torstai 15. joulukuuta 2016

Joulukuussa

Joulukuussa pitää aina kiirettä. Tytön synttärit osuvat joulukuun puolenvälin paikkeille ja lisäävät entisestään kuukauden tapahtumarikkautta.

Täällä päin maailmaa vältyttiin Belgian tapakulttuuriin kuuluneelta Saint Nicolaksen päivän juhlallisuuksilta ja lahjuksilta, mutta tytön esikoulun joulujuhla lahjoineen piti yllä samaa joulukuista tapahtuma- ja lahjajatkumoa kuin ennenkin.

Lapsen 5-vuotisynttärijuhlat juhlittiin menestyksekkäästi barbiekakunkin aikaansaamalla tyllihametunnelmalla. Esikoulun joulujuhlan esitysnäyttämön somistuksestakaan ei puuttunut tylliä, kimalletta ja säihkettä ja lapset puettuina kilpaa kimaltaviin juhla-asuihin pitivät huolen joulutaian tunnelmasta koulun pihapiirin palmuista ja muusta epäpohjolamaisen vehreästä kasvillisuudesta huolimatta.

Lapset lauloivat kuin herran enkelit ja äitien ja isien sydämet tietysti pakahtuivat ja silmäkulmat kimmelsivät. Hymy, vilkutus yleisöön ja siunatut pienet kirkkaat äänet, jotka lauloivat ranskaksi ja vaihtoivat sitten vapaa-ajalla englanniksi. Kotona kuka miksikin. Maailman lapset.

Miehen vanhemmatkin ehtivät käydä. Heidän kanssaan teimme retken aavikolle puolentoista tunnin ajomatkan päähän Fayoumiin. Ajomatka kulki maalaiskylien läpi ja matkasta jäi päähän raksuttamaan maalaiskylien elämän todellisuudet. Ei sairaaloita, ei kouluja ja jos onkin, niin taso niin luokaton, että sama vaikka ei olisikaan. Katukuva ja tienvarret maalaiskylissä toivat mieleen Itäisen Afrikan vastaavat, eikä niiden todellisuuksissa ehkä niin suurta eroa luulisi olevankaan eri ilmansuunnasta huolimatta.





Egypti on uskomaton vastakohtaisuuksien ja ristiriitojen paikka. Fayoumin retken jälkeen kävin Kairossa jouluostoksilla viimeisen päälle loisteliaassa ostoskeskuksessa, jossa liikkeet ja kahvilat ovat samaa brändiä kuin länsimaissakin. Egyptissä voi samana päivänä kulkea aavikolta kouluttomaan maalaiskylään ja sieltä ökysummia maksavien yksityiskoulujen kautta ökyostarille Starbucksiin.

Monimutkainen ja loputonta pohdinnan aihetta tuottava paikka, jota koettelemukset eivät jätä rauhaan. Koptikristittyjen kirkkoon kohdistunut pommi-isku inhottaa. Pitihän sellainenkin tapahtua kai, kuin sotatilassa koko maailma. Kuva kaksi lastaan menettäneestä äidistä ei jätä rauhaan. Surettaa miksi toiset meistä jätetään tänne kitumaan jotain niin sietämätöntä kohtaloa. Sanoinkuvaamatonta.

Kiireinen joulukuu jatkuu erilaisen joulunvieton merkeissä. Menemme ennen näkemättömään paikkaan Singaporeen asti ystäväperheen luokse. Vuosikin vaihtuu siellä; on jännä nähdä miltä maailma näyttää siellä päin maapalloa. Keväällä päästään taas onneksi Suomeenkin, jossa maailma näyttää aina vähän tutulta muukalaisillekin.

Rauhallista joulukuun jatkoa kaikille joka puolelle maailmaa.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pieni oodi Nasserille

Jos ja kun joskus muutamme täältä Kairosta pois, niin yksi ihminen, joka varmasti jää elämään puheisiin ja muistoihin on autokuskimme Herra Nasser. Haluan välttämättä esitellä hänet teillekin. Asianomaisen luvalla parin kuvan kanssa sensorin kynän alle joutuneiden kanssaposeeraajien kanssa.


Nasser on kotoisin maaseudulta Etelä-Egyptistä eli Upper Egypt:istä, jossa hän kasvoi kymmenen sisaruksensa kanssa kunnes muutti nuoruudessaan Kairoon parempien mahdollisuuksien perään. Niitä hänelle tarjoutuikin ja hän on hankkinut itselleen hyvän yleissivistyksen ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ennen Arabikevään tapahtumia ja seurauksia Nasserilla oli hyvän toimeentulon tarjoava työpaikka kansainvälisen firman leivissä, mutta sittemmin firman ovien sulkeminen osui kohdalle ja hän siirtyi yksityisautojen kuskiksi.


Tämä parikymmentä vuotta autoa työkseen ajanut mies helpottaa arkea ja elämää täällä paljon. Välitön, kohtelias, täsmällinen, uskollinen, ammatistaan ylpeä perheenisä, jota ilman päivittäinen arki olisi täällä paitsi hankalampaa niin ehkä myös vähän tylsempää.


Nasser on aina perillä ajankohtaisista asioista ja usein aloitan päivän kyselemällä häneltä briiffausta Egyptin päivän polttavista uutisista. Olen nyt vajaan vuoden verran seurannut hänen suhdettaan muun muassa maansa nykyiseen presidenttiin ja hänen edeltäjiinsä, Muslimiveljeskuntaan, kansainvälisten tapahtumien kiemuroihin sekä Egyptin tilaan ylipäänsä.

Olisin expat-kuplassani paljon syvemmällä ilman hänen avaamaansa ikkunaa Egyptin todellisuuteen. Tästäkin syystä kannatti kärsiä kuskiin totuttautumiseen liittyneet kuninkaallisuusolot. Itsekseni tai pojan kanssa rattailla liikkuessani myös kävelen paljon lähialueella, joten saan kyllä toiveideni mukaan nauttia myös vähemmän kuninkaallisista kevyen liikenteen muodoista.


Kuninkaallisoloissa tulee joskus huolehdittua hänen odotuttamisestaan ajojen välissä, vaikka ei pitäisi koska työtäänhän hän vain tekee. Sellaiseen hän muutenkin aina vastaa tuntevansa teekuppiloiden pitäjät, hotellien ovimiehet, myyjät, kuskikollegat ja vähän koko Kairon, joten hän löytää kuulemma kyllä juttuseuraa jos tarve vaatii.

Nasser on myös aina huolehtinut vieraistamme lentokenttäkuljetuksia ja turistikohteisiin viemistä myöten ja kukaan heistä ei ole tainnut lähteä pois ilman erityismainintaa hänestä. Vaikutuksen tekevä tyyppi.


Nasser sanoo avartaneensa maailmaansa ulkomaalaisten työnantajiensa kautta, mutta hän on myös yhteen otteeseen asunut itsekin ulkomailla. Hän on nimittäin ajanut kasinovieraiden limusiinia Las Vegasissa. Neonvalot, villi meininki ja kymmeniätuhansia dollareita illassa palamaan laittaneet kasinovieraat saivat kuitenkin hänet ennen pitkää ikävöimään omaa aavikon keskellä sijaitsevaa sielunmaisemaansa ja hän palasi sittemmin Kairon liikenteen tuttuun humuun.


Lopullisesti olen tykästynyt häneen sen ansiosta miten kiinnostuneesti ja kiintyneesti hän suhtautuu lapsiini. Hän ei halua kutsua heitä pelkillä etunimillä ilman niiden eteen tulevia Mister ja Miss etuliitteitä. Mister puolitoistavuotiaan hän vaatii joka kerta saada jäädä kanssaan auton ratin taakse kun menen saattamaan Miss lähes 5-vuotiaan koulun pihalle. Mister puolitoistavuotiaalla ei ole mitään sitä vastaan ja nämä kaksi ovat muodostaneet oman erityisen suhteen toisiinsa.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon että hän saa nähdä rakastamansa maan kehittyvän toivomaansa parempaan suuntaan.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Inhoa ja kaihoa

Egyptissä huhuttiin pitkin syksyä viime perjantaille suunnitelluista protesteista. Tällä kertaa ne jäivät toteutumatta, mutta protesteista puheen ollen olin törmännyt ahdistavaan artikkeliin eteläafrikkalais-amerikkalaisen journalistin oksettavasta ja törkeästä massa-ahdistelusta täällä hänen raportoidessaan vallankumouksesta vuoden 2011 levottomuuksien aikaan. 

Ahdisti kuvitella hänet Tahrir-aukiolle ties kuinka monen sadan (!?) mielipuolen paskiaisen riepottelemaksi, hakkaamaksi ja raiskaamaksi. Ahdistavan inhottavan raukkamaisen törkeän kusipäistä. Inhotti, ettei ketään poliitikkoa ollut kiinnostanut tehdä asialle mitään. Inhotti vähän kaikenlainen läpimädännäinen ja tekopyhä. Inhotti se, että tässä maassa on tapahtunut tuollaista. Eivät kaikki todellakaan ole täällä paskiaisia ja on hirveän väärin olettaa niin, mutta miksi joissain tilanteissa jotkut ovat

Se saattaa tulla pitkästä aikaa, ihan puskista ja varottamatta. Petollinen kaiho Suomeen. Sinne jossa kaikki toimii ja on tuttua, mutta ei silti enää ole. Koska olet niin ulkopuolella kaikesta, eikä mikään ole niinkuin joskus oli. Etkä oikeastaan ihan tiedä miten asiat siellä toimivat. Etkä tajua sitäkään mitä suomalaiseen lastenkulttuuriin kuuluu. Ja sitten hermostut ehkä vähän siitäkin, koska mietit sitä, että olet niin omillasi omiesi kanssa.  

Sitten oli niitä Instagramin lumikuvia. Helsinki talviasussaan. Viiskulma Kaivopuistosta päin nähtynä. Kolmosen ratikka joka kai nykyään on kakkonen ja lumeen peittyneet ratikkakiskot. Nuo talot, tuollaiset jykevät ja herkät Jugend-arkkitehtuurin helmet. Hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Muistatteko sen hiljaisuuden äänen ja sen rauhan kun kaikki peittyy lumeen? Ylös tuosta noin tuota katua pitkin Kirurgille päin. Kävin siellä päin joskus töissä. Alas toista katua pitkin ja päädyt Espalle ja sitten eteenpäin Senaatintorille. Toinen kuva Tuomiokirkosta talviasussaan. Miten kuvankaunista! 

Tällaisena päivänä joogaohjaajan sanat ovat kaikessa kosmisessa hörhöydessään rauhottavia. Hän puhuu siitä, kuinka olemme kaikki näiden tähtien alla omalla polullamme. Kuinka me olemme syntyneet kulkemaan sitä ja kokemaan tunnelmia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka välillä me kuljemme sillä pää pilvissä jalat tuskin maata koskettaen ja toisinaan taas pää riipuksissa kaiken painosta. Koska ”such is life” hän sanoo vakaalla äänellään. Jatkaa että voimme vastaanottaa sen sellaisenaan ja kaikkinensa ”with love, grace and gratitude”.  

Se on epäilemättä hieno ja ylevä tavoite, mutta inho ja kaiho ovat sellaisia pikku pirulaisia, että painavat päätä riipuksiin tehden siitä hetkellisesti haparoivaa. Sellaista se on. Elämää. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Blogitunnustus

Sain Periaatteen naiselta ja Ulkosuomalaiselta äidiltä blogitunnustuksen. Kiitos kaunis, arvon naiset!


Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

 ******

Tunnustus onkin hassu sana. Sillä sanalla kun voi olla useampikin merkitys. Tunnustuksen voi saada vaikkapa hyvin tehdystä työstä tai sitten joku voi tehdä esimerkiksi omaatuntoaan vaivaavan tunnustuksen. Tunnustuksia molemmat.

Blogiin liittyvän tunnustuksen yhteydessä tekee mieli tunnustaa, että blogin pitäminen on paitsi antoisaa, niin välillä myös vähän kamalaa! Miksi ihmeessä kirjaan kaikelle kansalle ylös ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani elämästäni. Ajoittaisiin some-sekoamisiin taipuvaisena ihmettelen tätä välillä itsekin, vaikka muiden blogien lukeminen on minusta ihan vain tosi kivaa. Perfektionisti se siellä vain aina sormi valmiina delete-napilla, jota se ei pelkää käyttää jälkikäteenkään some-sekoamisen yllättäessä.
                                                               
Aloitin bloggaamisen melko tarkalleen vuosi sitten voidakseni tilittää Kairoon muuttamisen nostattamia ajatuksia ja tunnelmia. Tykkään kirjoittamisesta ja ajatuksien sanoiksi ja lauseiksi siirtämisestä ja halusin haastaa itseni kokeilemaan tekemään sitä julkisesti. Jotenkin aloin sitä sitten tehdä, vaikka totta puhuen joidenkin asioiden suhteen kirjoittaminen prikulleen niin miten haluan on välillä vaikeaa.

Ihme ja kumma, mutta en aina onnistu saamaan postausta tai kommenttiakaan täydelliseksi siten, että siitä kävisi ilmi kaikki ne puolet ja nyanssit, jotka omissa ajatuksissani ja sisäisessä maailmassani ovat läsnä. Äänensävyn ja kehonkielen puuttuminen asettaa joskus haasteita, kuten myös kirjoittaminen yleisölle joka ei tunne minua ja jota en itse tunne.

Tuleville bloggaajille ehkä antaisin ohjeeksi miettiä yleisen ja yksityisyyden välistä rajanvetoa. Mikä on niiden väliin jäävä alue, jolla tasapainottelu tuntuu luontevalta. On terapeuttista kirjoittaa henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen tason ajatuksista ja asioista, jotka eivät ole 'hyvää päivää kirvesvartta' -osastoa, mutta jos ihmiset jostain syystä alkavatkin lukea ja jopa kommentoida blogia, niin on ehkä hyvä miettiä omia linjojaan etukäteen. Toisaalta minusta mielenkiintoisimpia blogeja ovat ne, joiden kirjoittajat ovat rehellisiä ja uskaltavat näyttää koko persoonallisuutensa ja inhimillisyytensä kirjosta monia eri sävyjä.

Jaan tunnustuksen seuraaville ulkosuomalaismaailman bloggaajille:

Diplomaattirouva
Edustusrouvan päiväkirja
Minun Afrikkani
Merkintöjä Panamasta
Ei kai taas
Chez Helena
Algeria lapsiperheen silmin

Kiva että olette blogeinenne täällä saman taivaan alla eri puolilla tätä käsittämätöntä avaruudessa kiitävää pyörivää palloa.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Money talks koulussakin

Vähän taas koulujutuista. Pian viisi vuotta täyttävä tytär käy täällä ranskalaisen systeemin mukaisen esikoulun viimeistä luokkaa. Ensi vuonna hänen on määrä vaihtaa koulua ala-asteen puolelle. Koulusysteemistä riippuen joulukuussa syntyneenä hän joko toistaisi esikoulun viimeisen luokan tai aloittaisi ala-asteen ensimmäisen luokan.

Koulun valinta aiheuttaa jatkuvasti harmaita hiuksia. Ei ainoastaan sen takia ettemme oikein pääse varmuuteen siitä millä kielellä ja minkälaisen systeemin mukaista koulua hänen olisi järkevä käydä, vaan myös sen takia että koulumarkkinat täällä ovat aika villit.

Osa yksityisten koulujen oppilaista on hyvin toimeentulevien egyptiläisten perheiden lapsia. Suomalaisesta ja eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen ja yleistäen sanoen joidenkin vanhempien mentaliteetti vaikuttaa joskus melko erikoiselta. Sen voisi tiivistää ilmaisuun "money talks".

Kalliita lukukausimaksuja maksavat vanhemmat eivät aina vaikuttaisi näkevän lapsiaan oppilaina muiden joukossa vaan ikään kuin maksavina asiakkaina. Kärjistäen voisi jatkaa sanoen, että opettajia ei aina nähdä asiantuntijoina, vaan niitä vaikuttaisivat joskus olevan heidän palkkansa maksavat vanhemmat. Eräs isä esimerkiksi katsoi asialliseksi läksyttää kovin sanoin nykyisen koulun pihalla opettajaparkaa, joka oli kehdannut kuulemma liian tiukkaan ääneensävyyn (ja omasta mielestäni epäilemättä aiheesta) kehottaa miehen lasta kuuntelemaan opettajaa. True story.

Toiset ovat suoraan sanoen kehottaneet välttämään paikallisia yksityiskouluja ja valitsemaan suosiolla Lyçee françaisen ja parin hyvämaineisen kansainvälisen koulun välillä. Muun muassa tämän money talks -mentaliteetin ja omien arvojen yhteensovittamattomuuden takia, joka mahdollisesti aiheuttaisi epämukavia tilanteita playdate- ja synttärikutsuja myöten.

Nämä huomiot ovat harmittavia, koska olin jo ehtinyt innostua yhdestä yksityiskoulusta, joka noudattaa kansainvälistä IB-opetussuunnitelmaa ja jonka opetuskielinä ovat sekä ranska että englanti

Nyt jos otamme nämä asiat huomioon, niin olemme taas siinä pisteessä, että pitää yrittää ymmärtää kannattaako suosiolla hylätä opittu ranskan kieli ja siirtyä brittisysteemiin kansainväliseen kouluun. Vai pysyäkö yksinomaan ranskalaisessa systeemissä ja olla joukosta erottuva erikoinen epäranskalainen tyystin ranskalaisessa systeemissä Lyçee francais:essa.

Vai uskaltaisiko sitä heittäytyä tämän money talks -mentaliteetin pyörteisiin kansainvälisen opetussuunnitelman piiriin, mutta mahdollisesti ainoana eurooppalaisena ja yrittää luovia niissä piireissä ja pyörteissä parhaansa mukaan.

Äh. Mistä näistä voi tietää mikä valinta on paras? Se on selvää, että suomalainen peruskoulujärjestelmä on kerta kaikkiaan eksoottisen ihmeellinen.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Kuvia Kairosta

Mummu ja Puolivaari ovat olleet käymässä ja pääsin tutustumaan Kairoon taas vaihteeksi turistin ominaisuudessa. Nähtävyyksiä täällä riittää. En ole nähnyt läheskään kaikkea mitä Kairolla ja Egyptillä on tarjottavanaan turistimielessä. Tässä alla muutamia kuvia, joista toivottavasti välittyy vähän tunnelmaa islamilaiseksi Kairoksi kutsutulta alueelta. 






Nämä ylläolevat kuvat ovat Sultan Hassanin moskeijasta, joka on uskomattoman hieno. 1300-luvulla rakennettu moskeija on yksi maailman suurimmista moskeijoista. Se jakautuu kunkin Sunni-Islamin koulukunnan mukaan neljään osioon, joissa entisaikaan opetettiin kunkin koulukunnan tulkintaa uskonnosta.



Tässä yllä olevassa kuvassa näkyy Egyptiin maanpakoon tulleen Iranin shaahin Reza Pahlavin hautakammio. Hänet kuten myös Egyptin viimeinen kuningas Farouk on haudattu Al-Rifa'in moskeijaan, joka on niin ikään uskomattoman hieno.

En valitettavasti osaa lukea mitä hautakivessä lukee, vaikka juuri päättyneen arabian kielen alkeiskurssini jäljiltä osaankin nyt muutaman sanan enemmän arabiaa. On tosi hauskaa huomata, että ihmisten puheesta saattaa ymmärtää nollan prosentin sijaan nyt ehkä 0,5-1 prosenttia. Osaan esimerkiksi sanoa: "Hyvää huomenta. Mitä kuuluu? Haluan kahvini maidon kanssa ja ilman sokeria. Näkemiin"

- Sabah el-kheer. Ezzayyak? Ayza ahweti bel laban we mengheer sukkar. Masalama.






Tässä yllä kuvia alueelta, jonne pääsee yhdestä kolmesta jäljellä olevasta kaupunginportista. Bab Zuwaila -nimisestä kaupunginportista avautuu alue, jossa voi hyvin kuvitella mielessään entisaikojen itämaista tunnelmaa, miksei halutessaan peräti lentäviä mattoja basaarin kapeille kujille. Teltantekijän basaariksi kutsutusta basaarista ostin lapsille asiaankuuluvasti alla näkyvän teltan.  


Turistikohteiden lisäksi olen käynyt joogassa. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä on kiva joogasali ja olen vähän hurahtanut taas vaihteeksi joogaan. Haluan hurahtaneisuuksissani välttämättä lopettaa tämän kuvapainotteisen sekalaisen postauksen niihin sanoihin, joilla joogaohjaaja lopettaa tuntinsa. Ne kuuluvat englanniksi näin:

The very highest and the very brightest within me recognises the very highest and the very brightest within each of us.

Namaste ja Masalama!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Eurooppalainen ja (ulko)suomalainen

Oltiin lomalla Etelä-Ranskassa ja Brysselissä. Oli erikoista käydä Brysselissä - paikassa joka tuntuu niin tutulta, että tuntuu vähän siltä kuin ei poissa olisi ollutkaan. Asunko tuossa kulman takana vai mikäs tämä Kairo nyt olikaan. Rinnakkaisia todellisuuksia varmaankin.

Nykyisin tunnen oloni normaalimmaksi varmaankin pikemminkin Brysselissä kuin Helsingissä. Helsingissäkin on kiva käydä, mutta siellä tunnen itseni tätä nykyä vähän ulkopuoliseksi. Kaikenlaiseen sopeutuu ja jos tarve vaatisi, niin sopeutuisin varmasti Helsinkiinkin, mutta ehkä siihen voisi liittyä ainakin jonkinlainen käänteinen kulttuurishokki.

Yhtäjaksoisesti olen ollut poissa vasta vajaat kuusi vuotta ja sitä ennen reilut pari vuotta. Mutta mies lähes koko aikuisikänsä. Lapset eivät ole koskaan asuneet "kotimaassaan" tai niin sanotussa passimaassaan, joten äitinä olen aika lailla ulkosuomalainen. En osaa oikein luontevasti kuvitella meitä asumaan Suomeen, eikä sellainen skenaario näköpiirissä olekaan. Miehen ulkomaisille tutkinnoille ja yksinomaan kansainväliselle työkokemukselle ei ole kysyntää tai ehkä arvostustakaan Suomessa. Eikä yksi omakaan ulkomainen tutkintoni sen puoleen taida sekään olla sen enempää vetävä. Tai muut valintani.

Minusta ei ole mitenkään vaikeaa ymmärtää miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista, eikä muiden valintojen kunnioittaminen ole mitenkään vaikeaa. Omat valintani, jotka ovat viime vuodet pyörineet pitkälti lasteni ympärillä pientä muuta piperrystä lukuunottamatta ovat silti usein tuntuneet olevan altavastaajan valintoja.

Joskus on tuntunut siltä, että kulmien kohottelua on ollut aistittavissa jotenkin enemmän pohjoismaisten ihmisten taholta ja vähemmän keski- ja eteläeurooppalaisten taholta. Ehkä tämäkin on yksi syy sille, miksi nykyisin tunnen olevani (ihmislajiin kuulumisen jälkeen ja lisäksi) ehkä oikeastaan ensin eurooppalainen ja sen jälkeen suomalainen. Täällä Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus ehkä jotenkin vielä korostuu.

Kansainvälinen ympäristö tuntuu tutulta. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja elänyt niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta myöhemmät polkuni Keski-Euroopassa, Itä-Afrikassa ja nyt Pohjois-Afrikassa tuntuvat olevan pitkän matkan päässä Suomesta niin kirjaimellisesti kuin varsinkin kuvaannollisesti.

Tällä viikolla täällä Kairossa asuinalueemme kansainvälinen yhdistys järjestää kansainvälisen ja monikulttuurisen lapsuuden ja identiteetin workshopin, jota odotan mielenkiinnolla. Ehkä siitä voisi kertoa jotain tänne blogiinkin, jos on muitakin aiheesta kiinnostuneita ruudun sillä puolen?

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hajatelmia ja juhlia

En osaa nukkua eri huoneissa pojan kanssa, mutta on ihanaa että hän nukkuu vieressä, eikä enää juuri heräile. Sisarensa uniasioihin ei voinut kuvitellakaan voivansa vaikuttaa isän lohduttelulla ja selän taputtelulla. Ihmeellisen erilaisia lapsia.

Olen jokseenkin tottunut oleilemaan yksikseni ja kaukana läheisistä ihmisistä, mutta viime aikoina olen ollut kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu siltä etten tunne täällä oikein ketään, enkä toisaalta oikein tapaakaan ketään. Joskus tuntuu siltä, että nämä olosuhteet ovat yhtä alituista meditaatioharjoitusta - en jaksaisi koko ajan meditoida.

Onneksi naapurin äidistä ja kodinhoitajasta on muodostunut tärkeitä arjen ihmiskontakteja. Olen loputtoman kiinnostunut Kenian todellisuudesta ja täkäläisten kenialaisten kodinhoitajien elämän ulottuvuuksista.

Monen tarinaan kuuluu isyydestään vähät välittävä mies, omia etnisiä heimojaan suosiville korruptoituneille rekrytoijille lähetetyt sadat tuloksettomat työhakemukset, kelvollisten koulujen armottomat koulumaksut ja muut realiteetit. Tilanteet, joissa vähän mikä tahansa työ vähän missä tahansa houkuttelee lasten järkevältä tuntuvan tulevaisuuden mahdollistajana.

Nämä naiset ja ensimmäiset päivänsä uudessa vieraassa maassa lohduttoman ikävän, katumuksen ja epätoivon vallassa. Vähä vähältä esiin nouseva sinnikkyytensä, toiveikkuutensa ja sopeutumisensa. Jumankauta mitä naisia! Leikittelen ajatuksella Kairon kenialaisyhteisön hyvinkin villin kuuloisiin bileisiin kärpäsenä katossa osallistumisesta. Olen iloinen, että heillä on toisensa ja juhlansa.

Joskus tuntuu mielettömän onnekkaalta saada kokea ja nähdä tämä kaikki ja tämä paikka. Esimerkiksi viime viikolla kun autonkuljettaja kuskasi minua illan pimeässä tässä loputtoman kokoisessa maailman metropolissa. Niilin reunaa pitkin ja sen ylittävien historiallisten päivämäärien mukaan nimettyjen siltojen yli tasaisesti kulkeva auto ja sen ikkunoista avautuva Kairon yö joka ei ehkä koskaan nuku. Autonkuljettajan kertomukset Muslimiveljeskunnasta. Päälläni hölmö pikkumusta ja punattu suu määränpäänäni miehen työpaikan hienostelevat kokkarit, joissa väistyvä pomo on hyvä puhuja ja jossa kohotan liikuttuneen maljani Egyptille.

tiistai 23. elokuuta 2016

Monta rautaa tulessa

Tytär aloitti jumpan ja tanssin. Lapsi on liikkuvaista laatua ja äitinsä hermoromahtavaa laatua, mikäli tytär ei saa tilaisuuksia purkaa energiaansa liikkumalla. Muutenhan täällä ei liikkumaan oikein pääse kuin varta vasten liikuntaharrastuksia järjestämällä.


Toinen lapsi puolestaan aloitti yökoulun ilman äitiä. Ensimmäinen yö meni omalta osaltani korvatulpat korvissa hammasta purren ja nieleskellen "älä mene sinne, et mene!, älä kuuntele laa laa laa" -itsesuggestiomantran avulla joten kuten. Toinen ja kolmas yö jo parempia. Work in progress.


Poika ymmärtää arabiankielisen 'Yalla'?' -kysymyksen ja joko pudistaa päätään sanoen "No" tai nyökkää riippuen siitä haluaako vai eikö hän halua siirtyä paikasta a paikkaan b.


Itse aloitan arabian kielen tunnit ensi viikolla. Miten voi olla mahdollista olla oppimatta kuulopuheelta kieltä yhtään sen enempää kuin mitä ensimmäisen kuukauden aikana jo oppi? Osaan nyt tasan ne samat kymmenen sanaa, jotka opin kahdeksan kuukautta sitten.


Kävin myös tekemässä englannin kielen standardisoidun kielikokeen voidakseni ilmoittautua paikallisen yliopiston kursseille. Jos pääsen tästä kypsän iän ylioppilaskokeesta läpi. Miten voi ihminen kokea hallitsevansa tämän kielen puolestaan hyvin, mutta olla pääsemättä silti aina täyteen varmuuteen siitä, kuuluuko monivalintakysymykseen vastata a, b vai c?


Kävin balettitunnillakin. Ja mitenköhän se taas sitten on mahdollista, että kroppa muistaa demi- ja grand plié:t sun muut ylväät liikkeet ikään kuin viime kerrasta olisi vähemmänkin kuin parikymmentä vuotta? Balettiopettajalla oli tiukka nuttura ja tiukka ääni. Nautin joka hetkestä.

Monta rautaa tulessa. Se tuntuu hyvältä.

(Kuvat the American University in Cairo:n New Cairon kampukselta)

torstai 18. elokuuta 2016

Vähän taas feminismistä

Kairossa taas. Kahdeksan kuukautta vierähtänyt kaiken kaikkiaan täällä. Ei tämä nyt ihan kodilta tunnu, mutta ei se enää hämmästytäkään, että loman loputtua lennetään Egyptiin.



Kulttuurishokin tunnelmat eivät ehkä tässä ympäristössä kunnolla välttämättä laannu, mutta tulen taas asian kanssa toimeen. En aio kunnioittaa naisia alistavia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, mutta ei se estä tavallista arjen elämää ja mielenkiintoisten ihmisten kohtaamista.


Viime aikoina olen lukenut egyptiläisen feministin Mona Eltahawyn tekstejä ja katsellut hänen tv-esiintymisiään naisen asemasta Lähi-Idässä. Vaikuttaa selvältä, että tasa-arvon saavuttamiseksi täytyy täkäläisessä kulttuurissa ja asenteissa tapahtua aika suuria muutoksia. "Egypt's Angry Young Woman" ja "Egypt Has a Sexual Violence Problem"-artikkeleissa Eltahawy kertoo karuja faktoja. Lähteestä riippuen 80-99,3% egyptiläisistä naisista on kokenut seksuaalista ahdistelua, Eltahawy yhtenä heistä poliisin uhattua häntä jengiraiskauksella ja murrettua hänen kätensä ahdistelun päätteeksi Kairon Tahrir -aukiolla. Eltahawy nostaa ongelmista esiin esimerkiksi kotiväkivallan, avioliitossa tapahtuvat raiskaukset, naisten ympärileikkaukset ja kadulla tapahtuvan seksuaalisen ahdistelun, joita kaikkia tapahtuu Egyptissä päätä huimaavissa prosenttilukemissa.


Tätä taustaa vasten on selvää, että nimenomaan egyptiläisessä yhteiskunnassa on huutava tarve feminismille siinä mielessä kun se ymmärretään sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi. Siitä en tästä ympäristöstä ja henkilöhistoriasta käsin ole enää niin varma, että mihin kaikkeen feminismi länsimaisessa yhteiskunnassa pyrkii vastaamaan ja miten siellä määritellään oikeaoppinen feministi.

Suomessa ollessani Hesari kertoi yhteensä kolmesta uudesta feministisestä kirjasta ja jokaisen esittelyn kohdalla ajattelin, että on jotenkin häiritsevää, jos länsimaisessa vapaudessa elävien ihmisten erilaisia taustoja, persoonallisuuksia ja valintoja ei nähdä esimerkiksi osina henkilöhistorioita ja elämäntarinoita vaan erityisesti poliittisina tasa-arvokysymyksinä, ikään kuin elämä olisi vain poliittista. Toisaalta taas lähi-itäläisen ihmisen elämän ja aseman kohdalla voidaan tyytyä kulttuuriin ja uskontoon taustatekijöinä ja olla sanomatta sen enempää.

Kolmannen aallon intersektionaalinen feminismi menee niin ufoksi, että tuntuu siltä, ettei siihen pysty maallikko ottamaan osaa. Tämän HS:n kolumnistin lailla en edelleenkään ymmärrä, miten esimerkiksi suomalainen pitkän linjan maineikas naisasiajärjestö ei näe ongelmaa siinä, että ruotsalainen poliitikko kieltäytyy kättelemästä ihmistä sen takia, että hän on nainen.

Seuraavan tekstin kirjoittaja Helen Pluckrose lähestyy postmodernin feminismin ristiriitaisuuksia mielenkiintoisesti:
Kuva ja teksti Twitteristä: @hpluckrose

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Suomi - Finland


Matkustin Istanbulin kautta yhteensä 12 tuntia yksin lasten kanssa Helsinkiin. Olen kyllä tottunut lentomatkoihin lasten kanssa, mutta 1-vuotiuus ei tässäkään asiassa ole se helpoin ikä (vaan suoraan sanoen aivan kamala). Selvisin kuitenkin, kiitos iPadin ja keksien.

Kyllä kannatti. Vuodenaika täydellisine kesäsäineen luo illuusion paratiisimaisesta paikasta ja on helppo unohtaa, että 10 kuukautta vuodesta olosuhteet ovat jotain muuta.


Muita ensimmäisiä ajatuksiani: 

Tässä maailmassa on kaksi rinnakkaista todellisuutta: länsimaat ja muu maailma. 

Olen kulttuurishokissa myös täällä Suomessa.

- Uskomattoman hieno infra!
- Sairaan siistiä ja puhdasta! 
- Kaikki puhuvat suomea ja näyttävät suomalaisilta!
- Ilmainen lapsille tehty museo ja lasten festareita, uskomatonta!
- Herran jestas miten lyhyet shortsit ja paljasta pintaa! 
- "Ai nämä banaanit pitää punnita vai? Anteeksi, en muistanut."
- "Haluatko maksaa lähimaksulla?".... "Anteeksi, mutta en yhtään tiedä mikä se on". 



Menen täydestä paikallisesta, mutta en ole ihan perillä paikallisesta elämänmenosta. Leikkipuistossa lapseni menevät täydestä paikallisina lapsina, mutta lapseni ei ymmärrä kun häneltä kysytään missä päiväkodissa hän on. "Mikä on päiväkoti?" No muistatko sellainen vähän niinkuin sun koulu mutta täällä sitä sanotaan päiväkodiksi. "Okei".

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kulttuurishokki: kulttuuri, uskonto ja muu tulenarka

Olen miettinyt sellaisia tulenarkoja asioita kuin kulttuuria ja uskontoa. Ennen kesäloman ensimmäistä osaa huomasin alkaneeni potea kulttuurishokin oireita. Monet asiat ärsyttivät, ihmetyttivät ja masensivat.

Olen täällä vieraana, eikä välttämättä ole minun asiani määritellä mikä on hyvää tai oikein elettyä elämää muille ihmisille heidän omassa maassaan ja kulttuurissaan ja voin kunnioittaa erilaisia elämäntapoja ja kulttuureja, puhumattakaan erilaisten ihmisten ja heidän yhtäläisen ihmisarvonsa kunnioittamisesta.

Egyptiin liittyvässä kulttuurishokissa erityislaatuista on kuitenkin se, että moni näistä kulttuurishokin tunnelmia aiheuttavista asioista on sellaisia, joihin suhtautumisen ei minusta edes kuulu lientyä niin, että ne lopulta päätyisi hyväksymään. Kun on kyse ihmisoikeuksista ja erityisesti esimerkiksi naisten ja homojen oikeuksista, en voi hyväksyä sellaisia kulttuurin ja/tai uskonnon piirteitä, jotka näitä oikeuksia rikkovat.

On siis olemassa asioita, joiden ei pitäisi olla kulttuurisidonnaisia tai en vain ainakaan mitenkään voi ajatella ihmisoikeuksista niin, että niitä tarvitaan vain länsimaissa ja että nämä muun maailman maat ja kulttuurit päättäkööt niistä itse miten parhaaksi näkevät. Tällöin en hyväksyisi esimerkiksi tyttöjen ympärileikkausta tai kunniamurhaa suomalaisen tytön kohdalla, mutta hyväksyisin ne egyptiläisen tai pakistanilaisen tytön kohdalla. Koska tämä olisi ja on tietenkin väärin, lopputulos on se, että ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia ja ne kuuluvat kaikille.

Toiseen lievempään asianhaaraan... Valehtelisin jos väittäisin, ettei minua ärsytä paikallisen kulttuurin ja/tai uskonnon pukeutumissäännöt naisille. Saatan vaihtaa aamulla hametta tai paitaa muutamia kertoja ennen kuin vakuutun siitä, että hameenhelma, hihan pituus tai kaula-aukko ei ole liian paljastava.

En voi sanoa valitsevani mahdollisimman peittäviä vaatteita sen takia, että kunnioittaisin egyptiläistä kulttuuria tässä suhteessa. Valitsen ne sen takia, että perääni ei katsottaisi paheksuen ja että ainakin nyt välttyisin suoranaiselta ahdistelulta. Samoista syistä valitsen ulkona kävellessäni olla katsomatta miehiä silmiin. En oikein ole onnistunut olemaan ajattelematta siveyssäännöistä niin, etteikö tässä asiassa taustalla olisi juurikin se patriarkka, joka valvoo kulttuuria jopa väkivallan uhalla, toisin kuin esimerkiksi länsimaisen naisen ammatinvalinnan tai hänen lastenhoitovalintojensa kohdalla.

Neuvottomana olen katsellut viimeisimpiä terrori-iskuja ympäri maailman ihmetellen miten ollaan tultu sellaiseen pisteeseen, että on tulenarkaa spekuloida sillä, että terroristien motiiveilla voisi olla muiden asioiden lisäksi jotain tekemistä jonkin Islamin ääritulkinnan kanssa. Ei Islamia äärimmäisellä tavalla tulkitsevat liikkeet ole ainoita uskonlahkoja, jotka ovat kylväneet kuolemaa uskonnon nimissä tai polkeneet ihmisoikeuksia, eikä sen sanomisen pitäisi olla islamofobiaa sen enempää kuin kristinuskon äärisuuntausten kritisoiminen on kristinuskofobiaa.

Sanon nämä asiat uskonnonvapautta kannattavan, spirituaalisuutta ymmärtävän ateistin ja monikulttuurisuutta puolustavan punavihertävästi kallellaan olevan korkeakoulutetun kaupunkilaisnaisen ja ennen kaikkea humanistin suulla ja äänensävyllä. Tällä hetkellä kuuntelen mielenkiinnolla aktivisteja, jotka sanovat, että länsimaiden ulkopuolisen maailman ihmisoikeusaktivistit ja uskonreformistit tarvitsevat liberaaleja ja sekulaareja arvoja puolustavia liittolaisia enemmän kuin poliittisen korrektiuden nimissä tai suvaitsemattomaksi leimaamisen pelossa hiljeneviä sivustaseuraajia.

                                                                     *****

TJEU: Egyptissä vankilassa vuosia istuneen pakistanilaistaustaisen iso-britannialaisen muslimin ja entisen radikaali-islamistin Maajid Nawazin elämäntyö ja aktivismi terrorisminvastaisessa taistelussa ja ihmisoikeuksia polkevien uskonnon tulkintojen reformaatioyrityksissä.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Viisumisaaga

Jokin aika sitten hoidin kotiapulaisen viisumiin liittyviä paperiasioita ja ajattelin, että välillä sitä kyllä joutuu tilanteisiin, joissa joutuu puremaan hammasta kerran jos toisenkin. Paperiasioiden hoito vieraiden maiden viranomaisten kanssa on asia, joka ei ehkä koskaan petä tässä suhteessa. Belgia ei totisesti ole kunnostautunut byrokratian sujuvien rattaiden osalta, mutta arvata saattaa, että myös Egypti painii omassa sarjassaan.

Ensin itse viisumin myöntämiseen liittyvään paperisotaan oli mennyt yksi ikä ja terveys. Sitten kotiapulaisen paperiasioista vastaava taho hävitti viisumiin liittyvän faxin siitä syystä, että toinen taho jonka olisi se pitänyt vastaanottaa ei käytä faxia. Sähköposti kuulemma ei ollut tullut kyseeseen, vaan paperi oli mahdollista lähettää vain ja ainoastaan faxilla. Etsimme tositetta lähetetystä faxista käyden läpi kaikki kyseisenä päivänä kyseessä olevasta toimistosta lähetetyt faxit sillä tuloksella, että annetulla viitenumerolla vihdoin ja viimein kuin ihmeen kaupalla löytynyt faxi oli väärä ja se oli muutenkin lähetetty Tunisiaan.

Asiasta vastaavilta virkailijoilta oli jäänyt mainitsematta, että itse asiassa etsitty faxi oli lähetetty aivan toiseen paikkaan kuin sinne minne sen oli alun perin sanottu menneen ja josta sitä oli kissojen ja koirien kanssa etsitty. Että itse asiassa faxi löytyisi lentokentällä sijaitsevasta toimistosta.

Oh well, never mind. Ei muuta kuin lentokentälle arabian kielinen viitenumerolappu kädessä tiedustelemaan faxin kohtalosta.

- "Mistähän löydän tämän ja tämän toimiston, sir?"

- "No English, sorry."

Eipä se mitään. Osaan taksisanaston ansiosta suunnistaa perille arabiaksikin: alatul, yimiin, shimaal, shukran. Suoraan, oikealle, vasemmalle, kiitos. Oikea toimisto löytyi - hämärä ja suttuinen parhaat päivänsä nähnyt asiointitiski sokkeloisten hämärien käytävien päässä. Tiskin takana noin seitsemänkymppinen mustaan pitkään hijabiin pukeutunut rouva sekä keski-ikäinen keskivartalolihava poliisi valkoisessa univormussaan ja mustassa baskerissaan.

-"Salaam aleikum, tarvitsisin kopion teille lähetetystä faxista viitenumerolla 554310".

- "Madam, me voimme ainoastaan vastaanottaa faxeja, emme kopioida niitä. Mister Ali toimistossa numero 331 auttaa teitä asiassanne eteenpäin. Kävelkää alatul, shimaal, yimiin ja alatul."

Matkalla toimistoon numero 331 päättelen arabian kielen kuullunymmärtämiseni pettäneen, sillä löydän itseni hämärän käytävän perällä olevasta hämärästä toimistohuoneesta, joka on täynnä hämäräperäiseltä vaikuttavia miehiä pöytiensä takana. Mieleeni muistuu Facebookin Expat-ryhmän tarina lentokentän rajavalvonnan kuulusteluhuoneista, joista kertoja oli käännytetty takaisin kotimaahansa kyseenalaisissa olosuhteissa odottelun jälkeen hämärän peittoon jääneiden syiden vuoksi.

-Epäluuloinen kysymys: "Madam, why here?"

- Epävarma vastaus: "Yritän vain löytää Mister Alia. Tiedättekö onko hänen toimistonsa lähellä?"

- "Arabic?."

- "No Arabic, sorry."

Näppäilen autonkuljettajan numeron ja alan huolestua. Häntä ei päästetty sisälle lentokentälle ilman asiaa. Ojennan puhelimen epäluuloiselle virkailijalle. Odotan kunnes huomaan, että autonkuljettajani Nasser ilmestyykin paikan päälle. "Miten pääsit sisälle?", kysyn. "Olit päätynyt lentokentän sisäänkäynnin turvatarkastuksesta vastaavien turvamiesten esimiehen konttoriin ja hänen käskystään turvatarkastajat päästivät minut läpi hakemaan eksyneen ulkomaalaisen", Nasser selittää.

Viimein oikea toimisto ja oikea Mister Ali löytyy. "Ramadan kareem, Mister Ali!" Hän on ystävällinen ja avulias ja hoitaa paperiasiat kuntoon, uskomatonta kyllä. Vähemmän yllättävää on se, että olen alkanut väsyä täkäläiseen todellisuuteen. Liekö jokin kulttuurishokin ärsyyntymisvaihe päällä, mutta on ollut vaikea suhtautua moniin asioihin.

Väsymystä ei ole ainakaan helpottanut se, että olen nyt ollut lasten kanssa yksin viikon verran ja niin minä kuin lapset olemme olleet kipeitä ja ravanneet lääkärissä peräjälkeen. Ensi viikolla alkava loma ja maisemanvaihdos tulevat tarpeeseen.

Toivotan kaikille matkassani mukana olleille hienoa ja valoisaa kesää!

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kohelluksesta sellaiseen asiaan kuin naisten ympärileikkaus

Mielessä kohisee sitä ja tätä, mutta ei oikein mitään selkeäksi kokonaisuudeksi päätyvää. Arkikin jotenkin vähän kohellusta, eikä aikaa tunnu löytyvän blogin kirjoittamiselle ja nettiyhteyskin on koko ajan poikki. En ole kummankaan lapsen kohdalla kokenut vauvavuotta niin raskaana tai rankkana. Sen sijaan tämä 1-2 ikävuoden välisen ajan koin niin ensimmäisellä kuin nyt näköjään toisellakin kerralla olevan juuri sitä. Lapsi ei ole enää vauva, joka roikkuu mukana, vaan tahtova ja kävelevä koko ajan joko perässä juoksemista tai kantamista vaativa ja ennen kaikkea nukkumaton etten sanoisi pikku pirulainen. Ei tietenkään ainoastaan ja koko ajan sitä, vaan myös maailman valloittavin ja hellyttävin tapaus, mutta uupumusta tuottava sellainen, varsinkin yhdistettynä toisen eri ikäisen lapsen tarpeisiin vastaamisen kanssa.

Nukkumisasioiden ohella iltapäivät ovat olleet väsyttäviä. Tällä viikolla alkaneen ramadanin takia isosiskon koulu loppuu aikaisemmin kuin tavallisesti, joten iltapäivät tuntuvat pitkiltä ja väsyttäviltä. Ulkona pihalla oleminen on kahden eri ikäisen lapsen kanssa haastavaa, kun toista pitää estää hyppäämästä uima-altaaseen ja toista altaassa olevaa pitää vahtia olemaan päätymättä uppeluksiin. Asia joka kerran jo tapahtui ja jonka seurauksena hyppäsin itse altaaseen vaatteet päällä nyt jo entinen puhelin taskussa. 

EgyptAir:kin koheltaa pommiuhkineen ja Egypti tuntuu muutenkin vähän väliä päätyvän uutisiin huonoissa merkeissä. Runsas viikko sitten uutisoitiin ympärileikkauksen yhteydessä kuolleesta 17-vuotiaasta tytöstä ja aihe on pyörinyt mielessä masentavana ja suututtavana. Naisten ympärileikkauksen, toisin sanoen naisten sukupuolielinten silpomisen kieltävä laki astui Egyptissä voimaan vuonna 2008, mutta sen heijastuminen käytäntöön on hidasta ja monimutkaista ja lain noudattamatta jättämisen rankaiseminen ei taatusti kosketa kuin hyvin pientä osaa tapauksista. Puhumattakaan siitä, ettei se tietenkään kosketa miljoonia jo lakia ennen ympärileikattua naista.

Naisten sukupuolielinten silpomiset ovat kyllä Egyptissä vähentyneet nuoremman sukupolven keskuudessa ja asenteet onneksi muuttuneet parempaan päin, mutta koska yhdeksänkymmentäkaksi prosenttia 15-49 -vuotiaista naimisissa olevista naisista on käynyt läpi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen on kokemus hyvinkin mainstreamia egyptiläisten naisten keskuudessa. Jotenkin se järkyttää, että suuri osa kaduilla kulkevista naisista on ympärileikkauksen läpikäyneitä. Ei Kairossa ja muissa kaupungeissa niin laajalti kuin maaseudulla, eikä varsinkaan varmaankaan omalla hyväosaisten asuinalueellamme, sillä hyvä koulutustaso ja sosioekonominen asema kulkevat käsi kädessä ympärileikkaamattomuuden kanssa, mutta keskiverto-egyptiläisen elämää asia koskettaa.

Tuntuu vaikealta ajatukselta mennä kyselemään naisten sukupuolielinten silpomiseen suhtautumisesta autonkuljettajalta tai muilta kohdalle sattuvilta paikallisilta ja ehkä aiheesta vaietaankin. Silti haluaisin ymmärtää mistä kaikesta tämä niin kutsuttu haitallinen perinne johtuu ja mitkä asiat estävät sen katkeamisen. Olen kyllä taas vimmatusti tutkinut aihetta ja todennut, että kyseessä on kerta kaikkisen masentava asia ja yksi niistä asioista, joiden takia tasa-arvokamppailut kehitysmaissa ovat hyvin kaukana länsimaiden vastaavista.

Olen myös törmännyt Facebookissa sivuihin, jotka propagoivat uskonnon nimissä naisten ympärileikkauksen puolesta ja pöyristyneenä raportoinut Facebookille, että mielestäni sivu on väkivaltaan yllyttävä. Naisten ympärileikkaus ei ole useiden islamin tulkintojen mukaista, vaan kyseessä kerrotaan olevan erityisesti haitallisiin uskomuksiin ja perinteisiin liittyvä asia. On suututtavaa ja masentavaa, että on silti olemassa uskonnollisia suuntauksia, jotka löytävät naisten ympärileikkaukselle perusteita ja kannustimia. Jotenkin helposti päätyy miettimään miksi uskonto usein vaikuttaa näissä oloissa ihmisten elämässä niin vahvasti muutenkin kuin vain vastaamassa ihmisen spirituaalisuuteen. Sitäkin jää miettimään, miksi uskonnolla pitäisi olla mitään sijaa tai yhteyttä politiikkaan yhtään missään maailmankolkassa. 

torstai 26. toukokuuta 2016

Työhaastatteluja ja valintoja

On joitain tai oikeastaan varmaan aika useitakin asioita, jotka suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntuvat vierailta täällä suuressa maailmassa. Yksi niistä on pikkulapsen "työhaastattelu" koulun oppilaita valikoidessa. 4-vuotiaamme nykyinen koulu on esikoulu, jossa ei ole mahdollista jatkaa ala-asteen luokille. Tästä syystä koulun vaihto on (taas) edessä viimeistään ensi lukuvuoden jälkeen eli sinä vuonna kun lapsi täyttää kuusi vuotta.

Mikäli lapsi jatkaa ranskankielistä koulua, on hänen haettava ja päästävä täkäläiseen Ranskan valtion ylläpitämään kouluun, Lycée Francaiseen. Näitä koulujahan on ympäri maailman, joten siinä mielessä jatkuvuutta olisi tarjolla vähän minkälaisen tulevaisuuden skenaarion kanssa hyvänsä. Ranskan kielitaidon ylläpito säilyttäisi myös mutkattomamman mahdollisuuden joskus palata (ainakin ranskankieliseen) Eurooppaan, josta syystä ajatus viehättää myös. Kuten viehättää vähän myös ajatus julkishallinnollisesta eurooppalaisesta koulusta tässä muutoin loputtomassa yksityiskoulujen meressä, vaikka mistään kaikille avoimesta peruskoulusta ei tietysti ole kyse.

Ranskalaiseen (?) tapaan kouluun hakemiseen liittyi paperitöitä. Oli ranskan kielelle käännätettyä syntymätodistusta apostilleineen, oli passikopioita, oleskelulupakopioita, edellisen koulun arviointiraporttia, edellisen ja nykyisen koulun esiopetukseen osallistumistodistusta ja vaikka mitä. Ja sen lisäksi se "työhaastattelu". Tai sitä se suomalaisesta näkökulmasta katsottuna kuulosti olevan kun sain tilaisuudesta kertovan sähköpostin, jossa luki: "Madame, lapsenne on valittu haastatteluun koulumme johtajan kanssa. Olkaa ystävälliset ja olkaa paikalla ajoissa ja muistakaa, että haastattelu ei missään tapauksessa ole tae paikan saamisesta koulussamme".

Itse tilaisuushan ei tietenkään jättänyt huomiotta lapsen ikää, niinkuin eivät yleensäkään jätä nämä pikkulasten kouluihin liittyvät asiat. Haastattelu meni ihan hyvin ja oli lähinnä vanhempien haastattelua perheen tulevaisuuden suunnitelmia koskien höystettynä lapselle esitetyillä kysymyksillä siitä mitä hän havaitsee huoneessa sekä lapsen äidilleen osoittamilla kysymyksillä siitä miksi Monsieurilla on niin pitkät hiukset. Merkittävä osuus tilaisuudesta kului myös puhuessa siitä, miten voisimme tukea lapsen ranskan kielen taitoa myös vapaa-ajalla ja lomilla. Ilmeisesti heillä on kokemusta ei-ranskalaisista lapsista, jotka myöhemmin saattavat jäädä jälkeen kielitaidossa ja alkaa kokea, että eivät ole tasa-arvoisia muiden kanssa ja sitähän me emme Ranskassa halua, sanoi herra Monsieur Directeur.

Niin. Égalité. Minussa asuu pieni ranskalainen tai ehkä oikeammin varmaan pieni veljeskansa-belgialainen, mutta onkohan se tarpeeksi suuri tukemaan lasta, joka periaatteessa on suomalainen, mutta joka käytännössä on kasvanut ja kasvaa muiden kulttuurien ja kielten ympäröimänä. Eivät he kai ihan heti ala Voltairen, Sartren ja de Beauvoiren tuotantoa analysoida, mutta miten sujuisivat kaikki muut kulttuurin pienet finesset ulkopuolisilta niin että he kaiken lisäksi samalla tuntisivat olevansa tasa-arvoisia kulttuuriin syntyneiden kanssa.

Englanninkielinen kansainvälinen koulu olisi siinä mielessä helpompi valinta, että oppilaat ja vanhemmat eittämättä olisivat kuten sana kuvaa: kansainvälisiä. Eikä englannin kielitaito tai sen kehittyminen ja hallitseminen tuottaisi samalla tavalla päänvaivaa. Englanninkielisiä julkisia kouluja ei taas olisi noin vain tarjolla Euroopassa ja yksityiskouluihin ei siellä todennäköisesti olisi asiaa. Vaikeita päätöksiä. Suomalainen peruskoulujärjestelmä tuntuu ihmeelliseltä ja hyvin kaukaiselta. 

torstai 19. toukokuuta 2016

Huokaus

Fatalisti minussa kasvaa kasvamistaan, eikä lento-onnettomuus ole saanut minua mitenkään pois tolaltani, vaikka yleisen maailmantuskapinon vääjäämättömältä tuntuvaan asteittaiseen nousemiseen sillä voi olla osuutta. Kummallinen on ihmismieli, mutta Brysselin isku tuntui liippavan läheltä syvemmin. Yllättämään nämä uutiset eivät pääse kyllä mitenkään. Maailmankuvaan kaikenlainen terrorismi ja sen uhka on tainnut tulla jo Ugandan ajalta, jolloin aseistetut vartijat ja auton tarkistukset pommien varalta tulivat tutuiksi. Egyptin ja ihmisten puolesta lentokoneonnettomuus harmittaa, koska turisteja on odotettavissa varmaankin yhä vähemmän ja vähemmän. Mielikuvat turvattomuudesta osuvat erityisesti EgyptAiriin ja Egyptiin, vaikka kone Ranskasta lähtikin.

Tänään minulla oli sattumoisin toimitettavana kesäloman lentolippuasioita erään toisen lentoyhtiön toimistossa ja pääsin autonkuljettajan kanssa käymään Kairon keskustan humussa. Jos käy tuuri kuten tänään ja 1-vuotias nukahtaa autoon, kuuluvat nämä keskeytyksettömät tutkimusmatkat lempiasioihini täällä Kairossa.

Oikeaa osoitetta etsiessämme eksyimme vallankumouksestakin kuuluisan Tahrir-aukion liepeille. On hirveän mielenkiintoista kuunnella paikallisen tavallisen egyptiläisen puheita kotimaansa ja -kaupunkinsa historiasta ja tapahtumista. Nasser perheineen oli kuulemma ollut etunenässä aukiolla vaatimassa vallankumousta. Kyselin eikö häntä pelottanut ja oliko hän paikalla väkivaltaisuuksienkin aikaan. Vastaus kuului, että myöhemmin meno yltyi vaaralliseksi, mutta ensipäivinä se mitä hän aukiolla tunsi oli kuulemma onnea. "I love my country and we needed change and I was so happy".

Myöhemmin löysimme oikean asiointipaikan, mutta pojan vielä nukkuessa Nasser vaati saada näyttää erään hotellin terassiravintolasta avautuvan näköalan. Aiemmin hän oli työskennellyt hotellissa työskennelleen ihmisen autonkuljettajana ja tunsi siksi hotellin muitakin työntekijöitä. Lämpimästi he häntä tervehtivätkin ja kun huomioin asian, Nasser totesi olevansa ihminen joka puhuu ihmisille vain sydämestään. "It is so nice", tämä hyväsydäminen mies aina tapaa sanoa. Olen jotenkin tosi mielissäni siitä, että juuri hän on sattunut kuskiksi kuljettamaan minua tässä mielenkiintoisessa megalomanisessa kaupungissa.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Agnes ja muut

Uuteen maahan muuttaessa turvaverkko on olematon ja se mikä on, on luotava itse ulkopäin. Haluan voida luottaa täällä yhteen ihmiseen ihan noin muutenkin, mutta myös siitä syystä, että esimerkiksi oma sairastumiseni ei olisi katastrofi.

"Sen oikean" kotiapulaisen pestaamisessa on mennyt aikaa. Helmikuusta alkaen meillä on ollut varmaankin viisi-kuusi haastateltua ihmistä ja pari väliaikaista kokelasta. Ennen vakituisemman työn tarjoamista kenellekään, olen halunnut pyrkiä siihen, että valinta tuntuisi kaikin puolin mahdollisimman hyvältä. Vaikka tuntuu hullulta asua Egyptissä ja olla palkkaamatta egyptiläistä kotiapulaista, niin tosiasia on, että ilman yhteistä kieltä luottamuksen syntyminen on aika hankalaa. Varmaankin tästä syystä monet ulkomaalaiset kääntyvät täällä siirtotyöläisten palveluiden puoleen.

Viisumiasiat ovat kuitenkin osaltaan mutkistaneet asiaa ja niistäkin johtuen toiset ihmiset eivät oikein ole tulleet kyseeseen. Nyt vihdoin näyttää kuitenkin ihan hyvältä ja ollaan päästy niin pitkälle, että eräälle Agnesille (nimi muutettu) on tarjottu vähän vakituisempaa työtä. Viisumi- ja työlupa-asioista johtuen hänen oli kuitenkin tässä välissä mentävä käymään kotimaassaan Keniassa.

Agnesin itsensä takia on hienoa, että hän on päässyt käymään kotimaassaan ja että hän saa viettää aikaa perheensä kanssa. Ei sitä tällainen Expat-Madam voi varmaan ihan täysin käsittää miltä tuntuu asua lastensa kanssa eri maissa voidakseen siivota hyväosaisuuden globaaleissa arpajaisissa voittaneiden lukaaleita. Silti toisaalta Agnes kai pitää itse itseään verrattain onnekkaana. Ensinnäkin hänen Keniassa asuvilla alaikäisillä lapsillaan on isä mukana kuvioissa eli ainakaan täysorpona lasten ei tarvitse äidin poissaollessa elää. Toiseksi, siirtotyöläisenä ansaitut tienestit katsotaan houkutteleviksi, koska ne mahdollistavat lapsille paremman koulutuksen ja siksi paremman tulevaisuuden.

Välttämättä siirtotyöläisten lapset eivät yhden vanhemman poissaollessa elä kotimaissaan toisen vanhemman turvaamaa elämää. Yksi kotiapulaisehdokkaista kertoi 10- ja 12-vuotiaiden lastensa jopa asuvan kotimaassaan Filippiineillä ihan vain keskenään ilman aikuista. Äiti ohjeistaa Skypen välityksellä lapsiaan ruuanlaitossa ja kodinhoidossa. Hän herättää lapsensa kouluun puhelinsoitolla ja huolehtii siitä, että läksyt on tehty ja kaikki tarvittava mukana. Nukkumaanmenoaikaan hän toivottaa lapsilleen hyvää yötä Skypessä. Viimeisestä kasvokkain tapaamisesta oli ehtinyt kulua muutama vuosi.

Onko tällaisessa tilanteessa siirtotyöläisyys sitten ainoa mahdollisuus? En ole joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi valita tarjoanko lapsilleni koulutuksen vai pysynkö läsnä heidän elämässään. Teoriassa valinta kuulostaa helpolta: en voisi jättää lapsiani elämään eri maahan vuosikausiksi. Käytännössä kai sen valinnan mukana heidän tulevaisuutensa horisontissa ei kuitenkaan sitten näkyisi köyhyysrajalla kituuttamista kummempia näkymiä. Tällöin se toinen valinta ei kai niin käsittämättömältä tunnu. Olosuhteista ja kulttuureistakin riippuvat käsitykset ja näkökulmat ovat silti kaiketi niin eri maailmoista, että ymmärrykseni ei ihan taida edes kattaa kaikkea asiaan liittyvää.

On sanomattakin selvää, että sen ymmärtäisin ihan hyvin, jos Agnes yhtäkkiä ilmoittaisi, että ei haluakaan enää tulla töihin Egyptiin vaan olisi sen sijaan päättänyt jäädä Keniaan lastensa luokse. Varmasti onnittelisin häntä päätöksestä ja olisin hänen puolestaan huojentunut. Siihen, olisiko sellainen päätös yksiselitteisesti hyvä vai huono asia Agnesille ja hänen lapsilleen ei kai ole helppo vastata.

Viime aikoina ilmiötä vimmatusti tutkittuani siirtotyöläisten maailma on jonkin verran avautunut ja Agnesin kautta päässen tutustumaan siihen vähän syvemmin yhden elämäntarinan kautta. Yhtäältä hän ei varmaankaan näe itseään uhrina, sillä se että voi tarjota lapsilleen parempaa elämää ja parempia tulevaisuuden näkymiä tuottaa täyttymystä. Toisaalta, voi olla turhauttavaa kuunnella mielipiteitä esimerkiksi siitä, että siirtotyöläisyys olisi aina täysin vapaa valinta. Silloin unohdetaan näiden ihmisten taustat ja ne poliittiset ja taloudelliset syyt, joiden takia he ovat kotimaistaan lähteneet. Ja aivan varmasti niin Agnes kuin moni muu hänen 150 miljoonasta maailmanlaajuisesta kollegastaan on epäröinyt päätöstään, etenkin eroa lapsistaan.

Kovaa se on. Ja on kovaa todistaa tätä epätasa-arvoa, mutta se on myös silmiä avaavaa ja avartavaa, koska sen kautta se miten maailma makaa tulee aika selväksi.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Niitä näitä


Ei tule oikein mieleen mistä kirjoittaisi, niin kirjoitan nyt sitten mitä mieleen tulee. 

Egyptissä on vietetty koptikristittyjen pääsiäistä ja lapsen koulukin on kokonaiset kaksi viikkoa lomalla. Tyttö ei enää oikein meinaa jaksaa pitkiä aikoja ilman ikäistään leikkiseuraa ja naapurien lasten ollessa lomilla tahoillaan ovat päivistä monet kuluneet serkkuja ja muita kavereita kaivaten ja tekemisen puutetta voivotellen niin äidin kuin tyttären osalta.

Onneksemme liikkuvaiset paternaaliset isovanhemmat ovat ilahduttaneet visiitillään ja lapsi on ollut onnensa kukkuloilla isovanhemmistaan. Ensi viikolla belgialais-kyproslainen kummipariskunta saapuu vierailulle,  joten tulemme olemaan vielä enemmän vierailla hemmoteltuja. 

Autonkuljettajamme Nasser sanoikin, että presidenttinsä Herra Abdel Fattah el-Sisin tulisi myöntää meille kunniamerkki turistien takaisin tuomisesta Egyptiin. Maaliskuussa käymässä ollut kaverini on jopa ilmoittautunut halukkaaksi Egyptiin palaajaksi. Sen sijaan monet muut kaverimme, ainakaan he joilla on lapsia, eivät varmaan oikein pidä Egyptiä vetovoimaisena. Samaa sanovat muut täkäläiset expatit. 

Aikoinaanhan Egyptissä on ollut paljonkin turismia, mutta vallankumouksen ja levottomuuksien jälkeen turistit ovat kaikonneet. Se on sääli niin tavallisten egyptiläisten ja heidän toimeentulonsa kannalta kuin turistien itsensäkin. Kairossa on vaikka mitä nähtävää turistimielessä ja olen itsekin aivan innoissani vieraista heidän itsensä lisäksi myös sen takia, että toisin kuin yleensä olen heidän vanavedessään tullut liikkuneeksi omien pienten piirieni ulkopuolellakin.

Zamalekin keskustakaupunginosassa on varmaankin yksi hehkutettavimmista ravintoloista missä olen käynyt. Niemennokassa veden päällä olevan terassiravintolan sisustus on esteetikon silmiä hivelevä. Upeaa kaakelikuviointia ja riippuvia kasveja ja lyhtyjä. Ruoka on ihanaa ja Lähi-Idän kulinarismia parhaimmillaan.

Huomenna vuorossa on keskiaikainen linnoitus Citadel, joka rakennettiin aikoinaan suojelemaan Kairoa ristiretkeläisiä vastaan. Sieltä avautuva näkymä yli vanhan Kairon on uskomaton. Silmän kantamattomiin ruskeaa pölyn peittämää islamilaisen arkkitehtuurin vanhaa rakennuskantaa. 

Seuraavaksi haluaisin nähdä erään taiteilijan vastikään maalaaman muraaligraffititeoksen, joka muodostaa kaukaa katsottuna valtavan symmetrisen ympyrän. Se koostuu useista kymmenistä pienemmistä maalauksista viidenkymmenen eri talon seinillä yhdessä Kairon slummeista. Kuulemma taiteilijan viesti on erilaisuuden perusteella tuomitsemisen kyseenalaistaminen. Hyvä viesti tälle maailmalle. 

torstai 21. huhtikuuta 2016

Ryhmäilmiöitä

Käyn 1-vuotiaani kanssa viikon aikana tavallisesti kolmessa eri taaperoryhmässä. Eniten kai siitä syystä, että olisi joku paikka jossa käydä ja tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia. Expat-kuvioissa se usein tarkoittaa joko äitejä tai nannyja.

Ryhmissä käymisen toinen huvituksen aihe minulle on niiden sosiaali- ja kulttuuriantropologinen ulottuvuus. Tarkkailijaluonteelle erinomaisia paikkoja tarkastella ihmisten ryhmäkäyttäytymistä, ryhmäytymistä ja erilaisten persoonallisuustyyppien toimintaa.

Maanantain ryhmä on viimeisen päälle ammattimainen Baby Sensibility -ryhmä, jossa ensimmäisen ikävuoden kieppeillä olevia lapsia leikitetään tavoitteellisilla aistiharjoituksilla. On saippuakuplia, silkkihuivia, bataattisoseammetta, vesiallasta ja vaikka mitä. Zimbabwen valkoiseen ylimystöön kuuluva ohjaaja on Iso-Britanniassa kouluttautunut erinomaisen taitava alansa ammattilainen, jota äitien ja nannyjen rivistö palvoo. Minäkin. Upea ryhmä, jossa on kerrankin epävaivautunut olo, eikä kukaan muu kuin ohjaaja ota johtajan paikkaa. 

Keskiviikon ryhmä on lasten Arts&Crafts -keskuksessa toimiva muskariryhmä. Sitä vetää egyptiläinen rehevä Madam, joka on keksinyt mielestäni oivallisen tavan muskarin läpiviemiseksi ilman tekopirteyttä tai pakko-osallistumisen vivahdetta. Hän kaataa taaperopiirin keskelle kasan vaihtuvia soittimia ja helistimiä ja musiikin volyymin kaakkoon. Äidit ja nannyt voivat joko laulaa mukana tai olla laulamatta samalla kun lapset hakkaavat soittimia enemmän tai useimmiten vähemmän oikeaoppisesti ja samalla kun hän kannustaa lapsia "Bravo William, Bravo Hannah" -huudahduksillaan.

Huvitan itseäni tarkkailemalla ja arvailemalla minkälaisia identiteettejä piirin jäsenet mahdollisesti kantavat mukanaan. Itse laulan menemään tutuksi tulleita englanninkielisen maailman lastenlauluja ihan huvikseni, mutta toisista näkee että ollaan heidän epämukavuusalueellaan. Ehkä työminä istuu heillä vahvassa tai ehkä he kaipaavat kotimaataan tai kenties lastenlaulut eivät vain nappaa, oli muskaripiiri kuinka rento hyvänsä.

Vähiten pidän torstain Mum&Baby -ryhmästä, joka kokoontuu joka viikko eri jäsenen kotona. Tässä ryhmässä selvästikin ollaan klikkiydytty meihin, teihin ja heihin, enkä oikein ole onnistunut tuntemaan oloani mukavaksi tässä ryhmässä.

Ryhmän konkariäidit juoruavat keskenään ja paikalliset äidit puhuvat omaa kieltään keskenään. Jäljelle jäävät nannyt ja usein juttelen juuri heidän kanssaan. Asetelma on kuitenkin aika mahdoton sen syvemmän suhteen muodostumiseksi, enkä toisaalta oikein tiedä miten yrittää päästä sisälle muiden äiti-jäsenten maailmaan. Vaikka en missään nimessä kaipaa huomion keskipisteenä olemista, jää olo epämukavaksi ja ärsyyntyneeksi jos uusien jäsenten huomioiminen ei ole tapana edes nimen ja kansallisuuden tiedustelemisen vertaa.

Eräs ystävällinen romanialaisäiti oli toista maata, mutta ilmoitti olevansa parhaillaan muuttamassa pois Kairosta. Expat-maailman tyypillisyyksiä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Voiko onnesta kirjoittaa vaikka näin:

Sain Edustusrouva-Katalta blogiurani ensimmäisen haasteen, joka uhkasi saada aikaan rimakauhua tekstin sijaan, mutta josta kuitenkin sitten kehkeytyi muutamia sanoiksi ja lauseiksi päätyneitä ajatuksia. Haasteen aiheena oli siis pohtia onnea ja onnellisuutta ja sitä yritin tehdä, vaikka tämä aihe on vähän vaikea siinä mielessä, että sen voi herkästi saada näyttämään omahyväiseltä ja siksi tämän tekeleen kohdalla julkaise-napin painaminen jännitti tavallistakin enemmän. 

Onnellisuudesta ja onnestahan puhutaan nykyisin aika paljon ja mielestäni luodaan joskus vääristynyttäkin kuvaa siitä mitä se on tai mitä sen pitäisi olla. Katsoisin, että yksi sen tärkeistä avaimista on itsetuntemus. Kun on yhteydessä itseensä, tietää suunnilleen mitä pitää tehdä tai pyrkiä tekemään ollakseen sovussa itsensä kanssa, joka kai on yksi niistä tärkeistä tekijöistä onnessa. Ja käänteisesti: jos on hukassa, niin on hukassa onni myös. 

Minulle elämä ei ole ikinä ollut suoraviivaista suunnitelmaa, jonka olisin pyrkinyt toteuttamaan ollakseni onnellinen tai jonkun onnen tilan saavuttaakseni, enkä tiedä ymmärrämmekö me kaikki niiden tarkoitukset edes samoin. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt kysymyksiä siitä missä itseni näen viiden vuoden päästä. En tiedä. Pitäisikö tietää? Olen vain elänyt niin miten asiat ovat tielle osuneet ja miten minusta on kulloinkin tuntunut ja se on aika onnekasta ja onnellista. 

Ei se sitä tarkoita, että elämä menisi niin, että olisin joka hetki aina ollut taivaisissa onnellisuuden tiloissa, koska elämä ei aina ole sellaista ja tilanteet muutenkin muuttuvat ja voivat muuttua. Elämään kuuluu kaikenlaisia vaiheita, pimeitäkin, puhumattakaan jokapäiväisistä tilanteista ja tunteista, joihin kuuluu jos jotakin ja niin pitääkin. Mutta niiden muodostaman kokonaisuuden sisällä koen juuri nyt olevani onnekas ja onnellinen ja se on onnellista.

Olen hiton, melkeinpä törkeän onnekas, että minun ei tällä hetkellä tarvitse huolehtia toimeentulon puolesta. Tämän toimeentulo-aspektin olen kyllä tiedostanut ihan aina jo lapsuudesta lähtien ja olosuhteista huolimatta sekä viimeistäänkin sen työminä-suuntautumiseni puolesta. Ja josta olen onnellinen, koska tiedän että se sopii minulle, mutta josta tiedän että olen kai olemassa sitä ilmankin.

Olen onnekas, että olen sattunut syntymään vauraaseen Pohjoismaahan, joka on tarjonnut minulle yhteiskunnan puolelta mahdollisuuksia. Että minulla sattumoisin on Suomen passi. Että olen sillä päässyt vapaasti kulkemaan ja näkemään maailmaa näin paljon kuin olen. Nämä maat ja kokemukset ovat opettaneet paljon ja olen niistä onnellinen. 

Olen onnellinen siitä, että näen sen mitä minulla on. Nämä lapset. Nämä pienet persoonat, joiden äiti saan olla. Että luotan itseeni äitinä ja huomaan, että vaihtuvista ympäristöstä huolimatta en niin hirveästi epäröi äitiydessäni. Että tiedän minkälainen äiti olen ja mitkä ovat heikot kohtani.  

Elää tyypin kanssa jolla on tyrmäävä ura ja se saakelin cv, mutta joka tietää, ajattelee ja sanoo, ettei se merkitse mitään vaan se joka merkitsee on tämä muu. 

1-vuotispäivänään kävelemään lähteneen taivaanlahjan riemu ja hämmästys kasvoillaan. Isosiskonsa ilosta viuhtovat hiukset ja jalat kun hän pyyhältää ulos ja sisään naapureiden lasten kanssa. Kun suomalainen, sveitsiläinen ja eteläkorelainen lapsi pälpättävät lennosta kieltä vaihtaen.

Suomen ystävät, jotka ymmärtävät WhatsAppin emojit samoin kuin minä. Huumorintajultaan vertaansa vailla oleva sisko, joka on oman elämänsä sankari. Äiti ja muut. Muut elämäni ihmiset. 

Jalat maassa seisominen. Huumori ja itselleen nauraminen. KonMarisoitu koti, jossa (lähes!) kaikki esineet tuottavat iloa. Kaikki mikä on kaunista: mash'allah he sanovat täällä. 

Onnea on kiitollisuus ja niin ajatteleminen, että oikeastaan tämän vähän ärsyttävän onnellisuus-sanan tilalla pitäisi olla kiitollisuus, koska ne ovat yhtä ja että onni on hetkissä ja hetkessä.

Ja että onnea on kyynisyyden vastustaminen. 

Niiden asioiden tekeminen joista tykkää. Kirjoittaminen ja Zumba-tunnit. Kun keho tanssii yksi yhteen musiikin kanssa ja mieli kuplii iloa. Kun höpsössä cool down -biisissä lauletaan: if I showed you my flaws, if I couldn't be strong, tell me honestly; would you still love me the same ja tietää puolin ja toisin että tietenkin. Kun ohjaajan silmät kostuvat samaan aikaan kuin minulla ja kun hän muodostaa sormillaan sydämen ja mieli on täynnä yhteenkuuluvuutta ja lapsellista uskoa koko ihmiskuntaan.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Suurkaupunki






Kuvat kertovat Kairon kokoluokasta ehkä jotain. Loputon suurkaupunki kerta kaikkiaan. Kaksi ylintä kuvaa näyttävät näkymän yli vanhan niin sanotun islamilaisen Kairon. Kolme alempaa on otettu 187 metrin korkeudelta Cairo Towerista ja näyttävät 360 astetta Kairosta sieltä käsin katsottuna. Toki tämä kaupunki jatkuu näiden näkymienkin ylikin niin, että en tiedä kuinka kauan koko kaupungin näkeminen ja haltuunottaminen veisi. Nähtävää riittää!