keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Life goes on

Täällä Brysselissä yritetään palata pikku hiljaa takaisin arkeen. Tänään aukesivat metro ja koulut ja liikkeellä on selvästi enemmän ihmisiä ja katukuva normaalimman näköinen. Ruuhka oli aamulla kova ja mietin olikohan moni päättänyt lähteä liikkeelle autolla metron ja muiden julkisten liikennevälineiden sijaan. Tunnelma ja ilmapiiri on melko ikävä ja ihmiset ovat kyllä järkyttyneitä kuka milläkin tavalla reagoiden. Toiset tuntuvat ajattelevan, että uhka on mikä on ja elämää on pakko jatkaa odottamatta koko ajan milloin isku tulee ja tuleeko sitä ja toisaalta taas jos sellainen tulee, niin sitten sille ei oikein mitään voi. Toiset taas tuntuvat olevan syvemmin surullisia ja vihaisia tilanteesta ja kokevat vaikeaksi hyväksyä sen, että elämme maailmassa jossa terrori-iskuja tapahtuu ja että niitä ei kyetä ehkäisemään.

Minustakin se on surullista ja suututtavaa ja joskus harteille tuntuu laskeutuvan koko maailman taakka, mutta pääasiassa suhtaudun tilanteeseen jokseenkin fatalistisesti. Jos isku tulee, niin sitten tulee, enkä minä sille mitään voi ja muutenkin sen uhka ei mielestäni ole mitenkään uusi asia. Myönnettävä kyllä on, että yleisötapahtumiin ei tee mieli osallistua ja itsekin valitsin aamulla metron sijasta mielihyvin auton. Sitä olen tullut viime päivinä ajatelleeksi miltä täällä muilla mailla eläminen Suomesta käsin näyttäytyy. Suomi kun taitaa talousvaikeuksistaan huolimatta vielä toistaiseksi olla niitä harvoja paikkoja, joita voi lintukodoksi nimittää.

Täällä muilla mailla ei maailmantilasta ja -tolasta oikein voi eristäytyä ja sen mukana on vain kyettävä jotenkin elämään. Brysseliin tehdyt hotelli- ja matkavaraukset ovat ymmärrettävistä syistä romahtaneet, mutta jotenkin vain 1,5 miljoonan ihmisen on kyettävä täällä elämään ja pyrkimään järjestämään asiat yhteiskunnassa niin, että radikalisoitumiseen voitaisiin puuttua ja että sitä voitaisiin ehkäistä. Sillä, että elämme nyt täällä Brysselissä terroriuhan keskellä ja sillä että olemme muuttamassa Kairoon, jossa tuskin olemme sen enempää syrjässä terroriuhalta ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rohkeuden tai uhkarohkeuden kanssa, toisin kuin miltä sen joskus koen Suomesta käsin näyttäytyvän. Ajatukset ja arki on vain kyettävä sopeuttamaan ja muokkaamaan sellaisiksi, että uhkien ja maailmantilan kanssa kykenee elämään. Joskus siinä onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Ja joskus maailman synkät sävyt näyttäytyvät vahvempina kuin kirkkaat ja se on surullista ja saa mielen raskaaksi, mutta elämän on jatkuttava.

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Pitkälti näin itsekin ajattelen. Terroriuhkan kanssa on eletty jo aikaisemminkin eikä iskuihin voi lopulta valmistautua tai varautua sen paremmin kuin vaikkapa siihen, että auto ajaa vahingossa päälle suojatiellä. On vain yritettävä eliminoida riskejä sen verran mitä se on mahdollista - katsella ympärilleen ennen kadun ylittämistä, käyttää autossa turvavöitä, ja niin edelleen - ja elettävä eteenpäin.

    Mutta huomaan kyllä, että viimeaikaiset muistutukset elämän hauraudesta ovat tehneet minusta tavallista herkemmän, ja esimerkiksi lasten sairastelu tällä viikolla on huolestuttanut normaaliakin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo näin just ja tällaiset muistutukset kyllä järkyttää ja masentaa. Eikä sitä tosiaankaan aina pysty olemaan kylmän rationaalinen just varsinkaan mitä tulee lapsiin. Muakin huolettaa sairastumiset ja jos vaikka olen eri paikassa kuin mies tai lapset, niin saatan kuvitella kaikenlaista uhkaa ja "mitä jos niille tapahtuu jotain" -tyyppistä. Kaipa se on inhimillistä..

      Poista