keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Havaintoja Helsingistä

Yhdestä maasta toiseen matkustaessa silmät aina näkevät muutaman päivän ajan terävämmin kyseisen paikan erityispiirteet. Sitten jonkun ajan päästä taika haihtuu ja silmä tottuu näkemäänsä. Suomeen päin tullessani yleensä kiinnitän huomiota tilan tuntuun, siisteyteen, järjestelmällisyyteen ja sääntöihin sekä siihen, miten (toisin kuin viimeaikaisista uutisaiheista tai nettikirjoittelusta voisi päätellä) ihmiset ovat pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän samannäköisiä ja samankielisiä.

Olen kai sen verran tottunut eri kielisten ja eri maista kotoisin olevien ihmisten kanssa elämiseen, että se että kaikki ovat suomalaisia ja suomenkielisiä tuntuu jonkin aikaa hassulta. Kanssani samaa mieltä lienee tyttö, jonka mielestä on ollut ihmeellistä, että ratikassa, lääkärissä ja televisiossa puhutaan "meidän kieltä". Neljävuotias ei taida täysin käsittää kansallisvaltioiden merkityksiä. Yritin kyllä selittää, että tämä on Suomi ja yleensä ihmiset täällä Suomessa puhuvat suomea, mutta ilmeisesti suomen kieli hänen maailmankuvassaan liittyy ennen kaikkea tiettyihin ihmisiin, kuten perheenjäseniin, sukulaisiin ja suomenkielisiin ystäviin, eikä ulkomaailmaan ja tuntemattomiin ihmisiin. Selitys meni muutenkin huteraksi, kun lääkärin odotushuoneeseen sattui samaan aikaan vuoroaan odottamaan ranskankielinen isä kahden ranskaksi leikkivän pikkutyttönsä kanssa, joiden leikkiä tyttö korvat höröllä kuunteli.

Kliseinen kuva suomalaisten jäykkyydestä vuorovaikutustilanteissa julkisilla paikoilla pistää kyllä minulla silmään aluksi. Jos on päässyt tottumaan siihen, että madamet ja monsieurit tulevat selkärangasta ja että mercin, s'il vous plaitin ja pardonin unohtaminen on suoranainen skandaali, niin tuntuu julkisilla paikoilla toimiminen täällä erikoiselta. Joskus tuntuu siltä kuin vuorovaikutusta ja puhumista tuntemattomien kanssa suorastaan välteltäisiin viimeiseen asti, vaikka helpommalla luulisi pääsevän, jos vain avaisi suunsa.

Toisaalta kaikki toimii kuin rasvattu ja ainakin jossain julkisen hallinnon palveluiden osakilpailussa Suomi varmaan voittaisi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Passin hakeminen onnistuu tuosta noin vain netissä ja valmiin passin voi noutaa viikon kuluttua lähimmältä R-kioskilta. Alaikäisten passeja varten joutuu poliisilaitoksella sentään käymään paikan päällä, mutta puolentoista tunnin järjestelmällinen jonotus ja viiden minuutin asiointi tiskillä ei muihin byrokratioihin verrattuna tuntunut minulla missään.

Eilen ratikkaan sattui arabiaa puhuva äiti lapsineen, joita tyttö tarkkaili ja kuunteli. Yhtäkkiä äiti vaihtoi kielen suomeksi kysyessään minulta tietä etsimäänsä paikkaan. Tyttö puolestaan kyseli taas ihmeissään, miksi he yhtäkkiä puhuivatkin "meidän kieltä", johon liittyvän vastaukseni aloitin luonnollisesti sillä, että ehkäpä he olivat muuttaneet tänne Kairosta.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Bruxelles ma belle, au revoir!


Bruxelles ma belle, au revoir et merci mille fois. Tu seras toujours dans mon coeur. Et à bientôt, je te promets.

Näihin nostalgisiin ranskan kielelle tyypillisiin mahtipontisen kauniisiin sanoihin päättyköön tämänkertainen lukuni Brysselissä. Bryssel, kaunokaiseni, näkemiin ja kiitos tuhannesti. Olet aina sydämessäni. Ja nähdään pian, lupaan sinulle.

Huomenna lähden lentokentälle ja saavun Helsinkiin. Siitä joidenkin viikkojen jälkeen lähden jälleen lentokentälle ja saavun Kairoon. Kylläpä minulla on ihmeellinen elämä, ajattelen aina välillä.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Luopumiset

Suurten muutosten yhteydessä tarvitsen aikaa niiden prosessoimiseen. Käyn läpi menneisyyttä ja sen myötä käännän sivua ottaakseni vastaan uuden. Tämä on minulle tärkeä prosessi tilanteen tasalle pääsemisessä ja jos en anna sille aikaa ja tilaa, löydän sen edestäni myöhemmin ja itseni ihmettelemästä miten tässä näin kävi. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota muutoksia yhtä vakavasti, vaan pystyvät sulkemaan ja avaamaan ovia kevyemmin. Omalla kohdallani tiedän, että on parempi että uppoudun muuton ja muutoksen synnyttämiin tunteisiin syvälle, koska sen jälkeen pääsen niiden kanssa kyllä ennen pitkää sinuiksi.

Olen tyytyväinen siitä, että minulla on ollut aikaa luopua vanhasta ja valmistautua tulevaan. On varmaan ihan luonnollista, että kun elämän kehikosta koteineen, kouluineen, työpaikkoineen, ympäristöineen ja ystävineen pitää luopua, aiheuttaa se kaikenlaisten tunteiden´ja ajatusten esilletulon. Tällaiset muutot ovat elämän merkkipaaluja, jolloin yksi luku päättyy ja toinen alkaa. Haikeus kuuluu minusta asiaan ilman muuta. Luopumisen tuskaksi kutsuttu tila ei mielestäni kuitenkaan tarkoita ollenkaan ainoastaan vanhaan takertumista, vaan siihen liittyy päättyvän elämänvaiheen läpikäyminen ja etenkin sen arvon ja merkityksen tiedostaminen. 
 
En ole pyrkinyt keräämään maallista omaisuutta (vaikka joskus olisikin järkevämpää niin tehdä), eikä minun ole lainkaan vaikea luopua materiasta. Olen päinvastoin aina pyrkinyt olemaan keräämättä ylimääräistä ja tarpeetonta tavaraa. Viime aikoina olenkin trendikkäästi hullaantunut minimalismin aatteesta ja käynyt läpi koko asuntomme ja omaisuutemme sen periaatteita noudattaen. Japanilaisen Marie Kondon Konmari -opuksen oppien mukaan olen tarkastellut jokaisen huoneemme joka ikisen kaapin ja laatikon sisällön kysyen itseltäni tarvitsenko kyseistä tavaraa tai pidänkö sitä kauniina tai iloa tuottavana. Jos vastaus molempiin kysymyksiin tai joskus vain yhteenkin on ei, on tavara saanut lähteä. Olen viime kuukausina vienyt uskomattoman määrän tarpeetonta tavaraa ja vaatetta kirpputorille ja yhtäkään sinne päätynyttä asiaa en ole kaivannut. 

Tämän kokemuksen perusteella tosiaan uskon, että tällainen ”konmarisointi” todella tekee mitä lupaa eli luo ympärille selkeyttä ja kauneutta sekä vapauttaa energiaa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Luopumisen tuskaa en siis tosiaankaan koe suhteessa materiaan, mutta suhteessa elämänvaiheisiin kyllä. Mutta pikkuhiljaa alan kuitenkin päästä tämän luvun loppuun ja pikkuhiljaa alan avata seuraavaa. Minkäköhänlainen siitä tulee? Jännittävää nähdä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Mementojen haalintaa

Isäni on pöytälaatikkorunoilija ja sain aikoinaan ensimmäistä kertaa Helsingistä Brysseliin lähtiessäni häneltä runon, jonka vastikään löysin omasta pöytälaatikostani. Se kuuluu näin:

Jätätkö tämän maan,
tämän kaupungin
menetkö toiseen sateiseen satamaan
Atlannin tuuliin
muista joskus meitäkin,
saman tuulen tuivertamia
saman taivaan alla.

Minusta se on kaunis runo, joka tavoittaa kansainvälisiin muuttoihin usein liittyvän haikeuden hyvin. Runojen rustaamisen lisäksi isäni on taitava maalaamaan maisema-aiheisia akvarelleja ja meillä on kotona muutama hänen maalamansa maisema eri kohdista Helsinkiä. Yhdessä avautuu näkymä Tuomiokirkolle Sofiankadulta käsin, toisessa on Kruununhaan puolelta Pitkänsillan kupeesta Hakaniemeen päin aukeava maisema ja kolmannessa vallilalainen sisäpiha. Nämä maalaukset muistuttavat minua rakkaasta lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungista.

Niinikään rakkaasta, hullusta, upeasta Ugandasta ja Kampalasta muistuttamaan ostimme yhden jos toisenkin käsinpunotun korin lisäksi myöskin maalauksia. Ne puolestaan ovat öljyvärimaalauksia, mutta kaupunkimaisema-aiheisia nekin. Toiseen niistä lahjakas ugandalainen taiteilija on vanginnut kohtauksen kampalalaista kaupunkielämää, jossa yhdellä ruosteenpunaisen maaperän värjäämällä kadunpätkällä tungeksii miehiä ja naisia kantamuksineen ja matatut eli paikalliset Toyota Hiace -mallin taksit seisovat ruuhkassa yhdessä Toyota Rav 4 -autojen, boda boda -moottoripyörätaksien ja ylitsepursuavaa lastia kuljettavan lava-auton kanssa. Tätä maalausta katsoessa voi helposti saada mieleensä Kampalan tunnelman ja mieleen muistuvat ne kadunkulmat ja tiet, joita pitkin omalla Toyota Rav 4 -autollamme ajoimme. Mihin mikäkin tie johti ja mitä muistoja mistäkin paikasta on jäänyt mieleen.

Brysselistä muistuttavaa maalausta tai valokuvaa meillä ei ole ja olen päivä päivältä enemmän huolissani siitä, että aika käy liian vähiin, enkä tule löytäneeksi mieleistäni muistoa Brysselistä. Haluaisin sen samalla tavalla vangitsevan tyypillisen brysseliläisen kaupunkimaiseman, mutta toistaiseksi en ole onnistunut löytämään etsimääni. Löysin kyllä postikortin, joka esittää kasaa ruusukaaleja eli brysselinkaaleja tekstillä Mon petit chou de Bruxelles - Minun pieni brysselinkaalini. Suom.huom. ilmaisua mon chou käytetään hellittelysanana esimerkiksi kuten sanaa kultaseni. Söpö kuin mikä ja pääsee ehdottomasti esille, mutta ei silti täytä toiveitani "minun pieneen Brysseliini" liittyvästä muistoesineestä. Asia on saatava korjattua, vaikka siitä ei ole epäilystä, ettenkö halutessani hetkessä pystyisi mielessäni palauttamaan nämä kadut ja maisemat mieleeni. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Babelin tornista, päivää!

Toisissa blogeissa (ainakin Chez Helena ja Ulkosuomalainen äiti) on viime aikoina ollut puhetta lapsuuteen ja vanhemmuuteen liittyvistä kulttuurieroista ja monikielisestä lapsuudesta. Tämä on yksi lempiaiheistani tällä hetkellä, joten ajauduinpa minäkin kirjoittamaan aiheesta oman postauksen. Minusta on hirveän kiehtovaa seurata omien lasteni lapsuutta, joka on niin erilainen kuin omani oli yhdessä ja samassa suomalaisessa kulttuuripiirissä 80- ja 90-luvuilla. Kävin kyllä koulua, jossa oli ruotsinkielinen rinnakkaisluokkasarja, joten ruotsin kieleen ja kaksikielisiin lapsiin sain kyllä kosketuspintaa. Siitä huolimatta sen mitä omista päiväkodeistani ja koulusta muistan, niin yhtäkään muualta Suomeen muuttanutta lasta ei omissa päiväkotiryhmissäni tai koululuokillani ollut. Paitsi yksi kolmannella luokalla Yhdysvalloista takaisin äitinsä kotimaahan muuttanut tyttö, jota kiusattiin suomen kielessään olevan aksentin ja massasta poikkeavan persoonallisuutensa vuoksi.

Puhumme molemmat vanhemmat kotona suomea ja lapsemme ovat niin passeiltaan kuin kotikieleltään täysin suomalaisia. Suomessa he eivät koskaan kuitenkaan ole asuneet ja mielestäni he ovat selvästi paljon muutakin kuin pelkästään suomalaisia, jos käsitettä ajatellaan vaikkapa nyt niin muodikkaan (mutta vieroksumani) kantasuomalaisuuden käsitteen kautta. Ensi viikolla neljä vuotta täyttävä tyttö asui ensimmäisen elinvuotensa englanninkielisessä ympäristössä Ugandassa ja muutti yksivuotiaana ranskankieliseen ympäristöön tänne Brysseliin. Parivuotiaana hän aloitti osa-aikaisen ranskankielisen päiväkodin ja nyt tyttö käy toista vuotta monikielisen esikoulun kaksikielistä luokkaa, jossa hänen luokkansa lapsia opetetaan sekä ranskan- että englannin kielellä. Ympäristön kielen ollessa ranska on lasten keskinäiseksi kieleksi muodostunut ennen kaikkea ranska, vaikka tyttö on oppinut ymmärtämään ja puhumaan myös englantia ja puhuu sitä tiettyjen ihmisten kanssa vapaa-ajallakin. Suomen kieli hänellä on ainakin toistaiseksi silti vahvin, mutta muiden kielien vaikutus siitä kyllä on jo huomattavissa.

Hän saattaa esimerkiksi ranskalaisittain käyttää kysymyksissään kysymyslauseen lopussa nousevaa nuottia eli intonaatiota. "Äiti, minne menet?" - viimeinen tavu intonaatiolla nousten. Häneltä myös usein automaattisesti tulee suustaan ranskankielinen versio sanasta "tai". "Menetkö ulos ou sisään?" Myös u-äänne usein ääntyy hänellä ranskalaisittain "y":nä, joten esimerkiksi sanat "bussi" ja "numero" vääntyvät "byssiksi" ja "nymeroksi". Hassusti hän saattaa myös sekoittaa erikielisiä sanoja ja sanoo esimerkiksi taskua tarkoittaessaan "laitan nämä mun poskeen" sekoittaen sanat "tasku" ja ranskan kielen vastaavan "poche". Leikin kieleksi on myös selvästi myös muodostunut ranska, sillä hän usein yksikseen leikkiessäänkin sanoittaa leikkiään ranskan kielellä.

Kairossa ei valitettavasti ole tarjolla kaksikielistä esikoulua suomenkielisestä puhumattakaan, joten jouduimme tekemään valinnan ranskankielisen ja englanninkielisen esikoulun välillä. Päädyimme tällä erää ranskankieliseen esikouluun sen takia, että koemme itse pystyvämme paremmin ylläpitämään englannin kielitaitoa muilla keinoin. Englanti tulee myös enemmän tai vähemmän olemaan koulun ulkopuolisen sosiaalisen elämän kieli kuten tähänkin asti täällä Brysselissä, joten toivomme, että tytön kosketus englannin kieleen säilyisi. Jo senkin takia, että muuten hän saattaisi kokea jäävänsä vanhempiensa sosiaalisen elämän ulkopuolelle ja sitä emme haluaisi. Ranskan kielitaidon olisi kuitenkin toivottavaa säilyvän sen takia, että se säilyttää mahdollisuuden tulevaisuudessa palata tänne Brysseliin vaivattomammin.

Palaamisen todellisesta mahdollisuudesta meillä ei kuitenkaan ole tietoa, joten se millä kielellä tyttö varsinaisen koulunkäyntinsä eli ala-asteen aloittaa on vielä epäselvä. Minulle on kommentoitu, kuinka stressaavaa kaikkien kielien ylläpitäminen ja vaihtoehtojen aukipitäminen on, mutta en itse asiassa ennen siitä mainitsemista ollut kokenut sitä niin stressaavana. Kaipa se on ollut arkipäivääni tähänkin mennessä ja toivon vain parhaani mukaan voivani tältä osin turvata tytön tulevaisuuden, johon eri kielet todennäköisesti tulevat kuulumaan. Myönnettäköön, että arabian lisääminen tähän kaikkeen tuntuu jo aika paljolta, mutta ei kai tyttö ole ensimmäinen lapsi, jolle näinkin monen eri kielen läsnäolo on arkipäivää. Ruotsalaisen ystäväni neljää kieltä arkipäivässään kuuleva ja taitava tytär omaan tyttöömme viitaten kysäisi äidiltään kesälomalta Suomesta palattuamme, että "Varfor pratar hon den där tokiga tyskan hela tiden?" "Miksi hän puhuu koko ajan tuota hassua saksaa?" Saksa ja suomi kun ovat sentään ystäväni tyttären kielitaidon ulkopuolella.

P.s. Hyvää itsenäisyyspäivää!