keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Mieli maassa

Jos alku täällä Kairossa sujuikin kulttuurishokin ensimmäisessä vaiheessa eli kuherruskuukaudessa,  niin sieltä ollaan laskeuduttu seuraavaan vaiheeseen. Koko kulttuurishokkikaavio ei kyllä nyt juuri olekaan minulla tuoreessa muistissa, enkä täysin muista mikä vaihe seuraa mitäkin, eivätkä vaiheet kai muutenkaan ihan aina kronologisessa järjestyksessä kaikissa tapauksissa toisiaan seuraakaan. 

Joka tapauksessa mieli on ollut maassa ja yleinen olotila kuolemanväsynyt loputtomalta tuntuvasta asioiden järjestelystä. Samalla tiedän kuinka onnekkaita olemme siinäkin mielessä, kuinka paljon apua olemme saaneet. Tällä kertaa virkamiehen vanhemmista, jotka ovat olleet korvaamattomana apuna ihan kaikessa. Tiedostan ja arvostan tätä suuresti.

Siitä huolimatta on vaikea pysyä positiivisena, kun mieli laukkaa ties missä huolissa ja tulevaisuuden peloissa. On ollut raskasta huomata, että en ole onnistunut hallitsemaan epätoivon ja masennuksen tunteita, jo siksikin kun niissä vellomisen vaara on muutenkin yksi helmasynneistäni. Tietysti sekin varmaan jotain auttaa, että tiedostan tämän, koska silloin voin yrittää tolkuttaa itselleni, että kaikki tämä on vain vaihetta, eikä kaikki se mitä elämään tai tunnerepertuaariin kuuluu.

Silti on ollut vaikeaa pitää uskoa yllä tulevaan, kun arki on vielä kaaosta ja huoli esimerkiksi tytön kouluun sopeutumisesta valtava ja ylivoimaiselta tuntuva. Hänen koulun aloituksensa ja sinne sopeutumisensa muutenkin ovat alusta alkaen olleet minulle suurin huolen ja jännityksen aihe ja niiden realisoituminen on ollut raskasta.

Koulun aloitus meni kyllä muutenkin vähän ohi oppikirjojen, kun tyttö sairastui jo kahden ensimmäisen päivän jälkeen, joten uusi yritys alkaa vasta ensi viikolla. Kaksi päivää olivat kuitenkin jo tarpeeksi saamaan aikaan pakokauhumaisia tunteita ja syyn vaipua masennukseen. Koulu vaikuttaa kyllä ihan kivalta, mutta on sydäntä raastavaa jättää lapsi hiljaisena ja arkana vieraaseen luokkaan vieraiden lasten ja opettajien pariin. Samalla yrittäen itse näyttää vahvalta ja turvalliselta äidiltä. Sitä tietysti yritän viimeiseen asti ollakin, mutta sydänsärky tekee siitä vaikeaa.

Nämä ovat hetkiä, jolloin olisi niin helppo  kuuluttaa kaikille, että älkää vain harkitko muuttoa mihinkään, varsinkaan ulkomaille ja että työttömyyskin olisi ollut parempi valinta. Mutta sekään ei olisi koko tarina. Toivottavasti. Toivottavasti voin vielä toisessa mielentilassa sanoa, että asioilla on kaksi puolta ja huonoja fiiliksiä seuraa voimaa ja kiitollisuutta antavat vastaavat. Että kannattaa asua ulkomailla, kannattaa muuttaa, koska se opettaa niin paljon. Että kannattaa rakastaa ja kannattaa uskaltaa elää. Toivottavasti.

14 kommenttia:

  1. Voi miten ymmärrän nuo huolet ja tunnelmat, olen käynyt hyvin samanlaisia täällä läpi :/ Ekat viikot ja kuukaudet ovat kai pakostakin raskaita melkeinpä missä vain ja se on kurjaa. Niin paljon ajateltavaa, järjestettävää ja huolehdittavaa. Lasten asettuminen on varmasti lapsiperheissä monesti se suurin huoli ja siitä hankala ettei sitä voi kaikkinensa yksin hoitaa ja hallita.

    Ensimmäiset päivät kun lähetin täällä isommat lapset koulubussilla kouluun tulin itse takaisin väliaikaiseen asuntoomme ja tunsin oloni ihan lohduttoman kamalaksi, koko tilanne tuntui kauhean ahdistavalta. Lapsilta yritin toki peittää huoleni ja he osaltaan taisivat yrittää olla reippaita, mutta todella jännä paikka se oli meille kaikille. Oli suuri voitto kun yhtenä aamuna minua ei enää itkettänyt. Ja nykyään koko koulukuvio tuntuu tosiaan ihan normaalilta ja arkipäiväiseltä.

    Ensimmäisen muutaman kuukauden ajan täällä mietin niin kuin nyt sinäkin, että tällaiset muutot ovat lapsille niin järkyttäviä, etten oikein ymmärrä miksi kukaan tähän ryhtyy. Taisin kirjoittaakin siitä ainakin yhden vihaisen tekstin verran. Nykyäänkin ajattelen kyllä, että lapsille on varmasti parempi kasvaa yhdessä ja samassa paikassa kuin muuttaa yhtenään, mutta toisaalta näen myös tämän elämäntyylin hyvät puolet lasten osalta hyvin selkeästi. Osa sopeutumisprosessia kai tämäkin?

    Silloinkin kun aikoinaan mietin minkä karhunpalveluksen olemme lapsillemme tehneet yritin pitää mielessä sitä, että heidän elämässään on kuitenkin pääasiassa kaikki hyvin, vaikka muuttotilanteet ovatkin pahimmillaan sydäntäsärkevän raskaita. Heidän lapsuutensa on omalla tavallaan haastava mutta kuitenkin toisaalta myös hyvä ja turvallinen, siitä me vanhemmat pidämme huolen.

    Ja lopuksi vähän toivoa tulevaisuuteen: Meidän viisivuotiaamme joka ensimmäiset pari kuukautta itki joka ilta takaisin kotiin Belizeen eikä alkuun ollut oikein löytää luokassa omaa paikkaansa haluaisi nykyään viettää kaiken aikansa koulussa. Hänestä on tullut siellä kaikkien tärkeä kaveri. Myös poikamme on asettunut kouluun niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Toisaalta he ovat erinomaisen empaattisia uusia tulijoita kohtaan. Elämä on opettanut heille mielestäni toistaiseksi lopulta vain hyvää.

    Tsemppiä ja voimia teillepäin. Olet ajatuksissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kata kiltti ihanasta kommentistasi. Tuo hirveästi lohtua kuulla ja tiedostaa että muut ovat käyneet tätä samaa läpi ja selvinneet sopeutumisprosessissa turvallisemmille vesille.

      Tiesin kyllä odottaa ihan juuri tätä itseään koulun alkamisen yhteydessä, mutta silti sen konkretisoituminen ottaa voimille ja syyllisyys omista valinnoista lapsen kannalta tuntuu musertavalta. Olisi niin helppo jäädä vellomaan niissä tunteissa, vaikka harvoin esimerkiksi itsesääli mihinkään johtaa. Ja se on tosiaan hyvä pitää mielessä, että pääasiassa meidänkin lapsilla on kaikki hyvin ja mitä kaikkea nyt ylipäänsä elämässä voi tapahtua, että eihän tämä suuressa mittakaavassa mitään ole. Vaikka eihän se toisaalta sitä poista että tämä vaihe on vain käytävä läpi, eikä siinä oikein oikotietä taida olla.

      Tuo oli lohduttavaa kuulla muistutus siitä, että todennäköisesti tosiaan tulee päivä jolloin ei enää itketä joka kouluaamuna. Nyt se tuntuu kaukaiselta, mutta ehkä voin vaikka ajattella teitä ja sinua minkä matkan olet tehnyt ja selvinnyt voiton puolelle vahvempana. Se on aika mahtavaa minkälaista virtuaalitukea voi näistä blogeista saada, kiitos kaunis sinulle siitä!

      Aivan mahtava kuulla että teidän vanhemmalla tytöllä menee hankalasta alusta huolimatta nyt noin hienosti!

      Poista
  2. Piti oikein palata uudestaan tänne blogiisi kun kirjoituksesi jäi mieleen - haluan vain sanoa että lapsillasi on suuri onni kun heillä tuollainen äiti kuin sinä (samat terveiset myös Katalle joka ehkä tätä lukee). Ei ole ollenkaan itsestään selvää että vanhemmat osaavat olla tuntosarvet herkkinä seuraamassa lastensa sopeutumista - olen varma että tällainen läsnäolo jää lapsille koko elämäksi mieleen ja lapsi oppii tietämään että äitiin voi luottaa myös tunnetasolla aina. Olen nähnyt myös tapauksia joissa se arka lapsi on todellakin jätetty henkisesti kotoa päin yksin, ja silloin se koulunaloitus on varmasti monta kertaa raskaampaa. Älä tunne mitään huonoa omaatuntoa siitä että olet lapsesi vienyt jonnekin kauaksi - varmasti lastesi kansainvälinen koulu on ihan yhtä suotuisa paikka sopeutumiselle kuin ne kuuluisat hyvät koulut Suomessa. Ja niin kuin Kata tuossa edellä jo sanoikin, todennäköisimmin tämä on vain ohimenevä vaihe. Joku sanoi joskus jossain sen kolmen päivän säännön: kun olo on oikein kamala, voit olla varma että viimeistään kolmen päivän päästä olo on jo paljon parempi. En nyt uskalla sanoa että toimisi aina ja kaikkialla, mutta itseäni tämä on syvissä aallonpohjissa auttanut.
    T. Mirri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että Mirri mikä ihana kommentti tämäkin! Kiitos kauniista sanoistasi. Ihan liikutuin. Onpa ihana kuulla näin rohkaisevia sanoja. Luo uskoa tulevaan ja siihen että tällaisessa tuntosarvet pystyssä olevassa niin sanotussa "erityisherkkyydessä" on puolensa.

      Ja mä uskon tuohonkin, että kansainväliset koulut on ihan hyviä siinä missä suomalaisetkin. Se on just siinä vaan kun ihan kaikki on niin uutta, että uusi koulukin tuntuu hurjalta. Ja kun se on just se mitä muutenkin eniten olen jännittänyt, niin on sen konkretisoituessa vaikea rentoutua yhtäkkiä olemaan jännittämättä ja tuntematta oloaan kamalaksi potenssiin sata.

      Onpa myös mainio tuo kolmen päivän sääntö! Otan heti käyttöön muihinkin yhteyksiin. :)

      Poista
    2. Mulla on ollut käytössä kahden viikon sääntö - kolme päivää tuntuu ajatuksena armollisemmalta! Otan heti käyttöön minäkin.

      Ja kiitos Mirri minunkin puolestani. En oikeastaan ole tuosta kulmasta asiaa ajatellutkaan mutta toivotaan tosiaan, että lasten mieliin jää asettumisen heikoista hetkistä se, että äiti eli tilanteessa mukana ja rinnalla koko ajan, ja toivottavasti se muisto ja tieto kantaa heitä hamassa tulevaisuudessakin.

      Poista
  3. Voi Ansku, tuntemuksesi on kaiketi sellaisia, että ne täytyy vaan tuntea, tuntea niin että niistä pääsee seuraaviin tunteisiin. Vaikka sitä jotenkin osaa mielessään valmistautua lapsia koskeviin pelkoihin ja huoliin, niin silti ne tulee niin voimakkaina, tottakai. Läsnäolo, lapsen surun ja ikävän yhdessä eläminen ja toisaalta taas kivojen asioiden pohtiminen auttoivat meillä. Siitä ei tosiaan ole kauaa kun itse mietin ihan samoja asioita ja mietin vieläkin, koska esikoisen koulukuviot eivät ole vielä ihan selkeät. Enää esikoinen ei ikävöi päivittäin takaisin Suomeen, ensimmäiset 3-4 kuukautta olivat raskaita aikoja sen suhteen.

    Kuolemanväsynyt olotila kannattanee katkaista mahdollisimman pian. Kun kaikki tuntuu peittyvän väsymysajattelun alle, tarvitsee unta ja lepoa, yhtäjaksoista unta. Tiedän kyllä, että on helppo sanoa näin, toteutus on sitten ihan toinen juttu. Itsehän laitoin miehen nukkumaan kuopuksen kanssa samaan huoneeseen ja ratkaisemaan tilanteen. Mies kävi töissä samalla, mutta en vaan millään enää jaksanut. Parin viikon yöunien jälkeen helpotti kummasti. Kaikki pirpanat ei tietty hyväksy muita lohduttajia öisin, me oltiin onnekkaita että mies kelpasi yöaikaan nukuttajaksi.

    Paljon tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis Jenniuu. On aina helpottavaa että ei ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä käy läpi. Se on just se kun ne lapsiin liittyvät asiat tulee niin voimakkaina, vaikka kuinka valmistautuu ne vastaanottamaan. Tuota pyrin itsekin koko ajan tekemään että käyn lapsen rinnalla mukana läpi niitä ikävän ja pelon tunteita ja sitä ns. tunteiden sanoittamista koko ajan.

      Voi kunpa saisi toteutettua To do -listalta tuon yöheräilyhomman. Se lista vaan tuntuu olevan niin pitkä jA kaikki sellaiset hoitotoimenpiteet menee autopilotilla eikä jaksa ryhtyä niitä sotkemaan, vaikka toisaalta se yhtäjaksoinen nukkuminen on just se mikä väsymykseen auttaisi parhaiten. Mahtavaa että teillä sujuu yöt hienosti ja väsymys siltä osin väistynyt!

      Poista
  4. Voi miten koskettava kirjoitus. Itse kävin saman matkan läpi noin puoli vuotta sen jälkeen kun muutimme Ranskaan. Kaikki tuntui mustalta, jokainen tuleva hetki, vaikka vieressä oli suloinen vauva ja ihana taapero. Toivon voimia, uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Lohdutan myös sanomalla, että olen itsekin lapsuudessani joutunut muuttamaan kotikonnuilta ulkomaille. Olin lähdettäessä 12-vuotias ja syvästi loukkaantunut siitä, että minut erotettiin ystävistäni juuri yläasteen alkumetreillä. Ensimmäinen vuosi ulkomailla oli horroria, itkin iltoja, ikävöin Suomeen, kirjoitin kilometrikaupalla kirjeitä. Mutta sitten se muuttui mahtavaksi. Nyt kun katson lapsuuttani, olen sitä mieltä, että paras osa sitä oli juuri tuo aikamme ulkomailla. Olen siitä vanhemmilleni hyvin kiitollinen.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helena, kiitos rohkaisusta. Onpa ihanaa, että näet ulkomailla asumisen lapsuudessasi mahtavana! 12v on varmaan vielä aika hankalakin ikä kun kaverit ym sosiaalinen elämä alkaa tulla niin tärkeäksi. Ja jos itkuisista kirjeenkirjoitusilloista huolimatta kaikki kääntyi hyväksi, niin se on kyllä hieno juttu.

      Nämä on kyllä varmaan sellaisia tuntemuksia jotka vaan on käytävä ennemmin tai myöhemmin läpi. En tiedä onko ulkomaille muuttajissa sellaisiakin joille mitään mustia hetkiä ei tule, mutta minulle niissä sopeutumisissa on kyllä ollut aina tekemistä.

      Poista
  6. Minäkin tulin vain sanomaan, että täysin normaalia tosiaan tuo masennusvaihe ja on juuri se kulttuurisopeutumisen toinen vaihe alkuhuuman jälkeen. Eli kyllä se siitä vielä iloksi tai ainakin paremmaksi muuttuu :) Voimia jaksamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Miia! On ne ihan normaaleja joo. Ja mä luulen, että kevyesti koko ekan vuoden tunteet heittelee sinne tänne, ja kulttuurishokin vaiheita pyörittelee edes takaisin ennen kuin on tasaisempi fiilis vähän kaiken suhteen.

      Poista