maanantai 22. helmikuuta 2016

Pari mietettä tasa-arvoisesta vanhemmuudesta

En oikein tiedä olenko sellaisessa asemassa, että voisin ottaa osaa suomalaiseen keskusteluun niinsanotusta tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Jokin minussa jää kuitenkin aina miettimään asiaa aiheen osuessa silmiin.

Oma elämäni ei ole noudattanut millään muotoa suomalaista käsitystä tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, joka ymmärtääkseni pyrkii jakamaan tasan niin vanhempainvapaat kuin kotityötkin. Meillä ei toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta jakaa tasan vanhempainvapaita ja ainakaan kotitöiden osalta emme välttämättä niin tasan tarkkaan sellaiseen ole edes pyrkineet. Sitä paitsi nykyisin tilannetta mutkistaa kotiapulaisen olemassaolo. En silti osaa pitää vanhemmuuttamme epätasa-arvoisena. Enkä edelleenkään ole millään muotoa viehtynyt 50-lukulaisista arvoista, jos sellaista epäilystä sattuisin herättämään.

Myönnän että minun täytyy ajoittain muistuttaa itseäni hölläämään lankoja ja antaa lasteni isän tehdä asioita omalla tavallaan. Tämän taustalla ei kuitenkaan ole ajatus siitä, ettenkö uskoisi siihen, että hän kykenee tekemään asioita ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Enemmän uskon sen taustalla olevan jälleen kerran yksinhuoltajan tyttärenä ja muiden vahvojen naisroolien ympäröimänä kasvamisen. En ole omasta lapsuudestani saanut mallia elämään, jossa kaikkea ei tarvitse tehdä itse ja yksin ja naisen rooli on muutenkin ollut kaikenkattava, kaiken hoitava ja pystyvä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö ajattelisi niin, että kannattaa pyrkiä jakamaan taakkaa, jos se sellaiseksi koetaan. Itse en koe osaani epätasa-arvoiseksi tai taakaksi. Ja jos jonkun takia sen taakaksi koen, niin sen takia, että minulla ei ole työpaikkaa valmiina odottamassa ja siedän epävarmuutta huonosti. Varmaankin jälleen kerran siitä johtuen, että minun on ajoittain muistutettava itseäni siitä, että minun ei ihan kaikkia lankoja tarvitse pitää yksin käsissäni, vaan elämässäni on ihminen, joka nimenomaan jakaa sen taakat ja ilot.

10 kommenttia:

  1. Minustakin tuntuu, etten oikein voi ottaa kantaa tasa-arvoiseen vanhemmuuteen. Ennen kaikkea oikeastaan juuri siksi, että meilläkin kotiapulainen sekoittaa pakkaa - tai siis oikeastaan juurikin järjestää pakan siinä määrin, ettei kotitöistä ole juuri tarvetta edes keskustella.

    Toisaalta en tunne keskustelun koskevan minua muutenkaan. Tasa-arvo on omassa mielessäni jotain ihan muuta kuin sellaista matemaattista tehtävien ja roolien tasajakoa miten se tunnutaan haluavan Suomessa nykyään nähdä. Minä puolestani yritän lapsillemmekin opettaa, että reilu ja tasapuolinen kohtelu ei aina tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan tarkalleen samoin. Todellinen tasapuolisuus ja tasa-arvo ovat mielestäni paljon monimutkaisempia asioita, niissä on otettava huomioon olosuhteet ja kunkin osapuolen yksilöllinen tilanne, ja niin edelleen.

    Ajattelen niin, että minun ja miehen suhde on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen koska meille kummallekin on ihan selvää, että olemme kaksi tasa-arvoista ihmistä. Tehtäviemme jakaantuminen kotona on ihan vain järjestelykysymys, ei mitään sen kummempaa tai syvällisempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Ajattelen taas kerran kanssasi pitkälti samoin :) Tasa-arvo on oletusarvo, eikä sen olemassaoloa todista kaiken fifty-fifty puolittaminen. En ymmärrä miksi se olisi avain onneen kun tilanteet muutenkin ovat erilaisia. Jos pyrkisimme kaikessa kaiken matemaattiseen puolittamiseen, en usko että tilanne olisi nykyistä onnellisempi tai tasapainoisempi. Päinvastoin, en näe tässäkään asiassa syytä kilpajuoksuun tai kaiken laskemiseen mitä kukakin teki milloinkin. Ja just se on järjestelykysymys, ei mikään tasa-arvon ylin ilmentymä.

      Mutta joo tähän on vaikea ottaa kantaa kun elää melkein kirjaimellisesti aivan eri maailmassa. Josta katsottuna se tasa-arvo on tosiaankin paljon monimutkaisempi ja moniulotteisempi asia kuin kotitöiden tai lastenhoidon matemaattinen puolittaminen.

      Poista
  2. Tunnistan mietteesi kasvatuksen ja itsenäisten naisten esimerkin vaikutuksesta. Kuten sinullakin, minulla on ollut aina ympärilläni itsellisiä ja pystyviä naisia ja tämä lisättynä omiin sisäsyntyisiin ominaisuuksiini takaa "ohjastaja"luonteen ;)


    Liittyen myös edelliseen postaukseesi, työ on minulle tärkeä ja vaikken mikään uraohjus olekaan (eikä miehenikään) niin kyllä arki ilman ulkopuolista apua on välillä aika rankkaa että kaikella on puolensa. Lapsella on ollut onneksi mukava hoitopaikka 10kk iästä lähtien, tuon ajan pystyin olemaan kotona vaikka totuuden nimissä on sanottava etten viihtynyt kovinkaan hyvin. Minä hoidan kotityöt ja mies talon remontoinnin jota on jatkunut lähes kaksi vuotta. Ei ole tekemisestä pulaa :)

    Minä ajattelen että jaettua vanhemmuutta voisi tarkastella myös sieltä lapsen näkökulmasta. Ovatko molemmat vanhemmat saatavilla ja läsnä, muodostuuko molempiin tasapainoinen ja luottavainen suhde, ovatko vanhemmat tyytyväisiä perhedynamiikkaan miten painotukset sitten jakautuvatkin sekä saavatko lapset monipuolisen ja avarakatseisen mallin elämäänsä. Meillä mies on yhden arkipäivän kotona lapsen kanssa, sanoin minä ja ollaan oltu tähän järjestelyyn todella tyytyväisiä.

    Jos jotain suomalaiselta (ja sveitsiläiseltä) perhepolitiikalta toivoisin niin tasa-arvoista suhtautumista vanhemmuuteen, että olisi yhtä helppoa valita esimerkiksi kotiinjäävä vanhempi. Islannissa on mielestäni mahtava systeemi ja siellä asenteet myös koti-isyydelle ovat avoimemmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä ymmärrän hyvin mitä sanot. Tietysti lapsen kannalta ja hänen parhaakseen kai sitä vanhemmuutta ja sen jakamista ajatellaankin ja oikein hyvä niin. Näissähän ei koskaan varmaan voi sellaista yleispätevää totuutta olla jota pystyttäisiin sellaisenaan kaikkiin perheisiin, kaikkiin olosuhteisiin ja yhteiskuntiin varauksetta soveltamaan. Ja se mua näissä eniten jää aina mietityttämään. Kun mulla ei sellaista mitään valmista pakettia ole ollut, niin tuntuu hassulta ajatella että olisi joku matemaattinen malli jonka pystyisi kaikille kaikkialle soveltamaan. En tiedä sitten olisiko sellainen oikeasti paras tavoite, voi olla mutta mä en ole yhteiskuntatieteilijä :)

      Mä olisin toivonut mahdollisuutta siihen, että myös toinen vanhempi olisi voinut olla kotona, en vähiten sen takia että hän itse olisi toivonut! Ja tämä on tietenkin pettymys mutta sen toistaiseksi onnistumattomuuden takana ei ole mikään perhepoliittinen kannanotto vaan ihan käytännön asiat, jotka ei vain mitenkään Suomen oloihin ole olleet sovellettavissa meidän tapauksessa. Ja mä en oikeasti tasan tarkkaan tiedä minkälaiset asenteet Suomessa on koti-isyyteen, kun en elä siellä, mutta jos ne on kielteiset, niin se on kyllä sääli enkä voi ymmärtää miksi. Ja varmaan siksi kun mä en näe siinä muuta kuin hyvän idean, niin mua harmittaa jos oma tilanteeni nähdään niin, että jotenkin tahallani ja tarkoituksella omisin mun lapset 100% vain mun hoitooni kuuluviksi. Mutta niin. Käytäntö ja teoria ja niiden kohtaaminen on kai ainakin joskus mutkikasta.

      Ja kuten olen yrittänyt ehkä aiemminkin tuoda esille, niin mulle sellaiset työhön kaipuun tuntemukset ja muut identiteettipohdinnat on tosi tuttuja ympäristöjen vaihdellessa ties mistä mihin. Parasta antia niissä mulle ehkä toisaalta onkin se, että niiden kautta on vain kohdattava joku sellainen ydinminä, jonka olemassaolon ei pitäisi olla riippuvainen ympäristöstä ja olosuhteista ja niiden aikaansaamista luokituksista ja leimoista, kuten "kotiäiti" tai "expat-rouva", joiden alle mun on hirveän vaikea kokonaisuudessaan laskeutua.

      Kiva kun kommentoit pitkästi! Näitä on kiva pohtia!

      Poista
    2. Pakko vielä lisätä kun jäin tuota monipuolisen ja avarakatseisen mallin antamista miettimään... Sen antamiseenhan voi olla myös erilaisia väyliä? Uskoisin näin. Mullahan ei itselläni ole ollut mitään niin sanottua tasa-arvoisen vanhemmuuden mallia ja kyllä mä silti itseni aika avarakatseiseksi koen, myös erilaisia perhemalleja ja erilaisia vanhemmuuden "jakautumisen" malleja kohtaan. Ja sitten taas mitä avarakatseisuuteen noin muutenkin tulee, niin uskoisin mun lasteni saavan aika hyvän alustan sen suhteen juurikin näiden olosuhteidensa ansiosta, joiden takia eivät varmaankaan ainakaan mitään kapeakatseisinta mallia saa, kun ympäristöt ja ihmiset joiden parissa kasvavat ovat kaikkea muuta kuin yhdenlaista mallia edustavia.

      Mutta siis kyllä tämä on mulle varmaan vähän väärä asema ottaa osaa tähän tasa-arvoisen vanhemmuuden keskusteluun, kun mun oma tilanne ja olosuhteet eivät vaan mitenkään ole olleet sovellettavissa eivät Suomen, eivät Belgian, eivät Ugandan, eivätkä Egyptin perhepolitiikkaan tai työmarkkinoihin.

      Poista
    3. Sitä mä juuri tarkoitin että mä ajattelen että noi mun mainitsemat asiat on tärkeämpiä kuin että tuijottaa kuka tekee mitä, milloin ja miten. Joskushan moni muukin aikuinen on arjessa tärkeä ja jakaa juuri noita hyveitä.

      Suomessa ja täälläkin tehdään joskus hankalaksi vanhempien valita se heille para malli ja siihen viittasin asenteilla. Ei siis ihmisten asenteet vaan kulttuurin ja työelämän. Sveitsissä esimerkiksi päivähoito on niin kallista ettemme me voisi hoidattaa ulkopuolisella useampaa lasta, äitiyslomat lyhyet eikä perinteitä miesten kotonaololle. Ja molemmissa maissa epätasainen tulojakauma ja Suomessa naisvaltaisilla aloilla on kohtuuton taakka kaikkien hoitovapaiden kanssa. Kuten sanoit, ei se ole matematiikkaa :)

      Poista
    4. Joo mä olen muualtakin kuullut, että Sveitsissä päivähoito on ihan järkyttävän kallista!! Joka mua ehkä yllättää, kun mun olisi helppo niputtaa se samaan keskieurooppalaiseen osittain ranskankieliseen maaryhmään Belgian kanssa. Jossa päivähoitosysteemi on sentään kohtalainen. Mutta ei siis tosiaankaan ilmeisesti Sveitsissä näin! Onpa harmi ja varmaan sen takana on just työelämän ja kulttuurin asenteet, jotka kai muuttuvat tuskallisen hitaasti.

      Ja kyllä täytyy vielä lisätä kun tälle tielle tulin lähteneeksi, että kyllä mun korviin toisaalta juurikin se matemaattinen 6+6+6 -malli kuulostaa Suomen oloihin hyvältä ja toimivalta. Mutta mua ehkä tämän aiheen osuessa silmiin jää vaan häiritsemään sen esille tuominen siltä kantilta, että se olisi avain onneen ja tasapainoon aina. Kun voi olla erilaisia tilanteita (mukaan lukien yksinhuoltajat ja yhteishuoltajat) ja silti ihan onnellisia ja tasapainoisia (jos ne nyt edes mitään pysyviä tiloja edes voi olla missään tapauksissa).

      Mutta joo edelleen mä olen ihan eriskummallisessa tilanteessa tähän keskusteluun liittyäkseni, kun en mä taida enää tajuta minkään maan systeemien päälle täysin, eikä mulla ole kokonaisvaltaista kokemusta minkälaista on olla vanhempi niiden maiden sisäisten systeemien sisällä (kaikista vähiten Suomen!). Eli leijailen jossain kummallisessa irrallisessa omassa kuplassa, jossa saa olla kyllä tarkkana, että pysyy sillä tontillaan. Jossa taas ne koti-isät ei ole ennenkuulumattomia mikä on kiva. Mutta sitten kun kuitenkin on suomalainen ja vanhempi ja sikäläistä mediaa seuraa, niin hämärtyy se että mihin kaikkiin siellä käytäviin aiheeseen liittyviin keskusteluihin mulla onkaan asemaa osallistua ja mitä niistä ajatella. Noh, jatkan harjoituksia :)

      Poista
  3. No mutta meidänhän juuri on hyvä täältä huudella kun on _perspektiiviä_ :)

    VastaaPoista
  4. No mutta meidänhän juuri on hyvä täältä huudella kun on _perspektiiviä_ :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu perspektiiviä on niin että välillä on aivan kallellaan "mikä maa mikä valuutta" tyyliin :)

      Poista