perjantai 19. helmikuuta 2016

Vielä Brysselistä ja töistä

Minulla ja Brysselillä on niin hyvät kuin huonot hetkemme ja joskus suhdettamme voisi kutsua ehkäpä jopa viha-rakkaussuhteeksi. Nykyisin tosin onneksi voittopuolisesti rakkaudelliseksi. En vain ole aina niin helpolla löytänyt siellä omanlaistani maailmaa ja sikäläisessä ilmastossa oman polkuni ja paikkani löytäminen on ajoittain ottanut koville.

En tiedä onko ihmisellä sitten tarve tuntea kuuluvansa johonkin tai samastua johonkin ryhmään vai onko kyse vain ihmiseloon kuuluvasta kasvusta ja siihen kuuluvista ylä- ja alamäistä, mutta yhtä kaikki tietynlainen ilmapiiri Brysselissä on ollut omiaan saamaan minussa aikaan voimakasta itsetutkiskelua ja ajoittaista oman valoni sammumisen kokemusta.

Monet ulkomaalaiset päätyvät Brysseliin uran luomisen merkeissä ja tietysti varmaankin toiset myös minun laillani sydämensä (joskus mahdollisesti hupsuhkon puoleista) ääntä seuraten. Me emme kuitenkaan Brysselissä juuri tutustuneet sen runsaslukuiseen suomalaisyhteisöön jossa varmaankin enemmänkin on siinä puolison ominaisuudessa sinne alun perin päätyneitä. Sen sijaan yksi merkittävimmistä piireistämme (muiden valontuojieni lisäksi) siellä koostui pitkälti uran tai työn perässä sinne päätyneistä kaikkien mahdollisten eurooppalaisten kansallisuuksien edustajista.

Monet tämän piirin jäsenet ovat vallan mahtavia ihmisiä joiden tuntemisesta olen iloinen ja kiitollinen. Heidän elämässään iso osa kuitenkin koskettaa aluetta, joka ei omaan yksilölliseen elämääni liity. Vaikka olenkin kyllä sen sivutuotteena tullut esimerkiksi sujuvaksi sikäläisiin yleisimpiin työpiireihin liittyvän jargonin puhujaksi ja kykenen helposti ottamaan osaa siihen liittyvään keskusteluun. Sen keskustelun työ- ja urakeskeisyys on kuitenkin ollut minulle toisinaan väsyttävää ja ulkopuolisuuden kokemusta aiheuttavaa.

Minulle työ ei ole elämässä ollut mikään itsetarkoitus tai ainoa itsetoteutuksen keino tai ainoa tapa oppia uutta tai kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Brysselin ilmastossa työ ja ura tuntui sitä vastoin ottavan usein monen elämässä varsin keskeisen paikan, jota vasten muunlaisille matalamman profiilin töille ja tavoitteille ei aina tuntunut löytyvän kaikupohjaa.

Tietysti työtä on tehtävä jotta maailma pyörii ja kehittyy ja toimeen on tultava, joten on parempi että työ on kullekin mielekästä, mieleistä ja sopivaa. Siitä huolimatta en varmaankaan ole ainoa, joka näkee elämän niin, että työ on kuitenkin vain osa elämää, jossa loppupeleissä aika lailla muilla asioilla on merkitystä. Toki usein työ on ajallisesti leijonanosan elämästä vievää, jolloin on loogista että sen pyrkii saamaan itselleen mahdollisimman kiinnostavaksi ja kehittymis- ja kasvamismahdollisuuksia tarjoavaksi. Silti aika moni kai haaveilee niin sanotusta "downshiftauksesta" ja muista rauhaisammista elämäntavoista.

Siksikin voin varmaan pitää itseäni tällä hetkellä aika onnekkaana, että minun elämäni on kaikista ajoittaisista kuninkaallisista vivahteista huolimatta aika "downshiftattua". Voin aika vapaasti käyttää aikani sellaiseen minkä milloinkin koen tarpeelliseksi tai mielekkääksi ja samalla elää ympäristöissä ja olosuhteissa, jotka tarjoavat vaikka mitä haasteita ja joiden ansiosta opin aivan valtavasti ja toivottavasti koko ajan kasvan ja kehityn.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä ettenkö ymmärtäisi vilpitöntä halua (saatikka pakkoa) tehdä töitä. Olen kamppaillut oman monijakoisen työhön suhtautumiseni kanssa jo kauan ja minulle on ihan tuttua kaipuu oman alan töihin tai vielä omempien työhaaveiden pyörittely päässä. En silti usko että työ olisi ikinä minulle tulevaisuudessakaan mitään kokonaisuuden osaa suurempaa tai jotain jonka ulkopuolisesta elämästä en löytäisi yhtä lailla kiinnostavia tai vielä kiinnostavampia elementtejä. Varsinkin tästä omasta näkökulmastani katsottuna jossa juuri nyt ei monikaan työ voittaisi mielenkiintoisuudellaan sitä mitä pelkkä ympäristö ihmisineen minulle tällä hetkellä tarjoaa.

Brysseliin haluaisin ihan vilpittömästi vielä joskus palata, mutta kyllä se vain perin merkillinen paikka minun näkökulmastani on. Onnekseni olen sen asian kanssa sinut etten ole tai halua olla sikäläisten yleisimpien työpiirien jäsen ja siitä syystä voinkin ehkä toisaalta ajatella olevani siinäkin kontekstissa tavallaan vapaa kuin taivaan lintu, vaikka se välillä eksyisikin kaikenlaisiin häkkeihin, joiden lukot joskus avautuvat monimutkaisesti.

9 kommenttia:

  1. Tosi hyvä kirjoitus!

    Niin kuin jo toisaalla sanoinkin minulle osui onnekseni Brysselin vuosina kohdalle vaatimattomampi yhteisö eikä kaupunki siksi ole minun mielessäni niin urakeskeinen. Täällä Khartumissa minulla ei yhteisöä samalla tapaa olekaan mutta kuitenkin tästä nykyisestä näkökulmastani toisaalta ymmärrän hyvin noita kuvaamiasi ulkopuolisuuden tunnelmia. Täällä ovat monet tekemässä uraa ja toisaalta pelastamassa maailmaa... Siinä porukassa kaltaiseni kotiäiti on helposti aika turhanpäiväinen kummajainen! :)

    Sekin tuli tätä lukiessa mieleen, että tuntuu tosiaan olevan muodikasta astua pois oravanpyörästä ja palata perusasioiden äärelle, ja sellaista ratkaisua tunnutaan ymmärtävän ja suorastaan ihailtavan. Hassua on mielestäni se, että jos oravanpyörään ei koskaan oikein ole astunutkaan, pidetään toisaalta helposti jotenkin lepsuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä havainto tuo että jos oravanpyörään ei koskaan ole astunutkaan, niin pidetään lepsuna. Totta! Tai ajatellaanko suorastaan elämänkokemuksettomaksi? Turhanpäiväiseksi ainakin :) Ja sitten se, että eikö minulla sitten ole oikeutta nauttia tästä "downshifatusta" elämästäni kun en ole ensin juossut mitään kilpajuoksua... Miksikään trendikkääksi "life coach'iksi" ei varmaan kelpuutettaisi heh ;)

      Vaikuttaisiko Brysselin kokemuksiin elämäntilannekin.. He jotka siellä tekevät uraa ja joilla on lapsia, menivät enintään 6kk jälkeen töihin ja sitten jos sitä työpaikkaa mihin palata ei siinä ollut tai halunnut että on, niin jäi vähän kummajaiseksi. Mutta onneksi löysin kyllä sitten kaltaisianikin jakamaan kokemuksia.

      Joka tapauksessa niin kuin sanoit toisaalla, pitää kyllä olla aika vahva erilaisten valintojensa kanssa.

      Poista
  2. Totta on ja hyvin kuvattu!
    N.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos N. ja kiva jos onnistuin kuvaamaan ajatuksiani ymmärrettävästi ja jos ne vielä kuulostavat todelta :)

      Poista
  3. Tunnistan tuon rasittavan urakeskeisyyden, jota kuvasit kirjoittaessasi brysseliläisestä elämänmenosta (tai ainakin joidenkin elämäünmenosta siellä). Ehkä siksikin, että asuessani siellä en itse ollut urakeskeinen, vaan vanhempainvapaalla... Liiankin tutuksi tuli se tilanne, jossa minulta kysytään - ei edes nimeä, vaan suoraan "mitä teet" tai "missä olet", johon olisi pitänyt vastata jollain kirjainyhdistelmällä yms. tai kertomalla asema, mieluiten tietysti hulppea tai mielenkiintoinen. Koska asemani kotiäitinä ei ollut kovin hulppea,sain useasti seurata, miten potentiaalisen keskustelukumppanin katse lasittui "ai - niinkö... " ja aika pian se katse kääntyikin ihan muualle ja minä jäin kuin nalli kalliolla seisomaan. Sain Usein tuta, että joissakin piireissä ihminen on yhtä kuin työnsä.
    Jännää kyllä en ole kokenut tuota täällä Afrikassa, vaikka olen täälläkin se työtä tekemätön puoliso. Ehkä monet Ovat täällä vain niin kaukana kotoa, ettei ole varaa hyljeksiä kenenkään kohtalotoverin tuttavuutta. Tai sitten tänne kehitysmaahan eivät totisimmat uratykit hakeudu (sekin voi olla yksi selitys) - jos näin kauas tulee, pitää ehkä olla kiinnostunut muustakin kuin omasta navastaan tai omasta tilipussistaan. Täällä lienee myös eduksi, jos on paljon kontakteja; siinä voi yksi kotirouvakin ehkä olla hyödyksi. EN ole kohdannut samaa katseen lasittumista ja mielenkiinnon äkillistä laimenemista. Brysselissähän moni suorastaan esittäytyi sanomalla suoraan työnsä ja asemansa, vaikka sitä eiolisi edes kysytty. Kummallista, vaikka ehkä heidän näkökulmastaan käytännöllistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä selvästi vaihtelee paljonkin maasta toiseen tälläkin mantereella. Täällä Khartumissa työssäkäyvä porukka ei osin tunnu ollenkaan tietävän mitä kaltaiseni kotiäidin kanssa oikein tulisi tehdä. Onneksi poikkeuksiakin löytyy, mutta aika paljon kohtaan täällä noita lasittuneita katseita kun ilmenee, että olen pitkänlinjan kotiäiti. Niin kuin olen vissiin ennenkin sanonut lasittuneet katseet ovat omalla tavallaan helpotuskin: kertovat ettei kohdalla ole ihminen johon minun kannattaisi juuri tuhlata aikaani. En nimittäin usko, että tulisin juttuun ihmisen kanssa jota kiinnostaa vain se missä minä olen töissä!

      Jamaikalla ja Belizessä oli helpompaa olla kotiäitinä siinä mielessä, että sitä pidettiin ihan normaalina ratkaisuna näissä olosuhteissa.

      Poista
    2. Joo ilmeisesti vaihtelee! Täältä mä en osaa vielä kunnolla sanoa. Ja joo mä huomaan tulleeni onnekseni vähän reippaammaksi sellaisissa lasittuneiden katseiden kohteeksi päätymisissä. En tietenkään voi tietää miksi se TYÖ (varsinkaan näissä olosuhteissa) nähdään niin tärkeänä tekijänä ihmiseen suhtautumisessa, mutta joskus käy mielessä, että ehkä he itse ovat epävarmoja jostain tai eivät luota itseensä että voisivat olla omina itseinään "VAIN" (!!) kotiäiteinä. Ja näissä olosuhteissa varsinkaan en kyllä osaa sanoa miksi se olisi yhtään käsittämätöntä olla kotiäiti.

      Poista
  4. Mutta, pitää vielä lisätä, että löysin sieltä myös paljon hengenheimolaisia ja hyvää seuraa. Osa oli kaltaisiani vauva- ja pikkulapsiaikaa eläviä äitejä, osa ei (he olivat usein vanhoja tuttujani, jotka olin tuntenut jo ennen Brysseliin muuttoa, ja joille en edustanut "Pelkkää" (!!) expat-puolisoa tai kotirouvaa).

    VastaaPoista
  5. Lotta: erittäin mielenkiintoinen kommentti! Naurattaa tuo suoraan tekemiseen menevä esittelykysymys! Just tuollaista kokemusta mullakin on. Suoraan vaan "mitä teet" -kysymys, joka tietysti tarkoittaa mitä teet TYÖKSESI! Ja että kirjainyhdistelmiä pitäisi olla antaa heh. Mä osaan koodata joitain niitä kirjainyhdistelmiä auki, mutta kun ne ei mun mielenkiinnon kohteissa olleet etusijalla, niin keskusteluyhteys saattoi jäädä vähän haparoivaksi. Ja ei tosiaan kovin hulppeita asemia ollut minullakaan antaa, niin tyrehtyi kyllä viimeistäänkin ja nopeasti.

    Mä en ole koskaan ollut urakeskeinen, mutta mullakaan ei Ugandassa ollessa ollut ollenkaan samanlaista kokemusta siitä!!! Ei siellä kukaan niin ihmetellyt titteleitä ja cv:itä, vaikka samoista syistä alun perin olin sinne saanut mahdollisuuden mennä. Nimenomaan saanut, en joutunut, joka joidenkin mielissä ehkä menee niin päin. Mutta ehkä tosiaan suuntautuneisuudet ja mielenkiinnon kohteet ihmisillä vaan kerta kaikkiaan eroavat.

    Ja joo, kyllä mullakin onneksi on Brysselistä ihania tuttavuuksia, joista joillain on urat ja joillain ei. Ja joille saatan edustaa muutakin kuin "pelkkää" (!!) expat-rouvaa ja kotiäitiä.

    VastaaPoista