keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Life goes on

Täällä Brysselissä yritetään palata pikku hiljaa takaisin arkeen. Tänään aukesivat metro ja koulut ja liikkeellä on selvästi enemmän ihmisiä ja katukuva normaalimman näköinen. Ruuhka oli aamulla kova ja mietin olikohan moni päättänyt lähteä liikkeelle autolla metron ja muiden julkisten liikennevälineiden sijaan. Tunnelma ja ilmapiiri on melko ikävä ja ihmiset ovat kyllä järkyttyneitä kuka milläkin tavalla reagoiden. Toiset tuntuvat ajattelevan, että uhka on mikä on ja elämää on pakko jatkaa odottamatta koko ajan milloin isku tulee ja tuleeko sitä ja toisaalta taas jos sellainen tulee, niin sitten sille ei oikein mitään voi. Toiset taas tuntuvat olevan syvemmin surullisia ja vihaisia tilanteesta ja kokevat vaikeaksi hyväksyä sen, että elämme maailmassa jossa terrori-iskuja tapahtuu ja että niitä ei kyetä ehkäisemään.

Minustakin se on surullista ja suututtavaa ja joskus harteille tuntuu laskeutuvan koko maailman taakka, mutta pääasiassa suhtaudun tilanteeseen jokseenkin fatalistisesti. Jos isku tulee, niin sitten tulee, enkä minä sille mitään voi ja muutenkin sen uhka ei mielestäni ole mitenkään uusi asia. Myönnettävä kyllä on, että yleisötapahtumiin ei tee mieli osallistua ja itsekin valitsin aamulla metron sijasta mielihyvin auton. Sitä olen tullut viime päivinä ajatelleeksi miltä täällä muilla mailla eläminen Suomesta käsin näyttäytyy. Suomi kun taitaa talousvaikeuksistaan huolimatta vielä toistaiseksi olla niitä harvoja paikkoja, joita voi lintukodoksi nimittää.

Täällä muilla mailla ei maailmantilasta ja -tolasta oikein voi eristäytyä ja sen mukana on vain kyettävä jotenkin elämään. Brysseliin tehdyt hotelli- ja matkavaraukset ovat ymmärrettävistä syistä romahtaneet, mutta jotenkin vain 1,5 miljoonan ihmisen on kyettävä täällä elämään ja pyrkimään järjestämään asiat yhteiskunnassa niin, että radikalisoitumiseen voitaisiin puuttua ja että sitä voitaisiin ehkäistä. Sillä, että elämme nyt täällä Brysselissä terroriuhan keskellä ja sillä että olemme muuttamassa Kairoon, jossa tuskin olemme sen enempää syrjässä terroriuhalta ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rohkeuden tai uhkarohkeuden kanssa, toisin kuin miltä sen joskus koen Suomesta käsin näyttäytyvän. Ajatukset ja arki on vain kyettävä sopeuttamaan ja muokkaamaan sellaisiksi, että uhkien ja maailmantilan kanssa kykenee elämään. Joskus siinä onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Ja joskus maailman synkät sävyt näyttäytyvät vahvempina kuin kirkkaat ja se on surullista ja saa mielen raskaaksi, mutta elämän on jatkuttava.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

No panic

En oikein tiedä miten kommentoisin viiikonlopun tapahtumia Brysselissä. Aseistetut sotilaat ilmestyivät katukuvaan tärkeiden rakennusten edustalle jo tämän vuoden alussa Charlie Hebdo -terrori-iskun jälkeen, mutta nyt viikonloppuna sotilaat olivat levittäytyneet joka puolelle. Perjantaina aseistettuja sotilaita oli sankoin joukoin partioimassa oman asuinalueemme kaduilla Brysselin keskustassa. Lähimetroasemallamme sotilaita oli niin metrolaiturilla kuin ulkona aseman uloskäynnin edustalla ja vilkkaalla ostoskadulla huomasin sotilaiden partioivan Hennes&Mauritz -liikkeenkin edustalla. Ihmsiä oli tavallista vähemmän liikkeellä ja yleensä täydessä H&M:ssa sai asioida rauhassa. Nopeasti sieltä tekikin mieli poistua ja tunnelma oli erikoinen koko kaupungissa.

Lauantaina talomme edustalla olevalle aukiolle oli tullut sotilaiden lisäksi panssariajoneuvoja, koko metroliikenne oli pysäytetty ja toreja, markkinoita ja tapahtumia peruttu, kuten uutisista on voinut lukea. Suomalaisetkin uutissivustot näyttivät noteeranneen Brysselin tapahtumat hyvinkin laajalti. Iltapäivälehtien luonnehdinta sotatannerta muistuttavasta Brysselistä tuntui kuitenkin liioitellulta, samoin kuin melkeinpä koko tilanne. Varmasti viranomaisilla on täysi syy toimenpiteille, eikä niitä turhan takia ole laitettu toteen. Tuntuu kuitenkin kummalliselta, että mitään tämän kaltaista ei aikaisemmin ole ollut tarve tehdä. Samat terroristithan täällä suunnitelmineen ovat olleet koko ajan ja Molenbeekin lähiön tilanne ollut tiedossa.

Jotkut uskovat, että Brysselin terroriuhka ja sen aiheuttamat toimenpiteet ovat vain tarkoituksella toteutettu median ja ihmisten huomion pois siirtäminen Pariisista ja terrorismin ehkäisyyn liittyvistä ongelmista ja että sama uhka on ollut koko ajan Brysselissä olemassa. Se viikonlopun aikana tuli huomattua minkälainen voima uutisoinnilla ja median kerronnalla on vaikuttaa ihmisten mielikuviin. Eräiden sukulaisten on tarkoitus ensi viikolla tulla Suomesta käsin käymään luonamme täällä Brysselissä. Uutisoinnin takia he kuitenkin tuntevat olonsa sen verran pelokkaaksi, että harkitsevat lentojensa peruuttamista. Itse en edelleenkään osaa olla mitenkään hallitsemattoman peloissani, vaikka sotilaiden läsnäolo ei mukavalta, normaalilta tai turvalliselta tunnukaan. Varsinkaan näin massiivisten turvatoimien keskellä. Luulisi, että ei nimenomaan maksa vaivaa yrittää terrori-iskua kun vastassa on koko armeija panssarivaunuineen ja tarkka-ampujineen. Iskuthan tuntuvat tapahtuvan silloin kun niihin ei olla millään tavalla osattu valmistautua. Harvinaisen toivottavaa, että olisin oikeassa.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Peloista & #PrayforParis

Moni on kysynyt eikö minua pelota muuttaa lasteni kanssa Kairoon. Kyllä pelottaa. Eniten minua ei kuitenkaan pelota mahdolliset levottomuudet tai terrorismin uhka, koska kuten on jälleen nähty siltä ei pääse pakoon täällä Euroopassakaan. Pariisin verilöyly on järkyttävä ja kamaluudessaan käsittämätön. Kymmeniä ja kymmeniä tavallisia viattomia ihmisiä, sellaisia niinkuin sinä tai minä.

Etäisyys Pariisin ja Brysselin välillä on vain kolmisensataa kilometriä ja tunnelma eilen illalla Brysselinkin kaduilla oli pelokas ja järkyttynyt. Virkamies oli illalla Pariisin iskun tapahtuma-aikaan hakemassa jälleen kerran kielletyltä paikalta varikolle hinattua autoamme ja minua pelotti, että terrori-iskun olisi suunniteltu leviävän tänne rajan toisellekin puolelle ja halusin hänen tulevan saman tien kotiin. Moni uskoo, että terrori-iskun tapahtuminen Brysselissäkin on vain ajan kysymys.

Vuodenvaihteessa olin Pariisissa viettämässä uutta vuotta parin Helsingistä sinne tulleen ystäväni kanssa ja vain kolme päivää Pariisista lähtömme jälkeen tapahtui Charlie Hebdo -isku juuri samalla alueella missä AirBnB:n kautta vuokraamamme asunto sijaitsi. Se tuntui järkyttävältä. Samoin kuin elokuussa Amsterdamista Brysselin kautta Pariisin matkalla olleessa Thalys-junassa tapahtunut terrori-iskun yrityskin. Samaisella Thalys-junalla olin tammikuussa Pariisiin ja takaisin matkustanutkin silloisessa siunatussa tilassani. Siunattu olen kaikin puolin ollutkin, että en ole ollut paikalla terroritekojen sattuessa.

Ja siunattuja, loputtoman äärettömän onnekkaita olimme silloinkin lokakuun alussa Kairossa käydessämme tyttömme jäädessä eläkepäiviään Etelä-Ranskassa viettävien isovanhempiensa huomaan. Samaan aikaan kun hermoilin Kairossa liikenteestä ja muista asioista, tyttö isovanhempineen ja serkkuineen oli toista tuntia jumissa veden varaan joutuneessa autossa vuosikymmenien pahimmassa tulvassa, josta monet eivät selvinneet yhtä onnekkaan vahingoittumattomina kuin he.

Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa milloin tahansa ja elämä on hauras. Kairoon muuttamiseen liittyvät pelkoni eivät siis varsinaisesti liity terrorismiin tai onnettomuuksiin, vaikka ajatus siitä tai Egyptissä tapahtuneesta lento-onnettomuudesta kaikkea muuta kuin mukavalta tuntuvatkin. Enemmän minua pelottaa perheeni henkiseen sopeutumiseen liittyvät asiat ja yleiseen epävarmaan elämäntilanteeseemme liittyvät asiat. Nekin ovat mittakaavaltaan erilaisia tuntemuksia kuin ne mitä yli sadan eilen Pariisissa surmansa saaneiden läheiset käyvät tänään ja loppuelämänsä läpi. Heidän puolestaan ja tämän maailmamme tilan puolesta olen äärettömän pahoillani. Lapsiani rutistan taas lujemmin ja olen kiitollinen siitä, että he ovat tässä rutistettavinani.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Käsityskyky

Lapsuudessani muutimme varmaankin jopa kuusi kertaa ennen kuin asetuimme Katajanokalle siihen asuntoon, jossa äitini edelleenkin asuu. Tästä lapsuudenkodistani omilleni muuttamisen jälkeen asuin kolmessa eri yksiössä Kalliossa, jonka jälkeen löysin itseni asumasta Brysselistä eräästä mini-kaksiosta. Siitä parin-kolmen vuoden jälkeen asuin yksiökokoelmani neljännessä versiossa Alppilassa, joka puolestaan vaihtui kolonialismin ajalla rakennettuun kolmen makuuhuoneen omakotitaloon pihoineen ja portinvartijoineen Kampalassa. Kampalan talosta muutimme Brysselin keskustaan nykyiseen asuntoomme, jossa on jalkapallokentän kokoinen olohuone, vanhoja peiliovia ja liitoksissaan natiseva parkettilattia. Se on ihana. Se on koti juuri nyt.

En täysin ymmärrä sitä, että seuraavan kerran kun täältä lähden lentokentälle, en enää palaa takaisin tähän asuntoon. Laitan oven kiinni perässäni ja asunto huonekaluineen jää sikseen, mutta minä en tule palaamaan tänne enää ja asunto tullaan tyhjentämään huonekaluistamme ja tavaroistamme. Virkamies (joka teknisesti ottaen ei ole virkamies, mutta joka liippaa sen verran läheltä, että häntä sillä nimikkeellä puolihumoristisesti kutsuttakoon) jää päästämään muuttomiehet tyhjentämään asunnon ja lentää sen jälkeen Kairoon, jonne minun ja lasten on tarkoitus lentää Helsingistä käsin myöhemmin. Näin sen teoriassa olemme suunnitelleet, mutta en täysin käsitä sitä, että sen on tarkoitus käytännössäkin tapahtua. Tai kyllä minä osaan sen kuvitella päässäni, mutta on vaikea kunnolla käsittää, että elämäni tulee muuttumaan niin täysin ja totaalisesti mitä ympäristöön tulee. Tässä vaiheessa emme tiedä, minkälaiseen asuntoon muutamme ja missä se tarkalleen ottaen sijaitsee, miten virkamies pääsee sieltä töihin ja miten tyttö kouluun.

Tästä yleisestä epämääräisyydestä ja epävarmuudesta johtuen huomaan, että minulla on jatkuva tarve yrittää hallita elämääni eteenpäin. Mietin ja pohdin jatkuvasti miten voisimme järjestää asiat niin, että tilaisuuden tullessa voisimme mahdollisimman vaivattomasti palata tänne Brysseliin takaisin. Ylipäätään ajattelen jatkuvasti tänne palaamista ja mitä olen ajatellut sitten tehdä. Jätän ikään kuin koko Kairon ajan sikseen ja suunnittelen elämäämme siitä eteenpäin, vaikka tällä hetkellä ainoa mitä tulevaisuudesta tiedämme on se, että ainakin seuraavan parin vuoden ajan meidän on tarkoitus asua ja elää juurikin siellä Kairossa, eikä meillä tässä vaiheessa ole tietoa voimmeko palata Brysseliin ja milloin. Samaan aikaan olen kyllä ihan innoissanikin uudesta elämänkokemuksesta ja sen tuomista mahdollisista hyvistä asioista, mutta en vain osaa suunnitella sitä mitenkään ja kaikki tuntemattomuus kai pelottaa.

Kertooko tämä siitä, että on vain niin paljon helpompi suunnitella elämää ja kokea hallitsevansa sitä sellaisessa ympäristössä ja olosuhteissa, jotka tuntee ja tietää vai siitä, että en kestä epävarmuutta ja suuret muutokset ja niiden ennaltahallitsemattomuus tekevät minut rauhattomaksi? Luultavasti molemmista. Minulle on kerrottu, että elämää ei voi täysin hallita, mutta miksi sitä tuntuu olevan niin vaikea hyväksyä ja miksi ei voi sen sijaan vain rauhoittua ja antaa sen kannatella?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kairo, Nurmijärvi ja Imatra

Muistaakseni Kata Edustusrouva-blogissaan on joskus käsitellyt sitä, minkälaisia reaktioita vähän eksoottisempi asuinmaa ihmisissä herättää. Minullakin aihe on sattuneesta syystä nyt pyörinyt mielessä. Yleisesti ottaen harva jos kukaan, joka kuulee minne olemme muuttamassa, reagoi kuulemaansa ihastuksella tai positiivisella mielenkiinnolla. Kun muuttokuorma on lähdössä kaupunkiin nimeltä Kairo maassa nimeltä Egypti, ovat reaktiot usein ihmettyneitä tai kauhistuneita.

"Minusta eli olisi lähtijäksi!". "Eikö siellä ole vaarallista?". "Sen täytyy olla todella stressaavaa". "Minä en voisi elää niin erilaisessa kulttuurissa". Ja niin edelleen ja niin edelleen. Minä ymmärrän näitä kommentoijia. Mutta sitä en ymmärrä, että miten he eivät ymmärrä sitä, että minä olen sinne joka tapauksessa lähdössä, enkä välttämättä välittäisi kuulla minkä asioiden he ajattelevat Kairossa olevan vaikeita tai miten kauhistuttavilta ne heidän näkökulmastaan kuulostavat. Ei varmaan ole yllättävää, että osaan ne tietenkin kuvitella itsekin ja luultavasti realistisemmin kuin moni muu. Ja jos Kairoon lähteminen onkin kauhistuttavaa, niin ei sen päivitteleminen sinne lähtijää millään tavalla auta tai helpota.

Sen sijaan voisi kysyä vaikkapa minkälaisessa asunnossa tulemme asumaan ja minkälaisella asuinalueella. Tai ihan mitä nyt muuta vaan, joka osoittaisi kiinnostusta sitä elämäni ihan tavallista, arkipäiväistä puolta kohtaan, jos sen puitteet ympäristöineen tuntuvat liian vaikeasti lähestyttäviltä. Koska lopulta jossain vaiheessa elämä kuitenkin varmaan kaikkialla toivottavasti muotoutuu arkipäiväiseksi, jossa pääasialliset tapahtumat ovat vaikkapa lapsen kouluun vienti, kaupassakäynti ja ruuanlaitto, olkoonkin että ympäristö näille arkipäiväisyyksille ei ole ihan siitä tavallisimmasta päästä.

Toki ymmärrän, että arkipäiväisyyksien ajatteleminen ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen, kun kuulee jonkun muuttavan johonkin vähän eksoottisempaan paikkaan. Sitä kuitenkin ihmettelen, miten monella itsekin ulkomailla asuvalla ei löydy hienotunteisuutta reagoida vähemmällä "shokkiarvolla". Ainahan löytyy erilaisia näkökulmia ja lähtökohtia ja jollekin jo vaikkapa Belgiassa asuminen ei tuntuisi mahdolliselta. Samalla tavalla kuin itselleni vaikkapa Nurmijärvellä tai Imatralla asuminen ei tuntuisi yhtään sen enempää luontevalta kuin Kairossakaan asuminen. En silti näille paikkakunnille muuttamassa oleville varmaankaan toivottavasti sanoisi, että minusta ei olisi asumaan pienillä paikkakunnilla Suomessa, koska ne ovat kulttuuriltaan ja ilmapiiriltään niin erilaisia kuin mihin olen viime vuosina tottunut. Tai ainakin toivon, että osaisin ilmaista näkökulmani niin, että se ei tuntuisi Nurmijärvelle tai Imatralle muuttavalta siltä, että pitäisin heidän valintaansa täysin käsittämättömänä.

Emmehän me kai Kairoon olisi menossa, jos emme olisi yrittäneet tarkkaan punnita lähdön ja lähtemättä jättämisen plussia ja miinuksia, joille omista lähtökohdistamme löytyy syyt, joista kuulija ei tietenkään voi olla perillä. Minua harmittaa se, että niin helposti unohdan oman näkökulmani ja lähden mukaan siihen toiseen näkökulmaan. Miksi en voi seistä omilla jaloillani tukevasti, vaan lähden mukaan päivittelemään sitä, kuinka haastaviin olosuhteisiin olenkaan lähdössä. Niin olenkin, eikä minulla todellakaan ole välttämättä yhtään sen enempää ominaisuuksia sietää vaikeuksia kuin muillakaan, mutta minun ei pitäisi heti ensi tilassa hukata luottamustani siihen, että minulta kyllä löytyy edellytyksiä ja voimia selvitä haasteista, sillä siihen minun on uskottava tai muutenhan voin unohtaa koko jutun.