tiistai 10. marraskuuta 2015

Käsityskyky

Lapsuudessani muutimme varmaankin jopa kuusi kertaa ennen kuin asetuimme Katajanokalle siihen asuntoon, jossa äitini edelleenkin asuu. Tästä lapsuudenkodistani omilleni muuttamisen jälkeen asuin kolmessa eri yksiössä Kalliossa, jonka jälkeen löysin itseni asumasta Brysselistä eräästä mini-kaksiosta. Siitä parin-kolmen vuoden jälkeen asuin yksiökokoelmani neljännessä versiossa Alppilassa, joka puolestaan vaihtui kolonialismin ajalla rakennettuun kolmen makuuhuoneen omakotitaloon pihoineen ja portinvartijoineen Kampalassa. Kampalan talosta muutimme Brysselin keskustaan nykyiseen asuntoomme, jossa on jalkapallokentän kokoinen olohuone, vanhoja peiliovia ja liitoksissaan natiseva parkettilattia. Se on ihana. Se on koti juuri nyt.

En täysin ymmärrä sitä, että seuraavan kerran kun täältä lähden lentokentälle, en enää palaa takaisin tähän asuntoon. Laitan oven kiinni perässäni ja asunto huonekaluineen jää sikseen, mutta minä en tule palaamaan tänne enää ja asunto tullaan tyhjentämään huonekaluistamme ja tavaroistamme. Virkamies (joka teknisesti ottaen ei ole virkamies, mutta joka liippaa sen verran läheltä, että häntä sillä nimikkeellä puolihumoristisesti kutsuttakoon) jää päästämään muuttomiehet tyhjentämään asunnon ja lentää sen jälkeen Kairoon, jonne minun ja lasten on tarkoitus lentää Helsingistä käsin myöhemmin. Näin sen teoriassa olemme suunnitelleet, mutta en täysin käsitä sitä, että sen on tarkoitus käytännössäkin tapahtua. Tai kyllä minä osaan sen kuvitella päässäni, mutta on vaikea kunnolla käsittää, että elämäni tulee muuttumaan niin täysin ja totaalisesti mitä ympäristöön tulee. Tässä vaiheessa emme tiedä, minkälaiseen asuntoon muutamme ja missä se tarkalleen ottaen sijaitsee, miten virkamies pääsee sieltä töihin ja miten tyttö kouluun.

Tästä yleisestä epämääräisyydestä ja epävarmuudesta johtuen huomaan, että minulla on jatkuva tarve yrittää hallita elämääni eteenpäin. Mietin ja pohdin jatkuvasti miten voisimme järjestää asiat niin, että tilaisuuden tullessa voisimme mahdollisimman vaivattomasti palata tänne Brysseliin takaisin. Ylipäätään ajattelen jatkuvasti tänne palaamista ja mitä olen ajatellut sitten tehdä. Jätän ikään kuin koko Kairon ajan sikseen ja suunnittelen elämäämme siitä eteenpäin, vaikka tällä hetkellä ainoa mitä tulevaisuudesta tiedämme on se, että ainakin seuraavan parin vuoden ajan meidän on tarkoitus asua ja elää juurikin siellä Kairossa, eikä meillä tässä vaiheessa ole tietoa voimmeko palata Brysseliin ja milloin. Samaan aikaan olen kyllä ihan innoissanikin uudesta elämänkokemuksesta ja sen tuomista mahdollisista hyvistä asioista, mutta en vain osaa suunnitella sitä mitenkään ja kaikki tuntemattomuus kai pelottaa.

Kertooko tämä siitä, että on vain niin paljon helpompi suunnitella elämää ja kokea hallitsevansa sitä sellaisessa ympäristössä ja olosuhteissa, jotka tuntee ja tietää vai siitä, että en kestä epävarmuutta ja suuret muutokset ja niiden ennaltahallitsemattomuus tekevät minut rauhattomaksi? Luultavasti molemmista. Minulle on kerrottu, että elämää ei voi täysin hallita, mutta miksi sitä tuntuu olevan niin vaikea hyväksyä ja miksi ei voi sen sijaan vain rauhoittua ja antaa sen kannatella?

10 kommenttia:

  1. Ihmismieli on niin mielenkiintoinen! Ehkä se valmistelee sinua tulevaan niin, että pitää ajatukset kiinni muussa kuin siinä mikä pian on edessä. Mitä vähemmän odotuksia sen helpompaa on sopeutuminen, niin luulen, ja mielesikin ehkä ajattelee niin?

    Minä olen tässä vuosien varrella jotenkin oppinut sietämään sitä, etten tiedä tulevaisuudesta mitään. Siitä on itse asiassa tullut omanlainen lohtunsa. En tarkkaan tiedä kuinka kauan Khartumissa asumme, mutta useamman vuoden vielä kuitenkin; sitäkään en tiedä minne täältä menemme tai kuinka kauan ylipäänsä jatkamme kiertolaiselämää. Eläkevuosien varalle on omat suunnitelmansa jotka nekin kuitenkin koko ajan muuttavat muotoaan. Yhtäältä vähän kadehdin niitä jotka tietävät olevansa komennuksella tietynpituisen ajan, mutta toisaalta osaan ehkä itse paremmin elää hetkessä näin kun kaikki on auki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mäkin toivon, että se että ei aseta hirveästi odotuksia tai tee suunnitelmia auttaa lopulta sopeutumaan. Mä oon miettinyt sitäkin paljon kun mainitsit aiemmin avoimesta mielestä, että se on varmaan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista tällaisessa elämäntyylissä..että avoimuus auttaa paljon.

      Mun kontrollifriikki puoleni kadehtii kyllä myös heitä, joilla on selvät suunnitelmat esim just komennuksien kestosta ja mitä sen jälkeen ovat suunnitelleet tekevänsä ja selviä säveliä ylipäätään. Mutta uskon toisaalta, että tällaisesta elämäntavasta ja elämäntilanteesta saa paljon myös esimerkiksi juuri sen kautta, että mitä se opettaa itsestä ja maailmasta.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Hauska sattuma, että juuri tänään, ennen kuin luin tämän, nuorimmaiseni totesi, että hänellä on ikävä Brysselin taloamme. Minullakin on. Kaikista asuinpaikoistani Brysselin talo on edelleen se viihtyisin, oikea Huvikumpu isoine pihoineen ja vinttikerroksineen. Voin hyvin ymmärtää, että koet haikeita tunteita nykyisen kotinne kanssa. Brysselissä on kauniita taloja ja asuntoja. Mutta sekin on vähän sattumasta kiinni, mistä kodista/asunnosta tulee se suosikki. Joissakin asunnoissa vain on hyvä energia, ne tuntuvat heti kodilta ja niihin jäisi mielellään. Kiertolaiselämässä melkein toivoisi, ettei se unelmien koti tulisi vastaan, koska siihen ei kuitenkaan voi jäädä! Toisaalta silloin pitää oppia elämään hetkessä, mistä taidosta Kata puhuu tuossa ylempänä.

    VastaaPoista
  4. Tuo viimeinen kappale on myös erittäin mielenkiintoinen. Ihmismieli toimii niin jännästi. Itselläni käy usein niin, että kun jostain täytyy muuttaa, alan työstää muuttoa päässäni jo hyvin varhain, reilusti yli puoli vuotta etukäteen (se siitä hetkesä elämisestä kohdallani, voi ei). Työstän, vaikka en haluaisikaan; ajatukset askartelevat lähdössä ja kaikkea, mitä teen, sävyttää tieto siitä, että pian on lähdettävä. Sillä lailla myös hyväksyy usein hiljaisesti asian, vaikka muuttoon liittyisi ristiriitaisiakin tunteita; vähitellen suuntautuu tulevaan. Mutta olen kokenut myös tuon, mistä nyt kirjoitat. Olen joskus itsekin hypännyt henkisesti jonkin tulevan vaiheen yli suoraan sitä seuraavaan, tiedostaen, että se on vähän kummallista. Usein tuohon seuraavaan vaiheeseen on silloin liittynyt jotain raskasta, ahdistavaa tai vähän vaikeasti käsitettävää. Ihan kuin mieli suojaisi itseään sellaiselta, mihin ei juuri sillä hetkellä ole ihan valmis. Askel kerrallaan. Mitä vähemmän odotuksia, sen helpompaa sopeutuminen todellakin ehkä on, kuten Kata ylempänä toteaa.

    VastaaPoista
  5. Lotta, joo Brysselissä on tosiaan tosi hienoja taloja ja paljon kauniita asuntoja, joissa on monessa tosi luovia ja kauniita sisätilaratkaisuja. Teidänkin Brysselin talo kuulostaa yhdeltä näistä monista kivoista asunnoista. Ei ihme, että välillä ikävä iskee.

    Mekin ollaan tiedetty jo joitakin kuukausia, että lähtö tulee ja minne se tulee ja mäkin oon tehnyt sitä henkistä lähtöä siitä alkaen. Jotenkin kuitenkin vasta nyt mitä lähemmäs lähtö tulee, sitä tiukemmin ja perinpohjaisemmin tietysti ajaukset sen ympärillä pyörivät. Mielenkiintoista tuo mitä sanot, että jonkun vaiheen yli hyppäämiseen on liittynyt jotain raskasta tai vaikeasti käsiteltävää. Mä toivon, että se askel kerrallaan meneminen on se, mikä auttaa tämän tulevan vaiheen elämisessä ja siinä hetkessä elämisessä. Ja mua muuten auttaa tämä kirjoittaminen jotenkin jäsentämään ajatuksia ja kun vielä saa näin fiksuja kommenttejakin teiltä lukijoilta, niin vielä parempi :)

    VastaaPoista
  6. Meille tuo Brysselin talo Stockelissa oli tosiaan sellainen "välitön koti", josta näen joskus untakin. Ei se täydellinen ollut (teknisesti), milloin mikäkin repsotti, mutta sellaisella ei ole mitään väliä, jos talo on kodikas. Meidän piti muuttaa edellisestä talosta pois lyhyellä varoitusajalla - ja jännä kyllä siihen emme koskaan oikein ehtineetkään kotiutua -, ja kadulla kävellessän näin sattumoisin tämän talon kohdalla Vuokrataan-kyltin. Kiersin tyhjän talon taakse katsomaan isoa puutarhaa ja päätin siltä seisomalta soittaa ilmoituksen numeroon. Kun menimme kaikki ekaa kertaa taloa katsomaan, tiesimme jo eteisessä, että tämä se on. Hullua, mutta se tunne joko tulee tai ei tule (edellisessä talossa ei tullut, mutta eihän ulkomaille muuttaessa ole yleensä aikaa liikoja etsiskellä, on otettava se, joka "kelpaa"). Tässä tapauksessa se, että meidät irtisanottiin edellisestä talosta lyhyellä varoitusajalla, olikin suuri onnenpotku, vaikka se aluksi tuntui kamalalta. Toivon, että talon tämänhetkisetkin asukkaat, keitä lienevätkään, viihtyvät yhtä hyvin. Siinä talossa oli hyvä energia. Tähän Maputon taloon emme oikein ole vielä kotiutuneet, tämä on niitä, joissa se helppo energia ei toivota heti ovella tervetulleeksi. En silti sano, että tämä olisi huono, kyse ei ole siitä. Joissakin asunnoissa vain ei tarvitse ollenkaan miettiä, mihin esineet ja ihmiset asettuvat - ne asettuvat sinne ihan itsestään. Toivon, että löydätte Kairosta kivan kodin, sellaisen, johon voitte ajan kanssa asettua ja kotiutua ja johon on mukava palata. Mutta ei sen tarvitse olla täydellinen - ihminen sopeutuu kyllä kovin monenlaiseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oli tosiaan onnenpotku se, että jouduitte lähtemään edellisestä asunnostanne, kun sitä seurannut talo osottautui niin mieleiseksi! Mä jaan sun kanssa tämän Brysselin asuntojen ja talojen hehkutuksen :) Täällä on aivan ihania asuntoja kerta kaikkiaan. En tiedä täyttäisikö monet niistä kaikkia Suomen rakennusalan säännöksiä, mutta hyvä niin jos tuloksena on niinkin kodikkaita koteja :) Toivottavasti Maputon talokin aikanaan voittaa teidät puolelleen.. Vaikka joo niinhän se taitaa olla, että toisissa on helpompi energia kuin toisissa :) Kiitos vielä kannustavista sanoista, jännä nähdä minkälaiseen kotiin Kairossa päädymme.

      Poista
  7. Mä muistan kanssa, että isäni ensimmäinen asunto Brysselissä oli niin ihana. Vanha kerrostalon huoneisto, parvekkeita joka puolella, isoja ikkunoita ja valoa.

    Minulla ei juurikaan ollut odotuksia Panamasta, olin kai niin väsynyt etten vain jaksanut ajatella sen enempää. Mun lohtuajatus oli päivämäärät ja aikamääreet. Tiesin, että muuttaminen kestää x päivää, talon löytymiseen Panamassa oli kuukausi aikaa, edelleen ajattelen, etttä puolen vuoden päästä helpottaa, nyt tiedän, että raivaan loput muuttolaatikot ennen joulua, jolloin vierashuone tarvitaan käyttöön jne... Uuteen kodinhoitajaan kiinnyn parissa kuukaudessa, kiukuttelen mielessäni ensimmäiset viikot.

    Utopistiseltä kaikki vielä ennen muuttoa tuntui todellakin. Ja jos kykenin ajattelemaan muuttoa tai uutta asuinmaata, näin itseni lähinnä liehuvassa kesämekossa kävelemässä (en ikinä käytä liehuvia mekkoja, ehkä alitajuisesti haluaisin :)) Mua oikein hävetti oman mieleni sisällä kuinka en valmistautunut tai jaksanut ajatella enemmän. Mutta nyt kun väsymys alkaa laantua, alan ymmärtää miten väsynyt olen ollutkaan ja miten se väsymys on määritellyt koko elämääni niin kokonaisvaltaisesti.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis väsymys on kyllä inhottava lisä mihin tahansa haasteeseen! Mulla alkaa kanssa tämä vauva-ajan väsymyspöhnä käydä voimille. Ihanaa jos sulla on alkanut helpottaa! Mä muistelen Ugandan alkuajoista niin, että se kaiken uutuus väsytti kanssa ihan älyttömästi.. Että saapa nähdä millaisiin kertoimiin väsymys nousee Kairossa, ou nou! :)

      Noikin kuulostaa tutulta noi aikamääreet. Vaikka kuinka haluaisinkin että arki ei menisi sellaiseen lomasta lomaan elämiseen, niin ainakin alussa tiukan paikan tullen esimerkiksi ajatus lomasta voi tuoda lohtua.

      Liehuva kesämekko kuulostaa just ihanalta :)

      Poista