lauantai 31. lokakuuta 2015

Koulussa

Koulun julkisivu harmaana päivänä

Koulun piha koko komeudessaan
Yksi asia mistä minua jo tytönkin puolesta erityisesti harmittaa luopua täällä Brysselissä on hänen koulunsa. Yleisimmin esikoulu eli Ecole Maternelle eli hyvin vapaasti suomennettuna "äidillinen koulu" aloitetaan Belgiassa syyskuussa sinä vuonna jona lapsi täyttää kolme vuotta. Julkiset esikoulut Belgiassa ovat ilmaisia ja virallinen luku 3-6 -vuotiaiden lasten osallistumisesta vapaaehtoiseen esikouluopetukseen on lähestulkoon korkein mahdollinen: 98%. Korkea luku varmaankin kertoo siitä, että esikoulun lisäksi muita päivähoitoratkaisuja ei yhteiskunnan puolelta ole tarjolla sekä siitä, että belgialaisessa kulttuurissa ajatellaan esikouluopetuksen olevan lapselle hyväksi ja hyödyksi. On nimittäin yleinen tapa, että myös sellaiset lapset, joiden toinen vanhempi on kotona osallistuu esikouluun täysiaikaisesti.

Meilläkin tyttö aloitti viime vuonna esikoulun kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden kypsässä iässä. Brysselissä kilpailu koulupaikoista on oma taiteenlajinsa ja olimmekin ihmeen onnekkaita aloittelijan tuurilla varustettuja kilpailijoita, sillä saimme kuin saimmekin tytölle paikan oman asuinalueemme suositusta esikoulusta. Tämä esikoulu ei ulkoisilta puiitteiltaan varmaankaan täyttäisi minkäänlaisia suomalaisia tilaratkaisu- tai turvallisuuskriteerejä ja ensivaikutelma koulusta ahtaine paremmat päivänsä nähneine tiloineen voisi hämätä monet ensikertaa asialla olevat. Mutta itse esikoulu opetuksen sisältöineen ja opettajineen on vallan mainio.

Kyseinen esikoulu on itse asiassa puolittain yksityinen ja sen myötä ryhmäkoot ovat pienempiä ja opettajilla on myös vapaammat kädet toteuttaa omia opetusmenetelmiään. Esikoulun perustajalla, pirteällä belgialais-italialaisella rouvalla on ollut koulua perustessaan 90-luvulla poikkeuksellinen idea yhdistää eri kieliä puhuvat opettajat samaan tilaan samojen eri kieliä puhuvien lasten kanssa. Koulussa on kullakin "vuosikurssilla" neljä eri luokkaa eri kielipariyhdistelmillä, jotka ovat ranska-englanti, ranska-saksa, ranska-hollanti ja ranska-italia.

Tyttö on ranska-englanti -luokalla ja hänellä on siis kaksi opettajaa, joista toinen opettaa lapsia aamupäivällä ranskaksi ja toinen iltapäivällä englanniksi. Ruoka- ja muilla tauoilla kaikkien luokkien lapset ja opettajat enemmän tai vähemmän sekoittuvat ja onkin ollut hauska huomata miten eri kieliset ilmaukset ovat kuin huomaamatta tarttuneet tytönkin sanavarastoon. Hän saattaa esimerkiksi kiittäessään jostain spontaanisti sanoa "Danke schön!" tai pikkuveljensä kitinään kyllästyessään huudahtaa hänelle italian kielen ilmausta "Basta!" käyttäen.

Yksi äitiyden suurista ilon ja ylpeyden aiheista minulle on ollut huomata miten hyvin tyttö on koulussaan pärjännyt ja viihtynyt. Eilen koululla oli syyslukukauden ensimmäisen osan päättymiseen liittyvä palautekeskustelu, jossa lapset myös saivat opettajiltaan kirjallisen arvioinnin kuluneesta lukukauden puolikkaasta. Oli hienoa kuulla, että tytöllä menee "äidillisessä koulussaan" hyvin ilman sitä konkreettista äidillistä ohjausta paikan päällä. Kunpa vain onnistuisin "äidillisesti ohjaamaan" häntä pärjäämään ja viihtymään uudessa koulussaan Kairossa kaiken muuttamiseen liittyvän henkisen ja fyysisen myllerryksen keskellä. Se on hartain muuttoon liittyvä toiveeni.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Neuvolassa

Jostain syystä minulla on aiemmin ollut sellainen käsitys, että neuvolajärjestelmä on nimenomaan suomalainen erikoisuus ja keksintö. Arvo Ylppö onkin helppo yhdistää suomalaisen neuvolajärjestelmän isäksi, mutta siitä en ole päässyt kunnolla selvyyteen, onko hänen kehittelemänsä neuvolajärjestelmä tosiaan ensimmäinen laatuaan maailmassa. Brysselissä syntyneen vauvani myötä olen tutustunut belgialaiseen neuvolajärjestelmään ja olenkin ollut vähän yllättynyt siitä, miten samankaltainen järjestelmä se vaikuttaa olevan kuin suomalainen neuvola.

Belgialaisessa neuvolassa on mahdollista hoitaa raskauden aikainen seuranta, mutta on myös mahdollista ja varmaankin yleisempää hoitaa se myös muiden tahojen, kuten gynekologin vastaanottojen kautta kuten itsekin tein. Vauvan synnyttyä maksuttomassa lastenneuvolassa käynti vaikuttaa kuitenkin olevan yleinen käytäntö. Oman vauvani synnyttyä synnytyssairaalasta meni suoraan oman asuinalueen neuvolaan tieto lapsen syntymästä ja vauvan ollessa noin viikon ikäinen neuvolasta soitettiin kotiin ja sovittiin aika terveydenhoitajan kotikäynnille. Ja niin meillekin tupsahti tomera viisissäkymmenissä oleva puolalaistaustainen terveydenhoitaja kyselemään vointeja ja ohjeistamaan vauvanhoidossa kahvikupin ääressä.

Samaisen terveydenhoitajan vastaanotolla olen siitä lähtien käynyt punnituttamassa vauvan ja otattamassa hänelle vauva-ajan rokotukset. Terveydenhoitajan lisäksi vastaanotolla on lisäksi aina myös lastenlääkäri, joka hänkin on aina sama henkilö. Viisissäkymmenissä hänkin, lempeä hentoinen unkarilaistaustainen nainen, joka aina vuolaasti pahoittelee vauvalle rokotusten tuottamaa kipua ja mielipahaa. Kyseiset neuvolakäynnit ovat aina olleet mieleeni ja jollain tavalla minua lämmittävät ne tilanteet, joissa brysseliläiseen julkishallintomaiseen tapaan hiukan ränsistyneessä vastaanottohuoneessa yksi puolalaistaustainen, yksi unkarilaistaustainen ja yksi suomalaistaustainen kokoontuvat yhteen yhden vauvan terveydenhoidon tähden kukin omanlaisellaan aksentilla ranskan kieltä murtaen ilman että itse tilanteessa on varsinaisesti mitään ihmeellistä.

Näissä tilanteissa kiteytyy kuitenkin juuri se mistä Brysselissä pidän. Kaikilla on oma taustansa, joka sulautuu yhteiseksi kokemukseksi, jossa pääasiassa on vauva ja hänen kasvunsa. Oli hauska kuulla kokeneiden terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksia paikallisesta neuvolatyöstä, jonka he kertoivat osoittaneen, että Saharan eteläpuolisen Afrikan maista tulevat sekä turkkilaistaustaiset vauvat oppivat kävelemään aikaisemmin kuin muut. Tarkempaa syytä ilmiölle he eivät antaneet, mutta katsoivat sen tulevan todistetuksi kuullessaan, että Ugandassa ensimmäisen vuotensa elänyt tyttö otti ensimmäiset askeleensa alle vuoden ikäisenä. 

Viime viikon neuvolakäynnin yhteydessä kerroin terveydenhoitajalle ja lastenlääkärille lähitulevaisuudessa tapahtuvasta muutosta ja minua liikutti kyyneliin asti se miten he sanoivat olevansa pahoillaan, etteivät tulekaan enää seuraamaan vauvani kasvua jatkossa. Että onko Madame nyt aivan varma, ettei voisi jäädä Brysseliin. Ei, toisinaan Madame ei ole varma oikein mistään.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Bruxelles, je t'aime.

Minulla ja Brysselillä on jo vuosien mittainen suhde. Kaiken kaikkiaan viiden ja puolen vuoden mittainen, jos tarkkoja ollaan. Näiden vuosien aikana suhde ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta kuten olen viime aikoina yhä selvemmin ja selvemmin oivaltanut, se ei koskaan ole ollut varsinaisesti Brysselin vika. Enemmänkin omaan itseeni liittyvän kriiseilyn ja identiteettikriisien tulosta. Nykyisin ajattelen, että Bryssel on se paikka, johon kristallinkirkkaasti näen ja toivon perheeni asettuvan pysyvästi lasten tästä kasvaessa. Olettaen tietysti, että sen mahdollistava työpaikka löytyisi ja järjestyisi. Jostain syystä en tällä hetkellä ole lainkaan huolestunut siitä, etteikö järjestyisi, vaikka tosiasiassa sellaista työpaikkaa ei juuri nyt todellakaan ole näköpiirissä. Jostain syystä, ehkäpä jonkinlaisista psyykkisistä suojamekanismeista johtuen ajattelen kuitenkin, että sellainen ennen pitkää tulee löytymään.

Nyt kun olen täältä lähdössä, Bryssel näyttää minulle parhaat puolensa ja suhteemme on pelkkää rakkauden ja ylistyksen haikeaa vuoropuhelua. Onko muita kaupunkeja, jotka yhtä avosylin ja samalla yhtä arkisesti ottavat vastaan muualta tulleet? Tässä kaupungissa ketään ei hetkauta kenenkään erilaisuus, koska lopulta kaikki ovat vain yhtä ja samaa ihmisyyttä, jossa sivuseikka on se mistä alunperin kukakin on kotoisin. Brysselissä on helppo olla ulkomaalainen, koska niin on moni muukin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Uutislähetysten luoma kuva Brysselistä tylsänä ja harmaana EU-byrokratian ruumiillistumana ei tee oikeutta kaupungille. Brysselillä ei myöskään ole tarjota maailmankuuluja nähtävyyksiä vierailijoilleen, sillä Manneken Pis ja Grande Place Atomiumista puhumattakaan eivät varsinaisesti keiku "Must See" -kohteiden listoilla. Mutta se missä Bryssel on vahvoilla onkin sen arkipäiväinen puoli kaupunkikulttuureineen. Kahvilat, ravintolat, katukirpputorit, torit ja markkinat ovat Brysselin viehätys ja olenkin enemmän ja enemmän ihmeissäni (olkoonkin rakastuneen sumentamin aistein) siitä, miksi kukaan hipsteri tai muu trenditietoinen ei ole vielä keksinyt Brysselin potentiaalia seuraavana Berliininä tai Lontoona.

Yksi monista mielessäni pyörineistä kysymyksistä Kairossa käydessämme oli se, että onko Kairosta mahdollista pitää. Se ei todellakaan vaikuttanut itsestäänselvältä, vaikka muutosvastarinnassa sitä onkin helppo uhota, että tästä kaupungista en sitten koskaan tule pitämään, saatikka tule sitä rakastamaan. Onkin tosissaan kiinnitettävä huomiota siihen, että tietoisesti antaa sille mahdollisuuden ja yrittää nähdä hyviä puolia pelkkien huonojen sijaan. Koska kyllähän sellaisia on pakko olla kaikkialla, eikö olekin? Anyone, eikö olekin?

torstai 22. lokakuuta 2015

Parempia päiviä

Viime päivinä olen ollut rauhallisempi tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Olen yrittänyt nähdä tilanteessamme positiivisia puolia negatiivisia enemmän. Jostain kumman syystä se aina tuottaa paremman mielen. Muuttaminen maasta ja mantereelta toiselle on valtava prosessi ja saa aikaan suuria tuntemuksia ja ajatuksia. Vanhasta todellisuudesta on tehtävä luopumistyötä ja jostain syystä silloin sitä aina näkee selkeämmin sen todellisuuden arvon ja merkityksen.

Minulle ei monenlaisista syistä johtuen ollut niin helppoa asettua Ugandan jälkeen tänne Brysseliin. Mutta se ei varsinaisesti ollut Brysselin vika, vaan enemmänkin henkilökohtaisen itseeni liittyvän kriiseilyn tulosta. Joka tapauksessa jotenkin aika sitten on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jotain päässäni on liikahtanut, sillä nyt minua todella surettaa lähteä täältä. Osittain täältä muuttamisen tekee vaikeaksi ennen kaikkea huoli tytölle koituvasta luopumisen tuskasta. Hänellä on täällä oma pikkuelämänsä kouluineen ja luokkakavereineen, tuttuine ympäristöineen ja kielineen ja on huonoa omatuntoa tuottavaa ja sydäntä raastavaa, että hän joutuu sen kaiken jättämään.

Joka tapauksessa viime päivät ovat olleet parempia. Olen esimerkiksi ajatellut, että jos ja todennäköisesti kun viivymme Kairossa vain pari vuotta, se ei koko (toivottavasti) pitkässä ihmiselämässä ole kovin paljon. Enkä siis tällä tarkoita, että odotan elämämme olevan siellä pelkkää tuskaa, jota nyt pitää pari vuotta kestää, sillä tiedostan kyllä miten onnekkaita monessa suhteessa olemme. Lähinnä tarkoitan sitä henkistä sopeutumista isojen elämänmuutosten edessä. Luultavasti jälkeenpäin kaiken sopeutumistyön jälkeen emme tule katumaan niitä paria vuotta. Olettaen, että siitä kaikesta selviämme ehjinä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja varsinkin olettaen, että onnistumme vanhempina niin, että tyttö selviää ilman suuria henkisiä naarmuja. Kyllähän erilaisessa maailmankolkassa asuminen parhaimmillaan antaa näkemystä ja kokemusta ja perspektiiviä moneen asiaan. Sen eteen täytyy kuitenkin tehdä työtä, sillä kyynistyminen ja katkeroituminen ja alkoholisoituminen ja muut ongelmat eivät ole harvinaisia näissäkään ympyröissä.

Sitä olen kuitenkin miettinyt yhä enemmän ja enemmän, että jos vain mahdollista, niin haluaisin tulevaisuudessa palata tänne Brysseliin ja asettua ihan kunnolla paikoilleni. Lasten tästä kasvaessa olisi kuitenkin kai ihanteellisinta tai ainakin helpointa, jos voisimme tarjota heille pysyvän ympäristön, jossa kasvattaa juuria. Sen verran raskaita nämä muutot ovat, vaikka haluan uskoa ja uskonkin, että niistä jää paljon hyvää käteen myös.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Äitinä maailmalla

Viikonloppuna Bryssel näytti tutulta ja omalla tutulla tavallaan kauniilta. Sillä tavalla kauniilta, miltä näyttää paikka, johon on tunneside ja jota kohtaan tuntee kotiseuturakkautta. Tuttujen maisemien läpi kulkeminen sai aikaan haikean tunteen niiden menettämisestä, mutta samalla vähän lohdullisen - tunnen tämän kaupungin varmaankin jo melkein yhtä hyvin kuin Helsingin ja on kai onni, että maailmassa on kaksi kaupunkia, jotka tuntuvat omilta. Itse asiassa en edes ole varma, tuntuisiko Helsinki enää samalla tavalla omalta, jos sinne muuttaisin asumaan. Aikaa on kulunut sen verran, että elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Niin ihmisten elämässä Helsingissä kuin omassanikin täällä maailmalla. Minä en esimerkiksi osaa kunnolla ajatella, minkälaista on elämä äitinä Helsingissä. Silloin kun olen siellä asunut, minulla ei ole ollut lapsia ja elämäni on ollut siinä mielessä vapaata, että minun ei ole tarvinnut huolehtia muista kuin itsestäni. Nykyisin Helsingissä käydessäni aina vähän yllätynkin siitä, että minulla onkin kaksi lasta mukanani.

Olen kasvanut äitiyteen ensin Ugandassa ja sitten täällä Brysselissä. Vaikka seuraan suomalaisia äitiysblogeja ja suomalaista lasten kasvatukseen liittyvää keskustelua, olen hiukan ulkopuolella kaikista siihen liittyvistä normeista ja odotuksista. Tämä koskee ihan arkisiakin käytännön asioita. Minulla ei esimerkiksi ole mitään ymmärrystä lasten talvipukeutumisesta tai lastenvaatteita koskevasta sikäläisestä muodista. Talvihaalarit ja -kengät kuten muutkin ulkoiluvaatteet ominaisuuksineen ja kuoseineen ovat vierasta aluetta. Tyttö kulkee belgialaiseen tapaan balleriinoissaan ja sievässä tummansinisessä samettitakissaan. Koulussa ei luonnollisesti myöskään ole sisätossuja, vaan samat balleriinat ovat hyvät sisällä ja ulkona. Eiväthän lapset edes ulkoile, jos sää on huono. Enää en itse asiassa edes ajattele koko ulkoiluasiaa tai varsinkaan pidä sitä kummallisena.

Vähän samaan tapaan olen toki hiukan ulkopuolella belgialaisista lasten kasvatukseen liittyvistä normeista, sillä en ole belgialainen, enkä tunne ainoatakaan belgialaista äitiä. Harmi jo sinänsä, mutta myös siksi, että haluaisin ymmärtää, miten he saavat lapsensa mukisematta sanomaan reippaan "Bonjour":in turuilla ja toreilla tervehtiville tuntemattomille tädeille ja sedille. "Merci" onnistuu tytöllä hienosti vaikkapa kahvilassa tai leipomossa, mutta "Bonjour" ei sitten millään.

Toisaalta joissain asioissa olen ehkä huomaamattanikin belgialaistunut. Varsin luonnolliselta minusta esimerkiksi tuntuu 2,5 - 3 -vuotiaiden koulunkäynnin aloitus ja koko koulumaailman kuuluminen näin pienten jokapäiväiseen elämään ja puheisiin. Olenkin aivan pihalla suomalaisessa keskustelussa päivähoito-oikeuden rajaamisesta vanhempainvapaiden aikana. Täällä koulunkäyntiä pidetään enemmänkin lapsen parhaana ja oikeutena kuin vanhemman työssäkäynnin mahdollistajana ja ilmeisesti aika suvereenisti olen omaksunut belgialaisen näkemyksen asiasta, sillä ei minulla käynyt mielessäkään, että tyttö olisi jäänyt kotiin pikkuveljensä syntymän jälkeen.

Ajauduin toisissa blogeissa käydyn keskustelun myötä vähän aikaa sitten miettimään sitä, kuinka normaalia minulle on myös se, että puhuessani tytön kanssa muut eivät ymmärrä mitä sanon. Hyvä, että asia tuli ajatuksiini, sillä nyt tiedostan selvemmin, että joskus tämän muiden ymmärtämättömyyden takia saatan käyttää tilannetta hyväkseni ja hetken mielijohteesta sanoa jotain, jota en välttämättä muuten sanoisi, koska se ei olisi kasvatuksellisesti oppikirjan mukaista. Minun esimerkiksi tuli ratikassa temppuilevaan tyttöön tuskastuttuani tokaistua hänelle, että "kuljettaja suuttuu ja tulee sanomaan, että meidän pitää lähteä pois, jos et nyt lopeta". Tuskin olisin kehdannut noin sanoa, jos muut olisivat olleet ymmärtämässä. Lapsiparka on saanut äitinsä hermoheikkoudesta extra-annoksen kielimuurin takia, mutta ehkä tiedostan tämän nyt paremmin ja voin toivottavasti yrittää parantaa tapani tässä suhteessa.

Joka tapauksessa sen tietyn ulkopuolisuuden takia sitä on äitinä seistävä omilla jaloillaan ja luotettava omiin tuntemuksiinsa ja maalaisjärkeensä. Kuten tietysti kaikkien, mutta tässä yhteydessä tarkoitan sitä sen tietyn ulkopuolisuuden kautta. Nähtäväksi jää minkälaisen lisän Egypti tähän soppaan tuo.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kaksi ja puoli kuukautta

Muuttoon on nyt kaksi ja puoli kuukautta ja mielen on vallannut luopumisen tuskasta ja edessä olevan tuntemattomuudesta ja epävarmuudesta kumpuava alakulo ja huolestuneisuus. Kun elämä soljuu eteenpäin tuttuna ja turvallisena, on aikaa keskittyä pikkuasioihin ja niistä huolehtimiseen. Kun koko elämä on laitettava uusiksi, mielen valtaa valtava ahdistus ja haluaisi vain, että koko jutun voisi peruuttaa. Mitä vain, kunhan kaikki pysyisi samana - sinä samana, jossa on tilaa arkisille pienille ärsytyksille ja ajatuksille. Kunhan ei tarvitsisi katsoa jokaista kadunkulmaa, kauppaa ja kahvilaa surullisena siitä, että kohta ympäristö on aivan toinen. Kunhan ei tarvitsisi kohdata vastaan tulevia ihmisiä ja tänne jääviä tuttuja ja ystäviä niin, että samalla tuntee koko ajan epämääräistä haikeuden ja kateuden sävyttämää tunnetta siitä, että he saavat jäädä paikoilleen.

Kunhan ei tarvitsisi ajatella sitä, että melkein neljä-vuotiaan on kohta luovuttava ainoasta tuntemastaan kodista ja koko pienestä elinpiiristään. Ihanasta koulustaan, jonne hän niin mielellään menee sitä tuttua joka aamuista reittiä, jonka hän itsekin tuntee. Tutuista opettajistaan ja pikku-ystävistään. Tyttö on elänyt kolme neljästä ikävuodestaan täällä ja jos häneltä kysytään, niin hän on kotoisin Brysselistä. Veljensä sitä onkin ihan paljasjalkaisesti, mutta vauvan juuriltaan repimisestä ei onneksi tarvitse olla huolestunut. Tyttöni mun, olen niin pahoillani, että sinut me joudumme repimään täältä irti. 

Tiedän, että neljä-vuotias on vielä verrattain pieni ja on ihan toista joutua muuttamaan vanhempien lasten kanssa maasta toiseen. Nämä ovat kuitenkin oikeita tuntemuksiani tällä hetkellä ja toivon, että se, että uskallan ne tuntea voimakkaasti, auttaa lopulta minua ja lasta luopumaan vanhasta ja lopulta pääsemään jaloillemme uudessa ympäristössä. Toivon. En todellakaan ole varma onnistuuko se.