keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Meditaatioharjoituksia

Äitini lähdettyä olen viettänyt päivät yksin lasten kanssa. Kumma miten heti yksin jäädessä sitä kääntyy enemmän päänsisäiseen maailmaansa. Loppuajalle täällä väliaikaisessa asunnossa olenkin kyllä ihan tietoisesti asettanut itselleni tavoitteen ikään kuin meditatiivisesta harjoituksesta, jossa pyrin saamaan voimaa ja rauhaa sisältäni kaiken pään ulkopuolisen ollessa uutta, vierasta ja tuntematonta. 

Kaiken sen uuden, vieraan ja tuntemattoman keskellä kun ei oikein voi luottaa ja tukeutua kuin itseensä ja siinä tosiaan on jotain meditatiivista. Saan voimaa siitä, että huomaan että itse asiassa ehkä minä olenkin aika rohkea. Että ajattelen: katsopas vain, siinä sinä olet vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa, vieraassa asunnossa kahden pienen lapsesi kanssa ja mielesi on tyyni, koska se ei odota ulkopuolelta mitään. Kaikki kallein siinä ulottuvilla. Ja kaikki voima ja rauha sinussa sisällä. 

Ja samalla mieleni on tehnyt ajatella, että pääseekö elämä tutussa ja turvallisessa ympäristössä joskus helposti hassun pinnalliseksi. Mihin me ihmiset keskitämme voimamme ja mitä murehdimme. Kotitöiden jakaminen ja sen sellainen ei ole mielessäni käyvä asia nyt. Meditaatioharjoituksia, meditaatioharjoituksia.

Loppuun vielä ei mitenkään automaattisesti tähän liittyvä kaunis kuva ja mietelause. Silläkin uhalla että taannoin luin tutkimuksesta, jonka mukaan mietelauseita jakavat ihmiset ovat vähän yksinkertaisia. Joskushan kai tai aika useinkin kuitenkin juuri yksinkertainen on kaunista. ;)


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Ensimmäinen viikko

Olen ollut vähän yllättynytkin siitä miten tyynin mielin olen ensimmäisen viikon täällä Kairossa viettänyt. Äitini on tietysti ollut suureksi avuksi ja päivät ovat siksikin sujuneet sen suuremmitta häslingeittä. Väliaikainen asuntomme sijaitsee mitä parhaimmalla paikalla, ostoskadun vieressä ja siellä on voinut tehdä kaikki tärkeimmät ostokset kätevästi. Asuntomme vieressä on myös oikein kiva kahvila, jossa on oikein kelvollinen leikkipaikka, joka on huomattavasti helpottanut elämää nelivuotiaan kanssa.

En tiedä onko kyse sitten kulttuurishokin ensimmäisestä vaiheesta - siitä että suhde uuteen paikkaan ilmenee kuherruskuukautena, mutta oli miten oli toistaiseksi olen ollut innoissani siitä miten mielenkiintoiselta Kairo vaikuttaa. En tiedä riittäisikö edes koko ihmisikä Kairon täydelliseen valloittamiseen, mutta varmaan nämä muutamat vuodet, jotka meidän on tarkoitus täällä viettää eivät ainakaan.

Kairo on valtava ja valtavan kiehtova on myös sen ja koko Egyptin historia aina muinaisista ajoista nykyhistoriaan ja tähän päivään. Toistaiseksi olemme pysytelleet tiiviisti huoneistoamme ympäröivällä alueella, mutta aivan varmasti aikanaan tulee olemaan todella mielenkiintoista tutustua kaupunkiin enemmän ja laajemmin.

Olemme olleet tyytyväisiä, että valitsimme asuinalueeksemme juuri sen alueen jonka valitsimme ja luulen, että lokakuinen tutstumismatkamme tänne on osaltaan auttanut toistaiseksi pehmeältä tuntuvaa laskeutumista tänne. Lokakuussa vierailimme myös eräällä toisella kolmesta työnantajan sallimasta asuinalueesta. Tämä alue sijaitsee vähän kauempana pyramideistakin tunnetussa Gizan lähellä ja sinne päästäkseen pitää ajaa Kairon valtavaa kehätietä pitkin. Tällä tiellä liikenne oli pelottavinta, mihin olen törmännyt (pun not intended), vaikka ei Ugandankaan liikenne siitä leppoisimmasta päästä ollut.

Siihen alueeseen verrattuna tämä omamme sen sijaan vaikuttaa aika leppoisalta ja tuleva kotimme sijaitsee rauhallisella ja vehreällä tienpätkällä, jossa voisin kuvitella itsekin ajavani, vaikka alunperin pidin ajatusta Kairossa ajamisesta täysin mahdottomana. Ei toki edelleenkään tulisi mieleenikään lähteä asuinalueemme ulkopuolelle kehäteitä pitkin ajamaan, mutta on ollut mukava huomata, että itse asuinalue on rauhallinen.

Ostoskadulla näkyy likaisenharmaanruskean tomun peittämiä ränsistyneitä rakennuksia sulassa sovussa uutuuttaan kiiltävien trendikkäiden sushi- tai jäätelöpaikkojen kanssa. Samalla kadulla kulkevien naisten vaatetus vaihtelee hijab-huivien ja länsimaisen muodin mukaisten vaatteiden välillä ja meidän porukkamme ei ole herättänyt mitään erikoisempia reaktioita. Hyväntahtoinen "I love you" taitaa kyllä mahdollisesti olla jotain johon tuntemattomiin varauksella suhtautuvan tyttömme on parasta tottua.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Tervetuloa Egyptiin!

Terveisiä Egyptistä! Lauantai-illan sijaan saavuimme tänne Kairoon sunnuntai-aamuna. Lähdimme kyllä lauantaina niinkuin pitikin, mutta koneen lähdettyä noin tunnin aikataulusta jäljessä alkuperäinen jatkolento Istanbulista pääsi lähtemään ilman Helsingistä tulleita kyydissään. Jouduimme siis odottamaan Istanbulin lentokentällä seuraavaa lentoa Kairoon kokonaiset kuusi ja puoli tuntia. Kiitin monta kertaa onneani, että en tällä kertaa lentänyt lasten kanssa yksin. Keskiyö ja aamuyö kun eivät niitä miellyttävimpiä vuorokaudenaikoja ole lasten kanssa matkustamista ajatellen, varsinkaan yksin. 

Siinä kentällä hortoillessa oli hassua huomata kuinka paljon muistoja (joita ei sitä ennen ollut tullut ajatelleeksikaan) palautui mieleen Istanbulin lentokentällä. Lensimme monta kertaa Kampalaan Istanbulin kautta ja tytöstä oli huvittavaa kuulla kun kerroin että tuon ja tuon kahvilan tuossa ja tuossa pöydässä istuin hänen ollessa vauva ja syötin hänelle päärynäsosetta. Ja sitä ennen tuossa vessassa tökin mahaani hänen siellä oleskellessaan kun halusin varmistaa hänen olevan pitkästä hiljaisuudesta huolimatta hyvissä voimissa.

Kymmentä minuuttia ennen koneeseen boardausta tyttö nukahti puolipystyyn kun taas vauva puolestaan päätti olla nukahtamatta ennen aamuyötä. Laskeuduimme Kairoon puoli neljän aikaan aamuyöllä, emmekä reissussa kaikin puolin rähjääntyneinä ja pimeyden vallitessa tulleet havainnoineeksi kentältä ajomatkan aikana kaupunkia kunnolla. Sen mitä näin tiivistäisin sanoihin loputon, ei-eurooppalainen ja suurkaupunkimaisema. Loputon ei-eurooppalainen suurkaupunkimaisema. 

Väliaikainen huoneistomme sijaitsee samalla asuinalueella millä varsinainen asuntommekin ja nämä ensimmäiset päivät olemme pysytelleet tiiviisti huoneistoamme ympäröivällä alueella. Alue vaikuttaa mukavalta ja olemme olleet tyytyväisiä, että valitsimme kolmesta mahdollisesta asuinalueesta juuri tämän. Kivenheiton päässä huoneistostamme sijaitsee ostoskatu, joten kauppoja ja ravintoloita ei ole erikseen tarvinnut lähteä sen enempää etsimään. 

Maisema asuinalueellamme näyttäytyy toisaalta roskaisina, repaleisina ja pölyisinä katuina, mutta toisaalta havaitsen näkymiä ja kohtia, jotka hivelevät esteetikon silmääni. Katsokaa vaikka alla näkyvät kuvat: 


Tyttö ei vielä ole ilmaissut sen kummempia mielipiteitä paikasta. Hän on onnellinen, että koko perhe on samassa paikassa, kuten me kaikki. Mummun lähdettyä alkaa näytön paikka meille kaikille. Nyt olen kiitollinen siitä, että hän on mukana vielä viikon ajan. Mummu ja lapset ja minä tutustumme paikkaan kaikessa rauhassa ja virkamies puolestaan työhönsä ja työmatkaan, jonka hän taittaa uskokaa tai älkää Niiliä pitkin menevällä veneellä. 

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Lähtö lähellä

Tämä välitila-aika Suomessa alkaa lähestyä loppuaan ja lauantaina lennämme lapset ja minä sekä lasten mummu Kairoon. Mummu ja Puolivaari ovat olleet korvaamattomana apuna myös täällä Helsingissä, jonne virkamies ei päässyt ollenkaan tällä kertaa. En tiedä miten olisin pärjännyt ilman heitä. Kolme viikkoa on tuntunut aika pitkältä ajalta olla eri paikoissa ja tyttö on ikävöinyt isäänsä varsinkin ollessaan kyllästynyt tekemisen puutteeseen.

Onkin ollut onni, että tyttö on päässyt monena päivänä leikkimään viittä viikkoa vaille saman ikäisen serkkutyttönsä kanssa. Serkku on normaalista tuhansien kilometrien välimatkasta huolimatta tytölle läheinen, rakas ja tärkeä henkilö. Molemmat tytöt ovat olleet onnellisia saadessaan leikkiä toistensa kanssa sydämensä kyllyydestä ja tyttö on saanut mieluista tekemistä sen sijaan että pitkästyisi leikkiseuran puutteeseen ja surisi ikävää isäänsä.

Serkun ansiosta minä olen puolestani päässyt seuraamaan sivusta suomalaista perhepäivähoitosysteemiä. Missä herran kukkarossa ja pumpulissa lapset saavatkaan päivänsä viettää! Kaiket päivät vapaata leikkiä rauhallisessa ympäristössä pienessä ryhmässä yhden ja saman turvallisen aikuisen kanssa. Niin toisenlaista kuin se mitä näin äidin ominaisuudessa olen tottunut näkemään Brysselissä ja todennäköisesti lähitulevaisuudessa Kairossa.

Itselleni ehkä vähän yllättäen olen hiukan kaihoisana mielessäni pyöritellyt ajatusta, kuinka hyvät oltavat tytöllä olisikaan aloittaa serkkunsa tavoin perhepäivähoidossa ja kuinka näennäisen yksinkertaiselta arki vaikuttaakaan täällä Suomessa. Tiedän kyllä, että tällaisessa pidemmässäkään loma-ajassa ei saa kunnollista kokonaiskäsitystä siitä, minkälaista elämä meillä täällä Suomessa lopulta olisi ja mitä kaikkea todennäköisesti kaipaisimme täällä maailmalta. Ja sitten osaan kyllä muistuttaa itseäni siitä, että siinä missä tyttö menettää suomalaisessa perhepäivähoidossa, saa hän maailmalla erilaisia arvokkaita eväitä elämäänsä, eikä muunlaisissa systeemeissä elä yhtään sen vähemmän onnellisia lapsia. Näin uuden kynnyksellä kaikki se uusi kuitenkin jännittää ja kaikki turvalliselta tuntuva kai viehättää.

On ollut miellyttävää, että täällä ei ole tarvinnut tuntea itseään kummajaiseksi sen takia, että yhdeksänkuinen ei ole vielä päiväkodissa. Kaupunki ja kauppakeskukset ovat päiväsaikaan täynnä vauvoja ja pikkulapsia vanhempineen ja monenlaiset vauvaystävälliset paikat ovat yleisiä. Belgiassa äitiysloma kestää korkeintaan kuusi kuukautta, eikä kaupunkeja ole suunniteltu vanhempainlomilla olevia tai esteettömyyttä ajatellen.

Vaikka en talvesta liiemmin välitä, niin olen myös ollut iloinen siitä, että täällä Helsingissäkin on ollut kunnon talvi, pakkasta ja lunta ja maisema valkoinen ja kaunis. Paukkupakkaset olivat kyllä liikaa, mutta muuten olen iloinnut siitä, että afrikkalais-keskieurooppalais-soon-to-be-lähi-itäläinen lapseni on saanut kokemuksen suomalaisesta talvesta pulkkamäkineen ja lumienkeleineen. En meinaa muistaa milloin viimeksi olen nähnyt näin paljon lunta, mutta jostain selkärangasta sitä vain tietää ja muistaa esimerkiksi sen miten pakkaseen kuuluu pukeutua tarjetakseen.

Sen sijaan siitä minulla ei ole kokemusperäistä tietoa miten varustaudutaan jopa neljänkymmenen plus-asteen lämpötiloihin, jotka Egyptissä ovat tavallisia osan vuodesta, mutta lopputulos lienee sama eli se, että elämän pääasialliset näyttämöt ovat sisätiloissa. Se tärkein näyttämö eli koti ei vieläkään ole järjestynyt, mutta muutama koti-ehdokas on näköpiirissä, joten toivottavasti niistä jokin pian on valmis meidät vastaanottamaan. Itse olen enemmän tai vähemmän valmis aloittamaan uuden elämänvaiheen ja ottamaan vastaan mitä tuleman pitää, eikä minua jostain syystä itse asiassa edes niin hirveästi jännitä. Olen tätä muuttoa nyt niin kauan ja hartaasti pyöritellyt mielessäni, että on jo aikakin aloittaa kaikki siihen liittyvä ihan käytännössä paikan päällä.

torstai 7. tammikuuta 2016

Ennen ja nyt

Hauska yhteensattuma elämässäni on se, että hiljattain edesmennyt mummini eli perheensä kanssa osan elämästään kiertolaisen elämää. Mummi on ollut elämässäni tärkeä henkilö, mutta ei sen takia että oma elämäni sattumoisin kulkee osittain yhteneväisiä polkuja, vaan sen takia että hän oli paitsi ihana mummi myös ihmisenä niin ihailtava. Toista yhtä lempeää ja toisiin ihmisiin, itseensä ja elämään yhtä viisaasti suhtautuvaa ihmistä ei joka päivä tapaa.

Mummini aikana maasta toiseen muuttaminen on ollut vähän toisenlaista kuin omana aikanani. Vuonna 1951 tätini ollessa seitsemän kuukauden ikäinen mummi lähti vauvan kanssa tekemään matkaa Helsingistä kohti uutta asemamaata Argentiinaa. Buenos Airesiin päästäkseen Aurora-niminen laiva teki matkaa yli kuukauden kulkien Kielin kanavan, Kanariansaarten ja Rio de Janeiron kautta. Muistaakseni minulle on kerrottu vauvan kärsineen pahoinvoinnista matkan aikana.

Perillä jo ilmeisesti odottaneen isoisäni (jota en koskaan tuntenut) on kerrottu tehneen jännittäviä työmatkoja esimerkiksi Patagoniaan, jonne oli ilmeisesti perustettu Argentiinaa uutena Eldoradona pitävä suomalainen siirtokunta, jonka oli määrä rikastua nopeasti ja vähällä vaivalla. Luultavasti ajatus osoittautui sittemmin hankalasti toteutettavaksi, sillä Wikipedian mukaan siirtolaiset joko lähtivät pois siirtokunnasta tai sitten köyhtyivät ja alkoholisoituivat. Buenos Airesissa mummi muisteli myös tavanneensa tunnetun suomalaisen maantieteilijän Väinö Auerin, jonka Argentiinassa tekemät tutkimukset olivat aikoinaan uraauurtavia.

Buenos Airesista lähtiessään mummilla oli jo kaksi lasta – kolmen vuoden ja kahden kuukauden ikäiset, joiden kanssa hänen oli tarkoitus matkustaa Tanskan kautta Suomeen. Lumimyrskyn takia kone ei kuitenkaan päässyt nousemaan ja mummi joutui etsimään kahden lapsen kanssa majapaikan myrskyävästä Kööpenhaminasta, jota hänen on kuultu kauhulla muistelevan. Joulunvieton jälkeen mummi lapsineen matkusti jälleen uuteen asemapaikkaan Belgradiin.  

Olen usein miettinyt mummia maailmalla pienten lasten kanssa siihen maailmanaikaan. Ei ollut kännyköitä, nettiä tai sähköpostia, skypestä tai whatsapista puhumattakaan. Eikä maailma ollut muutenkaan niin avoin kuin nykyisin tai matkustaminen ollut joka miehen huvia. Sukulaisiinsa ja ystäviinsä Suomessa mummi piti yhteyttä kirjeitse, joiden perille saapuminen kesti kuukausikaupalla. Vaikea kuvitella nykyisten viestintäkeinojen keskellä. Puhumattakaan matkustamisen verrattaisesta helppoudesta. Vajaan parin viikon päästä matkustan muutamassa tunnissa lentäen yhdellä vaihdolla lasteni kanssa Kairoon äitini apunamme, reppu täynnä viihdykkeitä kuten iPad ja siihen ladattu Frozen-elokuva. Mummi olisi silti varmistanut, ettenhän vain rasita itseäni liiaksi ja muistanhan levätä.