat sekä turkkilaistaustaiset vauvat oppivat kävelemään aikaisemmin kuin muut. Tarkempaa syytä ilmiölle he eivät antaneet, mutta katsoivat sen tulevan todistetuksi kuullessaan, että Ugandassa ensimmäisen vuotensa elänyt tyttö otti ensimmäiset askeleensa alle vuoden ikäisenä. 

Viime viikon neuvolakäynnin yhteydessä kerroin terveydenhoitajalle ja lastenlääkärille lähitulevaisuudessa tapahtuvasta muutosta ja minua liikutti kyyneliin asti se miten he sanoivat olevansa pahoillaan, etteivät tulekaan enää seuraamaan vauvani kasvua jatkossa. Että onko Madame nyt aivan varma, ettei voisi jäädä Brysseliin. Ei, toisinaan Madame ei ole varma oikein mistään.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Bruxelles, je t'aime.

Minulla ja Brysselillä on jo vuosien mittainen suhde. Kaiken kaikkiaan viiden ja puolen vuoden mittainen, jos tarkkoja ollaan. Näiden vuosien aikana suhde ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kuten olen viime aikoina yhä selvemmin ja selvemmin oivaltanut, se ei koskaan ole ollut varsinaisesti Brysselin vika. Enemmänkin omaan itseeni liittyvän kriiseilyn ja identiteettikriisien tulosta. Nykyisin ajattelen, että Bryssel on se paikka, johon kristallinkirkkaasti näen ja toivon perheeni asettuvan pysyvästi lasten tästä kasvaessa. Olettaen tietysti, että sen mahdollistava työpaikka löytyisi ja järjestyisi. Jostain syystä en tällä hetkellä ole lainkaan huolestunut siitä, etteikö järjestyisi, vaikka tosiasiassa sellaista työpaikkaa ei juuri nyt todellakaan ole näköpiirissä. Jostain syystä, ehkäpä jonkinlaisista psyykkisistä suojamekanismeista johtuen ajattelen kuitenkin, että sellainen ennen pitkää tulee löytymään.

Nyt kun olen täältä lähdössä, Bryssel näyttää minulle parhaat puolensa ja suhteemme on pelkkää rakkauden ja ylistyksen haikeaa vuoropuhelua. Onko muita kaupunkeja, jotka yhtä avosylin ja samalla yhtä arkisesti ottavat vastaan muualta tulleet? Tässä kaupungissa ketään ei hetkauta kenenkään erilaisuus, koska lopulta kaikki ovat vain yhtä ja samaa ihmisyyttä, jossa sivuseikka on se mistä alunperin kukakin on kotoisin. Brysselissä on helppo olla ulkomaalainen, koska niin on moni muukin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Uutislähetysten luoma kuva Brysselistä tylsänä ja harmaana EU-byrokratian ruumiillistumana ei tee oikeutta kaupungille. Brysselillä ei myöskään ole tarjota maailmankuuluja nähtävyyksiä vierailijoilleen, sillä Manneken Pis ja Grande Place Atomiumista puhumattakaan eivät varsinaisesti keiku "Must See" -kohteiden listoilla. Mutta se missä Bryssel on vahvoilla onkin sen arkipäiväinen puoli kaupunkikulttuureineen. Kahvilat, ravintolat, katukirpputorit, torit ja markkinat ovat Brysselin viehätys ja olenkin enemmän ja enemmän ihmeissäni (olkoonkin rakastuneen sumentamin aistein) siitä, miksi kukaan hipsteri tai muu trenditietoinen ei ole vielä keksinyt Brysselin potentiaalia seuraavana Berliininä tai Lontoona.

Yksi monista mielessäni pyörineistä kysymyksistä Kairossa käydessämme oli se, että onko Kairosta mahdollista pitää. Se ei todellakaan vaikuttanut itsestäänselvältä, vaikka muutosvastarinnassa sitä onkin helppo uhota, että tästä kaupungista en sitten koskaan tule pitämään, saatikka tule sitä rakastamaan. Onkin tosissaan kiinnitettävä huomiota siihen, että tietoisesti antaa sille mahdollisuuden ja yrittää nähdä hyviä puolia pelkkien huonojen sijaan. Koska kyllähän sellaisia on pakko olla kaikkialla, eikö olekin? Anyone, eikö olekin?

torstai 22. lokakuuta 2015

Parempia päiviä

Viime päivinä olen ollut rauhallisempi tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Olen yrittänyt nähdä tilanteessamme positiivisia puolia negatiivisia enemmän. Jostain kumman syystä se aina tuottaa paremman mielen. Muuttaminen maasta ja mantereelta toiselle on valtava prosessi ja saa aikaan suuria tuntemuksia ja ajatuksia. Vanhasta todellisuudesta on tehtävä luopumistyötä ja jostain syystä silloin sitä aina näkee selkeämmin sen todellisuuden arvon ja merkityksen.

Minulle ei monenlaisista syistä johtuen ollut niin helppoa asettua Ugandan jälkeen tänne Brysseliin. Mutta se ei varsinaisesti ollut Brysselin vika, vaan enemmänkin henkilökohtaisen itseeni liittyvän kriiseilyn tulosta. Joka tapauksessa jotenkin aika sitten on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jotain päässäni on liikahtanut, sillä nyt minua todella surettaa lähteä täältä. Osittain täältä muuttamisen tekee vaikeaksi ennen kaikkea huoli tytölle koituvasta luopumisen tuskasta. Hänellä on täällä oma pikkuelämänsä kouluineen ja luokkakavereineen, tuttuine ympäristöineen ja kielineen ja on huonoa omatuntoa tuottavaa ja sydäntä raastavaa, että hän joutuu sen kaiken jättämään.

Joka tapauksessa viime päivät ovat olleet parempia. Olen esimerkiksi ajatellut, että jos ja todennäköisesti kun viivymme Kairossa vain pari vuotta, se ei koko (toivottavasti) pitkässä ihmiselämässä ole kovin paljon. Enkä siis tällä tarkoita, että odotan elämämme olevan siellä pelkkää tuskaa, jota nyt pitää pari vuotta kestää, sillä tiedostan kyllä miten onnekkaita monessa suhteessa olemme. Lähinnä tarkoitan sitä henkistä sopeutumista isojen elämänmuutosten edessä. Luultavasti jälkeenpäin kaiken sopeutumistyön jälkeen emme tule katumaan niitä paria vuotta. Olettaen, että siitä kaikesta selviämme ehjinä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja varsinkin olettaen, että onnistumme vanhempina niin, että tyttö selviää ilman suuria henkisiä naarmuja. Kyllähän erilaisessa maailmankolkassa asuminen parhaimmillaan antaa näkemystä ja kokemusta ja perspektiiviä moneen asiaan. Sen eteen täytyy kuitenkin tehdä työtä, sillä kyynistyminen ja katkeroituminen ja alkoholisoituminen ja muut ongelmat eivät ole harvinaisia näissäkään ympyröissä.

Sitä olen kuitenkin miettinyt yhä enemmän ja enemmän, että jos vain mahdollista, niin haluaisin tulevaisuudessa palata tänne Brysseliin ja asettua ihan kunnolla paikoilleni. Lasten tästä kasvaessa olisi kuitenkin kai ihanteellisinta tai ainakin helpointa, jos voisimme tarjota heille pysyvän ympäristön, jossa kasvattaa juuria. Sen verran raskaita nämä muutot ovat, vaikka haluan uskoa ja uskonkin, että niistä jää paljon hyvää käteen myös.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Äitinä maailmalla

Viikonloppuna Bryssel näytti tutulta ja omalla tutulla tavallaan kauniilta. Sillä tavalla kauniilta, miltä näyttää paikka, johon on tunneside ja jota kohtaan tuntee kotiseuturakkautta. Tuttujen maisemien läpi kulkeminen sai aikaan haikean tunteen niiden menettämisestä, mutta samalla vähän lohdullisen - tunnen tämän kaupungin varmaankin jo melkein yhtä hyvin kuin Helsingin ja on kai onni, että maailmassa on kaksi kaupunkia, jotka tuntuvat omilta. Itse asiassa en edes ole varma, tuntuisiko Helsinki enää samalla tavalla omalta, jos sinne muuttaisin asumaan. Aikaa on kulunut sen verran, että elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Niin ihmisten elämässä Helsingissä kuin omassanikin täällä maailmalla. Minä en esimerkiksi osaa kunnolla ajatella, minkälaista on elämä äitinä Helsingissä. Silloin kun olen siellä asunut, minulla ei ole ollut lapsia ja elämäni on ollut siinä mielessä vapaata, että minun ei ole tarvinnut huolehtia muista kuin itsestäni. Nykyisin Helsingissä käydessäni aina vähän yllätynkin siitä, että minulla onkin kaksi lasta mukanani.

Olen kasvanut äitiyteen ensin Ugandassa ja sitten täällä Brysselissä. Vaikka seuraan suomalaisia äitiysblogeja ja suomalaista lasten kasvatukseen liittyvää keskustelua, olen hiukan ulkopuolella kaikista siihen liittyvistä normeista ja odotuksista. Tämä koskee ihan arkisiakin käytännön asioita. Minulla ei esimerkiksi ole mitään ymmärrystä lasten talvipukeutumisesta tai lastenvaatteita koskevasta sikäläisestä muodista. Talvihaalarit ja -kengät kuten muutkin ulkoiluvaatteet ominaisuuksineen ja kuoseineen ovat vierasta aluetta. Tyttö kulkee belgialaiseen tapaan balleriinoissaan ja sievässä tummansinisessä samettitakissaan. Koulussa ei luonnollisesti myöskään ole sisätossuja, vaan samat balleriinat ovat hyvät sisällä ja ulkona. Eiväthän lapset edes ulkoile, jos sää on huono. Enää en itse asiassa edes ajattele koko ulkoiluasiaa tai varsinkaan pidä sitä kummallisena.

Vähän samaan tapaan olen toki hiukan ulkopuolella belgialaisista lasten kasvatukseen liittyvistä normeista, sillä en ole belgialainen, enkä tunne ainoatakaan belgialaista äitiä. Harmi jo sinänsä, mutta myös siksi, että haluaisin ymmärtää, miten he saavat lapsensa mukisematta sanomaan reippaan "Bonjour":in turuilla ja toreilla tervehtiville tuntemattomille tädeille ja sedille. "Merci" onnistuu tytöllä hienosti vaikkapa kahvilassa tai leipomossa, mutta "Bonjour" ei sitten millään.

Toisaalta joissain asioissa olen ehkä huomaamattanikin belgialaistunut. Varsin luonnolliselta minusta esimerkiksi tuntuu 2,5 - 3 -vuotiaiden koulunkäynnin aloitus ja koko koulumaailman kuuluminen näin pienten jokapäiväiseen elämään ja puheisiin. Olenkin aivan pihalla suomalaisessa keskustelussa päivähoito-oikeuden rajaamisesta vanhempainvapaiden aikana. Täällä koulunkäyntiä pidetään enemmänkin lapsen parhaana ja oikeutena kuin vanhemman työssäkäynnin mahdollistajana ja ilmeisesti aika suvereenisti olen omaksunut belgialaisen näkemyksen asiasta, sillä ei minulla käynyt mielessäkään, että tyttö olisi jäänyt kotiin pikkuveljensä syntymän jälkeen.

Ajauduin toisissa blogeissa käydyn keskustelun myötä vähän aikaa sitten miettimään sitä, kuinka normaalia minulle on myös se, että puhuessani tytön kanssa muut eivät ymmärrä mitä sanon. Hyvä, että asia tuli ajatuksiini, sillä nyt tiedostan selvemmin, että joskus tämän muiden ymmärtämättömyyden takia saatan käyttää tilannetta hyväkseni ja hetken mielijohteesta sanoa jotain, jota en välttämättä muuten sanoisi, koska se ei olisi kasvatuksellisesti oppikirjan mukaista. Minun esimerkiksi tuli ratikassa temppuilevaan tyttöön tuskastuttuani tokaistua hänelle, että "kuljettaja suuttuu ja tulee sanomaan, että meidän pitää lähteä pois, jos et nyt lopeta". Tuskin olisin kehdannut noin sanoa, jos muut olisivat olleet ymmärtämässä. Lapsiparka on saanut äitinsä hermoheikkoudesta extra-annoksen kielimuurin takia, mutta ehkä tiedostan tämän nyt paremmin ja voin toivottavasti yrittää parantaa tapani tässä suhteessa.

Joka tapauksessa sen tietyn ulkopuolisuuden takia sitä on äitinä seistävä omilla jaloillaan ja luotettava omiin tuntemuksiinsa ja maalaisjärkeensä. Kuten tietysti kaikkien, mutta tässä yhteydessä tarkoitan sitä sen tietyn ulkopuolisuuden kautta. Nähtäväksi jää minkälaisen lisän Egypti tähän soppaan tuo.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kaksi ja puoli kuukautta

Muuttoon on nyt kaksi ja puoli kuukautta ja mielen on vallannut luopumisen tuskasta ja edessä olevan tuntemattomuudesta ja epävarmuudesta kumpuava alakulo ja huolestuneisuus. Kun elämä soljuu eteenpäin tuttuna ja turvallisena, on aikaa keskittyä pikkuasioihin ja niistä huolehtimiseen. Kun koko elämä on laitettava uusiksi, mielen valtaa valtava ahdistus ja haluaisi vain, että koko jutun voisi peruuttaa. Mitä vain, kunhan kaikki pysyisi samana - sinä samana, jossa on tilaa arkisille pienille ärsytyksille ja ajatuksille. Kunhan ei tarvitsisi katsoa jokaista kadunkulmaa, kauppaa ja kahvilaa surullisena siitä, että kohta ympäristö on aivan toinen. Kunhan ei tarvitsisi kohdata vastaan tulevia ihmisiä ja tänne jääviä tuttuja ja ystäviä niin, että samalla tuntee koko ajan epämääräistä haikeuden ja kateuden sävyttämää tunnetta siitä, että he saavat jäädä paikoilleen.

Kunhan ei tarvitsisi ajatella sitä, että melkein neljä-vuotiaan on kohta luovuttava ainoasta tuntemastaan kodista ja koko pienestä elinpiiristään. Ihanasta koulustaan, jonne hän niin mielellään menee sitä tuttua joka aamuista reittiä, jonka hän itsekin tuntee. Tutuista opettajistaan ja pikku-ystävistään. Tyttö on elänyt kolme neljästä ikävuodestaan täällä ja jos häneltä kysytään, niin hän on kotoisin Brysselistä. Veljensä sitä onkin ihan paljasjalkaisesti, mutta vauvan juuriltaan repimisestä ei onneksi tarvitse olla huolestunut. Tyttöni mun, olen niin pahoillani, että sinut me joudumme repimään täältä irti. 

Tiedän, että neljä-vuotias on vielä verrattain pieni ja on ihan toista joutua muuttamaan vanhempien lasten kanssa maasta toiseen. Nämä ovat kuitenkin oikeita tuntemuksiani tällä hetkellä ja toivon, että se, että uskallan ne tuntea voimakkaasti, auttaa lopulta minua ja lasta luopumaan vanhasta ja lopulta pääsemään jaloillemme uudessa ympäristössä. Toivon. En todellakaan ole varma onnistuuko se.