maanantai 29. helmikuuta 2016

Kotiapulaisia ja muita haasteita

Ensimmäisen kotiapulaisehdokkaamme koeaika taloudessamme loppui viime viikolla. Hän hoiti työnsä moitteettomasti niin, että oli selvää kumpi meistä oli ammattilainen ja kumpi itseoppinut taloudenhoitaja (vaikkakin siivousfriikiksi tunnustautuva sellainen).

Vaikka kotiapulaisehdokkaan työssä ei mitään moitteen sijaa ollutkaan, niin en oikein löytänyt yhteistä säveltä hänen kanssaan siitä miten tasapainotella omien kodinhoitopyrkimysteni ja lastenhoitoa koskevien näkemyserojemme kanssa. Niinpä keräsin monta päivää rohkeutta sen suhteen, miten esittää asia hänelle niin, että kummankaan meistä ei tarvitsisi väännellä käsiämme syyllisyyttä tai epätoivoa tuntien.

Valitettavasti se ei aivan täysin onnistunut, mutta olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, että onnistuin hoitamaan tilanteen paremmin kuin pelkäsin. Ilmoitin hänelle, että koska hän oli työskennellyt ylityötunteja, niin hänen ei tarvitsisi tulla enää ensi viikolla töihin ollenkaan, vaikka alun perin niin oli sovittu. Sen sijaan hän saisi sovitun palkkansa jo aikaisemmin. Sanoin että hänen työssään ei ollut mitään vikaa, mutta olemme luvanneet myös muille kotiapulaisiksi halajaville töitä. Se on totta ja tietysti niin olisi pitänyt sanoa jo etukäteen, mutta se jäi jostain syystä huomioimatta ajoissa.

Tämän takia koin tilanteen hankalaksi ja huonosti hoidetuksi meidän puoleltamme, enkä voinut täysin olla vääntelemättä käsiäni. Asiaa helpotti onneksi edes vähän se tieto, että tiesin hänen miehellään olevan työpaikan rakennustyömaalla. Täysin tyhjän päälle he eivät siis jääneet.

Näin ei ole asian laita Egyptissä kaikilla. Über-taksikuskiksemme sattunut perheenisä kertoi muuttaneensa Sharm El-Sheikhin turistikohteesta Kairoon taksinkuljettajaksi menetettyään turismikadon vuoksi työnsä hotellissa. Hänen mukaansa turistien kaikkoamisen myötä työnsä menettäneitä on miljoona. Luvun oikeellisuudesta en ole päässyt selvyyteen, mutta vähän virallisemmat lähteet puhuvat neljästäkymmenestä seitsemäänkymmeneen prosenttia pienemmästä turismiteollisuudesta venäläisen matkustajakoneen maahansyöksyn jälkeen.

Työttömyyden lisäksi on tietysti muitakin haasteita. Siirtolaisia ja siirtotyöläisiä saapuu Egyptiin monesta maasta ja myös pakolaisia saapuu niin Syyriasta kuin Sudanista ja Etelä-Sudanista sekä Eritreasta ja Somaliastakin. Kuten esimerkiksi pientä pihaamme ja pienkerrostalomme muita ulkotiloja ja porttia hoitava talonmiehemme eli kairolaisittain "bawab", joka on Etelä-Sudanista alkujaan.

Eräältä syyrialaiselta pakolaiselta puolestaan kuulimme, että mikäli tilanne ei pian parane ja hänelle järjesty keinoa kouluttautua ja työllistyä, niin hän ei näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa veneen alleen ja asettaa sen kurssin kohti Eurooppaa.

Uusi kotiapulaisehdokaamme aloitti kokeella tällä viikolla. Vaikka koen kotiapulaiseen totuttautumisen vähän hankalana ja haen tuntumaa siihen miten minun elämääni voikaan nyt ylipäätään taas kuulua kotiapulainen, on kai kuitenkin hyvä, että voimme pisarana meressä tarjota yhdelle ihmiselle täällä edes osa-aikaista työtä. Ja tietysti voinen viimeistäänkin muistaa olla vaivaamatta päätäni kotitöiden problematiikalla kun se ei tule enää minua koskemaan. Paitsi suhteessa kotiapulaiseen. Harjoitukset jatkuvat.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Arkipäivähköä

Ilokseni voin päivä päivältä paremmin sanoa alkaneeni jotakuinkin elää täällä Kairossa arkipäivää. En siinä mielessä että kaikki olisi yhtä ja samaa tuttua arkista puurtamista; kaukana siitä, mutta huomaan että arkipäivissä on jonkinlainen toistuva kaava. 


Se alkaa luonnollisesti siitä, että herään ja hoidan aamutoimet itseni ja lasten osalta. Sitten pakkaan tytön koulurepun eväineen ja avaan asuntomme ulko-oven tavatakseni siellä täsmällisesti odottavan taksikuskimme Sabryn. Hän on kuusissakymmenissä oleva hyvää englantia puhuva herrasmies, joka vuoroin huudattaa radiosta pop-musiikkia sen tahtiin laulaen ja vuoroin kertoo ylpeänä muutama viikko sitten syntyneen pojanpoikansa yövalvomisista ja lisämaidon tarpeista. 


Kymmenen minuutin taksimatkan jälkeen tapaan koulun portilla portinvartijan Ezin, joka uskollisesti odottaa kouluun saapujia käsidesinfiointiainepulloineen, josta hän antaa sisääntulijoiden virran kämmeniin annoksen muistuttaen minua eräästäkin itsenäisyyspäivävastaanoton kättelyrituaalista. 


Koululta lähden kotia kohti kävellen pikkuveli selässäni kantorepussa. Hän yleensä nukahtaa selkäreppuunsa sopivasti tutuksi tulleen kahvilan kohdalla. Monesti pistäydyn kahvilassa juomassa cappucinon, jonka tarjoilija on jo oppinutkin minun tilaavan. Sitten kävelen loppumatkan kotiin, jossa kotiapulaisehdokas jo usein odottelee sisälle pääsemistä.

Päivät kulutan kaupassa käyden ja mitä asiaa milloinkin hoitaen tai yrittäen hoitaa ja koulupäivän lähestyessä loppuaan kävelen pikkuveli kantorepussa takaisin koululle.


Tapaan jälleen Ezin käsidesinfiointipulloineen ja haen tytön koulun pihalta koulun edustalla odottavan iltapäivätaksikuskimme Magdyn kyytiin. Hän puolestaan on viisissäkymmenissä oleva pilke silmäkulmassa tyttöä mielikuvituskoirallaan huvittava herrasmies, jota hänen omat näkymättömän koiransa haukuntaa imitoivat äänensä naurattavat vähintään yhtä paljon kuin tyttöä.  

Sitten saavumme kotiin ja teemme mitä teemme kunnes virkamies palaa töistään Niiliä pitkin kulkevalla venetaksillaan. Sitten syömme, aloitamme iltapuuhat ja menemme nukkumaan maailmaa ja eloamme enemmän tai vähemmän ihmetellen ja sen sisältämiä tunnetiloja enemmän tai vähemmän puiden.

Pari mietettä tasa-arvoisesta vanhemmuudesta

En oikein tiedä olenko sellaisessa asemassa, että voisin ottaa osaa suomalaiseen keskusteluun niinsanotusta tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Jokin minussa jää kuitenkin aina miettimään asiaa aiheen osuessa silmiin.

Oma elämäni ei ole noudattanut millään muotoa suomalaista käsitystä tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, joka ymmärtääkseni pyrkii jakamaan tasan niin vanhempainvapaat kuin kotityötkin. Meillä ei toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta jakaa tasan vanhempainvapaita ja ainakaan kotitöiden osalta emme välttämättä niin tasan tarkkaan sellaiseen ole edes pyrkineet. Sitä paitsi nykyisin tilannetta mutkistaa kotiapulaisen olemassaolo. En silti osaa pitää vanhemmuuttamme epätasa-arvoisena. Enkä edelleenkään ole millään muotoa viehtynyt 50-lukulaisista arvoista, jos sellaista epäilystä sattuisin herättämään.

Myönnän että minun täytyy ajoittain muistuttaa itseäni hölläämään lankoja ja antaa lasteni isän tehdä asioita omalla tavallaan. Tämän taustalla ei kuitenkaan ole ajatus siitä, ettenkö uskoisi siihen, että hän kykenee tekemään asioita ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Enemmän uskon sen taustalla olevan jälleen kerran yksinhuoltajan tyttärenä ja muiden vahvojen naisroolien ympäröimänä kasvamisen. En ole omasta lapsuudestani saanut mallia elämään, jossa kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja yksin ja naisen rooli on muutenkin ollut kaikenkattava, kaiken hoitava ja pystyvä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi niin, että kannattaa pyrkiä jakamaan taakkaa, jos se sellaiseksi koetaan. Itse en koe osaani epätasa-arvoiseksi tai taakaksi. Ja jos jonkun takia sen taakaksi koen, niin sen takia, että minulla ei ole työpaikkaa valmiina odottamassa ja siedän epävarmuutta huonosti. Varmaankin jälleen kerran siitä johtuen, että minun on ajoittain muistutettava itseäni siitä, että minun ei ihan kaikkia lankoja tarvitse pitää yksin käsissäni, vaan elämässäni on ihminen, joka nimenomaan jakaa sen taakat ja ilot.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Viikonvaihteessa

Ensimmäisten päivien jälkeen tytön koulunkäynti on sujunut hienosti, joka luonnollisesti on ollut niin huojentava asia huomata, että elo on tuntunut jopa enemmän tai vähemmän normaalilta muiltakin osin. Varmaan se niin taitaa olla, että minä itse jännitin uutta koulua ja sen aloitusta eniten ja enemmän kuin lapsi itse, vaikka oli se hänellekin tosi iso juttu. Nyt hän kuitenkin menee uuteen kouluunsa mielellään ja koulun pihalta hakiessa leikit meinaavat jäädä kesken. Opettaja niinikään kertoo kaiken sujuvan mallikkaasti ja tytön osallistuvan toimintaan ja keskusteluun kuten muutkin. Aika ihmeellistä.


Kokeiluviikko autonkuljettajan kanssa sujui mukavasti sekin. Sain monta asiaa hoidettua Nasserin paikallistuntemuksen avulla ja hänen turvalliselta tuntuvan ajotaitonsa ansiosta oli kiva päästä näkemään Kairoa vähän omien kortteleidemme ulkopuolellakin. Rauhallinen ja vehreä ulkomaalaisten lapsiperheiden suosiossa oleva asuinalueemme on tunnelmaltaan toisenlainen kuin sen ulkopuoliset alueet, joilla kulkiessa ei jää epäselväksi että ollaan aavikolla ja maailmanluokan mega-metropolissa.


Autonkuljettajan kanssa oli tietyllä tavalla helppoa kun sai heittäytyä toisen armoille ilman että piti huolehtia ehtiikö ja löytääkö perille milloin minnekin. Toisaalta taas näin tottumattomalle tulee esimerkiksi kuljettajan rientäessä avaamaan ovia herkästi olo, että on passattavana kuin mikäkin kuninkaallinen. Yritin sanoa, että voin availla ovet itsekin, mutta tulkitsin toiminnon kuuluvan Nasserin ammattiylpeyteen joten oli parepi antaa olla.

Kokoaikaista autonkuljettajaa emme luultavasti tarvitse, koska Kairon taksipalvelut ovat varsin kattavat. Omalla asuinalueellamme ajaa takseja yksi toisensa perään ja niillä tai puhelimen sovelluksella tilattavilla über-takseilla voi helposti ajaa koulumatkat edestakaisin. Oman rauhallisen asuinalueemme ulkopuolelle en kyllä niillä mielelläni lähtisi. Sen verran huteria paremmat päivänsä nähneitä peltilehmiä on tullut vastaan ja hukassa tuntuu jostain syystä olevan puolestaan monen taksinkuljettajan suuntavaisto. Monta kertaa olen itse huomannut johdattelevani taksinkuljettajia itsellenikin mysteeriseen oikeaksi olettamaani suuntaan elekielen ja noin viiden arabiankielisen sanan sanavarastoni avulla.


Kotiapulaisehdokas on selvästi alansa ammattilainen, mutta itselläni on vielä hakusessa minkä verran ja miten haluan kotiapulaispalveluja käyttää. Olin toivonut, että sama henkilö voisi olla avuksi niin siivousasioissa kuin mahdollisesti lastenvahtimielessä, mutta tältä osin nykyisellä kotiapulaisehdokkaalla ei tunnu olevan sellainen tapa olla lasten kanssa joka minusta tuntuu omimmalta. En tiedä miten ilmaista hänelle asia niin, että ei taas koko maailman epätasa-arvoisuuden ja eriarvoisuuden taakka laskeudu omille harteilleni.

torstai 4. helmikuuta 2016

Eespäin elävän mieli

Eespäin elävän mieli ja pala kerrallaan kohti hallittua arkea, jos sellainen nyt noin ylipäätään on mahdollinen. Tänään pääsimme muuttamaan varsinaiseen kotiimme, joka varmaankin on yksi tärkeistä erävoitoista asettautumisprosessissa.

Koti on oikein kiva ja lapsiperheelle tarkoituksenmukainen. Toki täkäläiset asuinolosuhteet ovat eurooppalaisiin verrattuna toista maata, enkä voisi kuvitellakaan asuvani vastaavanlaisessa asumuksessa Euroopassa. Uima-altaasta nyt viimeistään huomaa, ettei ainakaan Pohjois-Euroopassa olla, eikä pienen pihan kasvillisuus ole oletettavasti sekään pohjoista kansallismaisemaa muistuttava.

Omat huonekalumme ja muu maallinen omaisuutemme seilaa vielä jossain Antwerpenin ja Alexandrian satamien välillä, joten kontin saapumista Kairoon saamme odottaa vielä hyvän aikaa. Sillä välin tulemme toimeen virkamiehen työnantajan lainaamilla mahdollisimman kaukana omasta kauneuskäsityksestäni olevilla mahonkisilla huonekaluilla ja muutamalla kupilla ja kipolla.

Seuraavaksi alkaa paikallisiin tapoihin kuuluen kodinhoitajan ja autonkuljettajan etsiminen. Jos Ugandassa maaperä oli joka paikkaan levittäytyvää ruosteenpunaista tomua, niin täällä se on harmaanruskeaa vastaavaa ja siinäpä sitä olisi kokopäivätyö pitää huushollia siitä puhtaana omin voimin.

Ajattelin jo toiveikkaana, että omalla asuinalueellamme ajaminen voisi tulla kyseeseen, mutta tarkemmin ajateltuna en taida uskaltautua ainakaan ihan heti ratin taakse, eikä kolmen vuoden ajotauko muutenkaan ehkä se paras lähtökohta Kairossa ajamista ajatellen ole. 

Oikein kelvollista englantia puhuva Nasser on värvätty sunnuntaina alkavaksi arkiviikoksi kuljettamaan tyttöä äiteineen  yrittämään koulunkäynnin aloitusta uudestaan. Saapa nähdä miten käy. Eespäin vai taaspäin elon tiellä.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Mieli maassa

Jos alku täällä Kairossa sujuikin kulttuurishokin ensimmäisessä vaiheessa eli kuherruskuukaudessa,  niin sieltä ollaan laskeuduttu seuraavaan vaiheeseen. Koko kulttuurishokkikaavio ei kyllä nyt juuri olekaan minulla tuoreessa muistissa, enkä täysin muista mikä vaihe seuraa mitäkin, eivätkä vaiheet kai muutenkaan ihan aina kronologisessa järjestyksessä kaikissa tapauksissa toisiaan seuraakaan. 

Joka tapauksessa mieli on ollut maassa ja yleinen olotila kuolemanväsynyt loputtomalta tuntuvasta asioiden järjestelystä. Samalla tiedän kuinka onnekkaita olemme siinäkin mielessä, kuinka paljon apua olemme saaneet. Tällä kertaa virkamiehen vanhemmista, jotka ovat olleet korvaamattomana apuna ihan kaikessa. Tiedostan ja arvostan tätä suuresti.

Siitä huolimatta on vaikea pysyä positiivisena, kun mieli laukkaa ties missä huolissa ja tulevaisuuden peloissa. On ollut raskasta huomata, että en ole onnistunut hallitsemaan epätoivon ja masennuksen tunteita, jo siksikin kun niissä vellomisen vaara on muutenkin yksi helmasynneistäni. Tietysti sekin varmaan jotain auttaa, että tiedostan tämän, koska silloin voin yrittää tolkuttaa itselleni, että kaikki tämä on vain vaihetta, eikä kaikki se mitä elämään tai tunnerepertuaariin kuuluu.

Silti on ollut vaikeaa pitää uskoa yllä tulevaan, kun arki on vielä kaaosta ja huoli esimerkiksi tytön kouluun sopeutumisesta valtava ja ylivoimaiselta tuntuva. Hänen koulun aloituksensa ja sinne sopeutumisensa muutenkin ovat alusta alkaen olleet minulle suurin huolen ja jännityksen aihe ja niiden realisoituminen on ollut raskasta.

Koulun aloitus meni kyllä muutenkin vähän ohi oppikirjojen, kun tyttö sairastui jo kahden ensimmäisen päivän jälkeen, joten uusi yritys alkaa vasta ensi viikolla. Kaksi päivää olivat kuitenkin jo tarpeeksi saamaan aikaan pakokauhumaisia tunteita ja syyn vaipua masennukseen. Koulu vaikuttaa kyllä ihan kivalta, mutta on sydäntä raastavaa jättää lapsi hiljaisena ja arkana vieraaseen luokkaan vieraiden lasten ja opettajien pariin. Samalla yrittäen itse näyttää vahvalta ja turvalliselta äidiltä. Sitä tietysti yritän viimeiseen asti ollakin, mutta sydänsärky tekee siitä vaikeaa.

Nämä ovat hetkiä, jolloin olisi niin helppo  kuuluttaa kaikille, että älkää vain harkitko muuttoa mihinkään, varsinkaan ulkomaille ja että työttömyyskin olisi ollut parempi valinta. Mutta sekään ei olisi koko tarina. Toivottavasti. Toivottavasti voin vielä toisessa mielentilassa sanoa, että asioilla on kaksi puolta ja huonoja fiiliksiä seuraa voimaa ja kiitollisuutta antavat vastaavat. Että kannattaa asua ulkomailla, kannattaa muuttaa, koska se opettaa niin paljon. Että kannattaa rakastaa ja kannattaa uskaltaa elää. Toivottavasti.