sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pyramidit

Ja sitten tämän tämänhetkisen elämäni melkeinpä absurdeilta tuntuviin kuviin ja tunnelmiin. Vierailemassa olevien ystäväni, siskoni ja siskontyttöni kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla näkemään oman asuinalueemme ulkopuolista Kairoa ja siihen totta tosiaan kuuluvat esimerkiksi Gizan pyramidit. 

Hevosen tai kamelin selkään mars ja edessä aukesi näkymä vuosituhansien taakse. On vähän vaikea hahmottaa, että voin lähteä katsomaan pyramideja sille päälle sattuessani! Vaikuttaviahan ne. Opas kertoi, että pyramidien rakentaminen oli tuhansien miesten vuosikausia kestänyt urakka ja siihen tarvittava kivi tuotiin ensin kymmenen vuoden ajan veneillä Aswanista, eteläisestä Egyptistä. 

Koulun historian tunnit, kuvataidetunnit ja yleinen muinaishistorian siipien havina leijuivat Saharan pölyisessä ilmassa, vaikka kokonaisvaltaista yhteenvetoa pyramideista en osaa edelleenkään antaa. Niin laaja on asiakokonaisuus ja vaikka pyramidit olivat komeita, kaikkein eniten tykkäsin kävelevän hevosen selässä matkustamisesta, jota paremmin asiaan vihkiytyneet ja oikeaoppisemmin asian taitavat voivat kutsua ratsastamiseksi. Mahtavaa että eläin ymmärtää arabiankielisen "jalla jalla" -käskyn ja alkaa sen kuultuaan kulkea kovempaan tahtiin! 

Kamelit olivat minulle ja ystävälle ihan liian huimaavan korkeita, mutta siskolle ja tyttärelleen ei. Kaikenlaista nähtävää on Kairossa, mutta näköjään näistä sen tunnetuimmista maamerkeistä en tosiaan onnistu kertomaan kiinnostavasti. Kuvat todisteeksi siellä käynnistä kuitenkin liitettäköön tähän. 

Sitä tässä myös olen miettinyt, että täytän tänään kolmekymmentäviisi ja elämääni todella kuuluvat tässä elämäni vaiheessa esimerkiksi nämä pyramidit. Jalla jalla! 

 

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Metroajelu

No niin, ei voi mitään. Mieli vaeltaa Brysselissä. Pääni ja ajatukseni ovat olleet siellä ja ensimmäistä kertaa muuton jälkeen olen kaivannut sikäläistä elämää ja ympäristöä. Ehkä se kuulostaa kummalta ottaen huomioon Brysselistä kantautuneet lohduttomat uutiset, mutta niin vain olen.

Mieleni on vaeltanut tutuilla kaduilla, tutuissa kaupoissa ja kahviloissa, metroasemia ja lentokenttää unohtamatta. Mitä muistoja mihinkin kadunkulmaan ja metroon liittyy. Kuinka osaan hetkessä palauttaa ne maisemat mieleeni ja antaa mieleni vaeltaa yhdeltä asemalta toiselle kuhunkin paikkaan liittyvät muistot mieleeni palauttaen.


Toisinaan ajoin huvikseni Louiselta Arts-Loille ja sieltä vaikka Roodebeekiin (vaikka en edes niin tykkää Woluwesta) tai toiseen suuntaan asemalle, jonka nimeä aina ihmettelin: Ceria-Coovi. Kerran siellä oli sairaan kylmä vaikka oli jo kesäkuu.

Arts-Loi ja sen remontti, joka ei näyttänyt valmistuvan kolmen vuoden aikana montaakaan piirua eteenpäin ja miten voi olla mahdollista, että sen liukuportaat toimivat järjestäen vain joka toinen kerta. Aina silti autettiin pyytämättä madame rattaineen alas tavallisia portaita pitkin.

Sainte-Catherine ja sen kuuluisat joulumarkkinat: plaisir d'hiver. Minulle tutumpi vastaanottokeskuksesta, jossa työharjoittelin ja tapasin ensi kertaa syyrialaisen pakolaisen. Lääkärin, jonka silmistä näkyi sota.

Porte de Namur, kongolaiskortteli Matonge ja Chaussee d'Ixelles. Iänikuiset Hennes&Mauritz, Zara, Hema ja Kruidvat. Hotel de Monnaies ja yhtä iänikuinen leikkipuistonsa, jonka jokaisen yksityiskohdan, hiekkalaatikon, liukumäen ja keinun narahdukset näen ja kuulen mielessäni. 

Trone ja typerä Place Lux ja ihmeen usein vastaan kävelevä Roland. Gare du Midi ja lentokenttäjuna. Ränsistynyt Clemenceau ja minua ja vapaaehtoista aikaani odottavat katujen ja siltojen miehet. Rogier, tympeä City 2 ja ihmismeri Rue Neuven tusinakauppoja koluten. Louise ja eliittikaupat ja yksittäinen ihana Dille&Kamille ja koti! Voisin jatkaa asemalta toiselle ja takaisin. 

Ja sitten se Maelbeek ja toimisto ja Suomi-paikka kirjastoineen ja korvapuusteineen. On järkyttävää, että viimeiset kolme vuotta Maelbeek on kuulunut arkipäivään ja nyt sen nimellä on ikuinen kalman kaiku. Virkamiehen kaverin työkaveri sen kautta keskuudestamme poistuneena. Enhän minä häntä tuntenut tai ollut koskaan tavannutkaan. Ja yhtä hyvin se olisi voinut olla joku läheisempi tai vielä läheisempi. Kaikkihan tätä iskua olivat osanneet odottaa jo kauan.

Olen surrut Brysselin ja sen ihmisten puolesta itseni heistä yhdeksi tuntien. Belgia ja Bryssel ovat epäonnistuneet monessa suhteessa, mutta eihän se sitä tarkoita, että ne tai viattomat ihmiset tätä tragediaa ansaitsisivat. Adoptoitu toinen kotini. Poikani synnyinmaa ja -kaupunki, joka on antanut ja opettanut minulle niin paljon. Bonne courage, ma belle.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Je suis sick of this shit


Je suis sick of this shit - harvinaisen hyvin sanottu. 

Henkilökohtainen taso Brysselin terrori-iskuissa on liian merkittävä melkein mitään sen järkevämpää sanoaksenikaan. Virkamieheni juuri työmatkaltaan Brysselistä palanneena. Facebook näyttämässä turvaan merkittyjä ihmisiä yhden toisensa jälkeen. Jokaisen kohdalla olisi yhtä hyvin voinut sattua toisenlaisen merkintä. Tutut ihmiset ja samat tutut loppuunkulutut kulmat, korttelit, metrot ja lentokentät.

Ystävän mies on töissä lentokentällä. Tekstaan hänelle: sano please että olette kunnossa. Helpotus kuin ilmapallosta pihalle päästetty ilma kun vastaus tulee ja se on kyllä. Se on kyllä siksi, että mies oli vasta matkalla töihin tavanomaista myöhemmin. 

Tekstaan toiselle. Miksi sen WhatsApp näyttää sen olleen paikalla viimeksi eilen. Sen työmatka kulkee Maalbekin kautta. Eiku ei, se olikin viime vuonna. Vastaa nyt! Sitten: "We are safe". Huh.

Sitten selaan nettiä päättömästi yhdeltä sivulta toiselle ymmärtämättä mistään mitään. Sitten minun pitää lähteä ennaltasovitulle lounaalle kahvilan leikkipaikalla tapaamani japanilaisen naisen kanssa. Hän puhuu puuta heinää suomalaisesta koulutussysteemistä, eikä osaa kunnolla englantia. Sanon: anteeksi, ajatukseni ovat muualla, siellä kaupungissa josta vastikään muutimme ja jossa on juuri tapahtunut terrori-isku. "Oh really? In Japan we don't have them" hän sanoo ja jatkaa muumeista ja kouluista. Tekee mieli juosta saman tien karkuun ja paiskata ovi kiinni perässä. 

Pääsen vihdoin pois ja menen takaisin siihen kotiin, joka ei tunnu kodilta ja sitten tulevat kyyneleet. Viha, raivo, lannistuminen ja suru. Ja koti-ikävä siihen eriskummalliseen kauniiseen kaupunkiin, johon minulla on viha-rakkaussuhde ja jota tällä hetkellä suren ja kaipaan niin että ärsyttää ja surettaa samaan aikaan. Paska maailma.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Muuttomiehiä, sokeria ja titteleitä

Muuttokuorma tuli kuin tulikin vihdoinkin ja ajallaan ja huonekalutkin ovat löytäneet jotakuinkin paikkansa. Irtaimisto on vielä pitkälti pahvilaatikoissaan, mutta syksyisen KonMarisointini tuottaman tuloksen ansiosta se ei onneksi tunnu hallitsemattomalta määrältä tavaraa.  Saan toivottavasti tehtyä laatikoiden purkamisen ennen pitkää ja kotiapulaisen kanssa paremmin kuin muuttomiesten.

Muuttomiehet olivat tehokkaita, eikä työlle varattua kahta päivää tarvittu. Homma oli hoidettu yhdessä päivässä, jonka perusteella opin egyptiläisten kahvitaukokulttuurista sen verran, että he juovat silloin teetä ja juovat sen sokerilla. Puoli kuppia sokeria ja puoli kuppia teetä.

Myös sen olen havainnut, että egyptiläinen kulttuuri lienee varsin hierarkinen. Muuttomiehillä oli työnjohtaja, joka hoiti paperiasiat ja joka antoi käskyjä alaisilleen, jotka kuuliaisesti ja pomoaan kunnioittaen hoitivat tavaroiden nostelun ja kokoamisen.

Yläkerrassamme asuvaa vuokraisäntäämme puhutellaan nimikkeellä "Doctor" ja pitkään luulin häntä itsestäänselvästi lääkäriksi. Eteläkorealainen naapurimme ei kuitenkaan ollut kuullutkaan, että hän edustaisi kyseistä ammattikuntaa. Ihmettelin aikani tätä ja ihmettelen edelleenkin kehtaamatta tietenkään kysyä vuokraisännältä onko vai eikö hän ole lääkäri.

Ilmeisesti Egyptissä on kuitenkin normaalia puhutella ihmisiä heidän edustamansa ammattikunnan mukaan. Tämän tuntuman perustan muun muassa havaintooni erään asuintalon parkkipaikoista, jotka on merkitty sen omistajan ammatin ja nimen mukaan: Architect/Mohammed, Doctor/Ahmed, Lawyer/Nasser jne.

Myös yhdestä Facebookin expat-ryhmästä sain käsityksen egyptiläisten mieltymyksestä erilaisiin titteleihin heitä puhuteltaessa. Keskustelun avaaja kyseli millä nimikkeellä hänen pitäisi sähköpostissaan kutsua kotinsa korjaustöitä suunnittelevaa ihmistä ja häntä suositeltiin aloittamaan se mitenkäs muutoin kuin puhuttelulla "Dear Engineer Mohammed". 

Itse päättelin, että muuttomiehiä lienee ainakin paremman puutteessa sopivaa puhutella nimikkeellä "Sir". Minua itseäni puhutellaan tietysti minäpäs muuna kuin "Madam'ina", joka nyt ei tunnu mitenkään erikoiselta ranskankielisen Brysselinkään jälkeen, jossa luonnollisesti naisia puhutellaan ihan yleisessä puhekielessä "Madame'na". (Paitsi joskus erittäin harvoin mutta kuitenkin hämmästyksekseni muutamana kertana "Mademoiselle'na", josta en osannut päättää oliko se tarkoitettu loukkaukseksi vai kehuksi).

"Madam" on itse asiassa minusta ihan kiva puhuttelumuoto, vaikka sen ylenpalttinen viljely voikin tuntua liioittelulta. Josta nykyinen kotiapulainen on ilmeisesti eri mieltä. Mutta on se omiin korviini luontevampi kuin edellisen kotiapulaisen tapa puhutella minua "Mummy'na". Siis äitinä. "Mihin laitan nämä, äiti?" kuulosti merkilliseltä itseäni parikymmentä vuotta vanhemman äiti-ihmisen suusta kuultuna, jopa tällaisen itseoppineen neofamilialistin (not!) korviin. 


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Ismeistä ja sukupuolista

Nyt mä sen keksin! Kyse on siitä, että minä en "näe" sukupuolta! Sillä ei itsessään ole minulle niin suurta merkitystä ihmiseen ja hänen tekemisiinsä suhtautumisessa.

Olen aina äidiksi tulostani lähtien painiskellut oman elämäni ja ajatusteni ja feminististen ihanteiden ristitulessa ja yrittänyt ymmärtää miten mihinkin suhtautua. On haastavaa kantaa harteillaan viittaa, joka antaa mahdollisesti ymmärtää että olisin viehtynyt 50-lukulaisista arvoista samalla laskien ja tuntien itseni feministiksi. 

Hämmentyneenä olen myös seurannut suomalaista keskustelua feminismistä ja uuskonservatiivisuudesta yrittäen ymmärtää mitä siitä pitäisi ajatella. Yhtäältä on raivostuttavaa tulla määritellyksi uuskonservatiivina sen takia, että en aina jaksa niin välittää siitä tekeekö meidän taloudessamme asiat mies vai nainen ja millä jakautumisasteella tai sen takia, että koen tunnistavani jotain perää väittämässä, jonka mukaan miehiä väheksytään parisuhdepuheessa. Toisaalta totta kai ymmärrän ja on itsestäänselvää, että feminismissä on kyse pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja siksi henkilökohtainen voidaan nähdä poliittisena. 

Kun taas oma elämäni ei ole oikein liittynyt mihinkään yhteiskunnalliseen kontekstiin kunnolla, niin voin kai sitten lähestyä sitä vain henkilökohtaisella tasolla. Ja kun henkilökohtaisella tasolla en näe siinä niin merkitystä onko kyse miehestä vai naisesta milloin missäkin asiassa, niin on hämmentävää, että muut toisaalta saattavat nähdä (ilmeisesti erityisesti siksi, että satun olemaan nainen) ja siksi määritellä minut ties minä neofamilialistina tai uuskonservatiivina.

Jotka taas omiin akateemiseen sukupuolentutkimukseen sen syvemmin perehtymättömiin korviini kuulostavat mahdollisimman kaukaisilta määritelmiltä ihmisestä, joka suhtautuu vaikkapa sosiaaliturvaan, homojen oikeuksiin, pakolaisiin ja kehitysyhteistyöhön myönteisesti ja vaikkapa kristillisiin tai konservatiivisiin arvoihin politiikassa kyseenalaisesti. 

Oli miten oli, minulle ei itsessään ole niin ensisijaisen merkityksellistä, onko ihminen mies vai nainen ja mitä hän tekee kotona tai työkseen. Kaikenlaisia töitä tarvitaan; toiset vain ovat omasta mielestäni kiinnostavampia. Ja toisilla ihmisillä on hienot urat ja toisilla ei (vaikka heillä työhön kiinnostusta olisikin, varsinkin vastaisuudessa) ja toiset heistä ovat naisia ja toiset miehiä (ja toisilla heistä by the way omasta mielestäni parantamisen varaa suhtautumisessaan matalamman työprofiilin ihmisiin). 

Se miten se yhteiskunnallisessa mielessä näyttäytyy on ehkä mahdollisesti sitten toinen juttu, mutta sillä ei olekaan mitään tekemistä oman henkilökohtaisen elämäni, työmieltymyksieni tai sukupuoleni kanssa.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Äh

Olemme odottaneet konttiin pakattua maallista omaisuuttamme jo yli puolitoista kuukautta. Viranomaisasioiden hoito Egyptin päässä ei ole ollut siitä sujuvimmasta päästä ja osittain siitä johtuen kontin saapuminen on kestänyt luvattua neljää viikkoa kauemmin.

Nyt olemme kuitenkin saaneet vihdoin alustavan tiedon, että kontin olisi määrä saapua kotiovelle tällä viikolla. Väliaikaiset huonekalut sama muuttofirma tulee pakkaamaan pois alta päivää aiemmin. Yhden päivän ja yön joudumme siis pahimmassa tapauksessa viettämään tyhjässä asunnossa.

Virkamies lähti tänään koko viikon mittaiselle työmatkalle Brysseliin, joten jään melko vähällä innolla odottamaan mitä tuleman pitää ja toivon, että tilanne ei edellytä hotelliin hakeutumista yksin lasten kanssa. Sattumoisin nimittäin myös talouden kaikkien käytettävissä olevien maksukorttien käyttövarat ovat tapissa siitä syystä, että talouden kaikki pankkitunnukset on loppuunkäytetty. Ja sattumoisin uudet tunnukset matkustavat diplomaattipostissa jo ties kuinka monetta viikkoa.

Tilanne sopii hyvin jatkoksi sille, että olimme seonneet koulun loma-aikatauluissa ja eläneet siinä uskossa, että koulu olisi ollut lomalla viikkoa myöhemmin kuin mitä se tosiasiassa oli. Ensimmäisen lomamatkamme olimme siis varanneet sille viikolle kun koulu oli jo taas auki ja siksi tyttö olikin yhteensä kaksi viikkoa lomalla.

Kiva loma se olikin, ei siinä mitään. Tytön belgialainen kummisetä asuu nykyisin Kyproksella ja lento sinne Kairosta on vain tunnin mittainen, joten me onnekkaat pääsimme vähällä häslingillä muihin (kauniisiin ja rauhallisiin) maisemiin ja samalla tapaamaan tärkeää, tuttua ihmistä.

Kypros oli ihana ja kaunis ja turistisesongin ulkopuolella hiljainen ja rauhallinen. Ja Välimeri etenkin oli upea. Olen huomannut, että vesi on ehdottomasti oma elementtini ja merellä on rauhoittava vaikutus. Oli hullu ja sietämätön ajatus, että Syyria ja sen tapahtumat olivat vain noin sadan kilometrin päässä meistä saman meren toisella rannalla. Sama meri, sama maailma saman taivaan alla.