torstai 21. huhtikuuta 2016

Ryhmäilmiöitä

Käyn 1-vuotiaani kanssa viikon aikana tavallisesti kolmessa eri taaperoryhmässä. Eniten kai siitä syystä, että olisi joku paikka jossa käydä ja tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia. Expat-kuvioissa se usein tarkoittaa joko äitejä tai nannyja.

Ryhmissä käymisen toinen huvituksen aihe minulle on niiden sosiaali- ja kulttuuriantropologinen ulottuvuus. Tarkkailijaluonteelle erinomaisia paikkoja tarkastella ihmisten ryhmäkäyttäytymistä, ryhmäytymistä ja erilaisten persoonallisuustyyppien toimintaa.

Maanantain ryhmä on viimeisen päälle ammattimainen Baby Sensibility -ryhmä, jossa ensimmäisen ikävuoden kieppeillä olevia lapsia leikitetään tavoitteellisilla aistiharjoituksilla. On saippuakuplia, silkkihuivia, bataattisoseammetta, vesiallasta ja vaikka mitä. Zimbabwen valkoiseen ylimystöön kuuluva ohjaaja on Iso-Britanniassa kouluttautunut erinomaisen taitava alansa ammattilainen, jota äitien ja nannyjen rivistö palvoo. Minäkin. Upea ryhmä, jossa on kerrankin epävaivautunut olo, eikä kukaan muu kuin ohjaaja ota johtajan paikkaa. 

Keskiviikon ryhmä on lasten Arts&Crafts -keskuksessa toimiva muskariryhmä. Sitä vetää egyptiläinen rehevä Madam, joka on keksinyt mielestäni oivallisen tavan muskarin läpiviemiseksi ilman tekopirteyttä tai pakko-osallistumisen vivahdetta. Hän kaataa taaperopiirin keskelle kasan vaihtuvia soittimia ja helistimiä ja musiikin volyymin kaakkoon. Äidit ja nannyt voivat joko laulaa mukana tai olla laulamatta samalla kun lapset hakkaavat soittimia enemmän tai useimmiten vähemmän oikeaoppisesti ja samalla kun hän kannustaa lapsia "Bravo William, Bravo Hannah" -huudahduksillaan.

Huvitan itseäni tarkkailemalla ja arvailemalla minkälaisia identiteettejä piirin jäsenet mahdollisesti kantavat mukanaan. Itse laulan menemään tutuksi tulleita englanninkielisen maailman lastenlauluja ihan huvikseni, mutta toisista näkee että ollaan heidän epämukavuusalueellaan. Ehkä työminä istuu heillä vahvassa tai ehkä he kaipaavat kotimaataan tai kenties lastenlaulut eivät vain nappaa, oli muskaripiiri kuinka rento hyvänsä.

Vähiten pidän torstain Mum&Baby -ryhmästä, joka kokoontuu joka viikko eri jäsenen kotona. Tässä ryhmässä selvästikin ollaan klikkiydytty meihin, teihin ja heihin, enkä oikein ole onnistunut tuntemaan oloani mukavaksi tässä ryhmässä.

Ryhmän konkariäidit juoruavat keskenään ja paikalliset äidit puhuvat omaa kieltään keskenään. Jäljelle jäävät nannyt ja usein juttelen juuri heidän kanssaan. Asetelma on kuitenkin aika mahdoton sen syvemmän suhteen muodostumiseksi, enkä toisaalta oikein tiedä miten yrittää päästä sisälle muiden äiti-jäsenten maailmaan. Vaikka en missään nimessä kaipaa huomion keskipisteenä olemista, jää olo epämukavaksi ja ärsyyntyneeksi jos uusien jäsenten huomioiminen ei ole tapana edes nimen ja kansallisuuden tiedustelemisen vertaa.

Eräs ystävällinen romanialaisäiti oli toista maata, mutta ilmoitti olevansa parhaillaan muuttamassa pois Kairosta. Expat-maailman tyypillisyyksiä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Voiko onnesta kirjoittaa vaikka näin:

Sain Edustusrouva-Katalta blogiurani ensimmäisen haasteen, joka uhkasi saada aikaan rimakauhua tekstin sijaan, mutta josta kuitenkin sitten kehkeytyi muutamia sanoiksi ja lauseiksi päätyneitä ajatuksia. Haasteen aiheena oli siis pohtia onnea ja onnellisuutta ja sitä yritin tehdä, vaikka tämä aihe on vähän vaikea siinä mielessä, että sen voi herkästi saada näyttämään omahyväiseltä ja siksi tämän tekeleen kohdalla julkaise-napin painaminen jännitti tavallistakin enemmän. 

Onnellisuudesta ja onnestahan puhutaan nykyisin aika paljon ja mielestäni luodaan joskus vääristynyttäkin kuvaa siitä mitä se on tai mitä sen pitäisi olla. Katsoisin, että yksi sen tärkeistä avaimista on itsetuntemus. Kun on yhteydessä itseensä, tietää suunnilleen mitä pitää tehdä tai pyrkiä tekemään ollakseen sovussa itsensä kanssa, joka kai on yksi niistä tärkeistä tekijöistä onnessa. Ja käänteisesti: jos on hukassa, niin on hukassa onni myös. 

Minulle elämä ei ole ikinä ollut suoraviivaista suunnitelmaa, jonka olisin pyrkinyt toteuttamaan ollakseni onnellinen tai jonkun onnen tilan saavuttaakseni, enkä tiedä ymmärrämmekö me kaikki niiden tarkoitukset edes samoin. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt kysymyksiä siitä missä itseni näen viiden vuoden päästä. En tiedä. Pitäisikö tietää? Olen vain elänyt niin miten asiat ovat tielle osuneet ja miten minusta on kulloinkin tuntunut ja se on aika onnekasta ja onnellista. 

Ei se sitä tarkoita, että elämä menisi niin, että olisin joka hetki aina ollut taivaisissa onnellisuuden tiloissa, koska elämä ei aina ole sellaista ja tilanteet muutenkin muuttuvat ja voivat muuttua. Elämään kuuluu kaikenlaisia vaiheita, pimeitäkin, puhumattakaan jokapäiväisistä tilanteista ja tunteista, joihin kuuluu jos jotakin ja niin pitääkin. Mutta niiden muodostaman kokonaisuuden sisällä koen juuri nyt olevani onnekas ja onnellinen ja se on onnellista.

Olen hiton, melkeinpä törkeän onnekas, että minun ei tällä hetkellä tarvitse huolehtia toimeentulon puolesta. Tämän toimeentulo-aspektin olen kyllä tiedostanut ihan aina jo lapsuudesta lähtien ja olosuhteista huolimatta sekä viimeistäänkin sen työminä-suuntautumiseni puolesta. Ja josta olen onnellinen, koska tiedän että se sopii minulle, mutta josta tiedän että olen kai olemassa sitä ilmankin.

Olen onnekas, että olen sattunut syntymään vauraaseen Pohjoismaahan, joka on tarjonnut minulle yhteiskunnan puolelta mahdollisuuksia. Että minulla sattumoisin on Suomen passi. Että olen sillä päässyt vapaasti kulkemaan ja näkemään maailmaa näin paljon kuin olen. Nämä maat ja kokemukset ovat opettaneet paljon ja olen niistä onnellinen. 

Olen onnellinen siitä, että näen sen mitä minulla on. Nämä lapset. Nämä pienet persoonat, joiden äiti saan olla. Että luotan itseeni äitinä ja huomaan, että vaihtuvista ympäristöstä huolimatta en niin hirveästi epäröi äitiydessäni. Että tiedän minkälainen äiti olen ja mitkä ovat heikot kohtani.  

Elää tyypin kanssa jolla on tyrmäävä ura ja se saakelin cv, mutta joka tietää, ajattelee ja sanoo, ettei se merkitse mitään vaan se joka merkitsee on tämä muu. 

1-vuotispäivänään kävelemään lähteneen taivaanlahjan riemu ja hämmästys kasvoillaan. Isosiskonsa ilosta viuhtovat hiukset ja jalat kun hän pyyhältää ulos ja sisään naapureiden lasten kanssa. Kun suomalainen, sveitsiläinen ja eteläkorelainen lapsi pälpättävät lennosta kieltä vaihtaen.

Suomen ystävät, jotka ymmärtävät WhatsAppin emojit samoin kuin minä. Huumorintajultaan vertaansa vailla oleva sisko, joka on oman elämänsä sankari. Äiti ja muut. Muut elämäni ihmiset. 

Jalat maassa seisominen. Huumori ja itselleen nauraminen. KonMarisoitu koti, jossa (lähes!) kaikki esineet tuottavat iloa. Kaikki mikä on kaunista: mash'allah he sanovat täällä. 

Onnea on kiitollisuus ja niin ajatteleminen, että oikeastaan tämän vähän ärsyttävän onnellisuus-sanan tilalla pitäisi olla kiitollisuus, koska ne ovat yhtä ja että onni on hetkissä ja hetkessä.

Ja että onnea on kyynisyyden vastustaminen. 

Niiden asioiden tekeminen joista tykkää. Kirjoittaminen ja Zumba-tunnit. Kun keho tanssii yksi yhteen musiikin kanssa ja mieli kuplii iloa. Kun höpsössä cool down -biisissä lauletaan: if I showed you my flaws, if I couldn't be strong, tell me honestly; would you still love me the same ja tietää puolin ja toisin että tietenkin. Kun ohjaajan silmät kostuvat samaan aikaan kuin minulla ja kun hän muodostaa sormillaan sydämen ja mieli on täynnä yhteenkuuluvuutta ja lapsellista uskoa koko ihmiskuntaan.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Suurkaupunki






Kuvat kertovat Kairon kokoluokasta ehkä jotain. Loputon suurkaupunki kerta kaikkiaan. Kaksi ylintä kuvaa näyttävät näkymän yli vanhan niin sanotun islamilaisen Kairon. Kolme alempaa on otettu 187 metrin korkeudelta Cairo Towerista ja näyttävät 360 astetta Kairosta sieltä käsin katsottuna. Toki tämä kaupunki jatkuu näiden näkymienkin ylikin niin, että en tiedä kuinka kauan koko kaupungin näkeminen ja haltuunottaminen veisi. Nähtävää riittää! 

Sopeutumista siellä täällä

Muutosta Kairoon on nyt kulunut kolmisen kuukautta ja vaikka alun perin ajattelin, että ainakaan ennen puolivuotispykälää en sanoisi sopeutumisesta mitään, niin jotenkin mieli silti pyrkii sitä puimaan. 

Kolmesta viimeisimmästä muutosta, joihin lukeutuvat muutot Ugandaan, Belgiaan ja Egyptiin, toistaiseksi helpoin on ollut tämä viimeisin, vaikka en tietenkään missään nimessä voi sanoa tänne olevani tässä vaiheessa mitenkään täysin sopeutunut. 

Tähän Egyptin muuttoon helpottavia syitä ja taustoja ajattelen olevan monenlaisia. Yksi on se, että pyrin monella tavalla henkisesti valmistautumaan tähän viimeisimpään muuttoon huolella ja käymään sen nostattamia ajatuksia ja tunnetiloja läpi ajatuksella. 

Toinen syy on varmaankin se, että koska tämä ei ollut ensimmäinen maiden ja mannerten rajojen yli kulkeva muuttomme,  niin minulla oli jo kokemusta ja aavistusta siitä mitä kaikkea siihen liittyy, jolloin mitään niin kovin ennenkuulumatonta - lukuunottamatta tietysti ja yhtään väheksymättä lapsen sopeutumiseen liittyviä asioita - ei ole toistaiseksi tullut vastaan.

Kolmas ja merkittävin syy on varmaankin se, että muutoista ylivoimaisesti haastavin ja sopeutumismielessä voimakkain henkilökohtainen Siperiani eli Brysselin muutto ja kokemukset ovat olleet tässä alla. Ne ovat toimineet pohjana sille seilaavalle jalustalle, jolla nyt seison tukevammin ja vähän ympäristöstä riippumatta. 

Toiset ovat olleet yllättyneitä siitä, että olen kokenut muuton ja ensimmäisen vuoden juuri Brysselin kohdalla vaikeana ja kirkkaasti Ugandan ja sanoisin Egyptinkin kokemuksia haastavimpina. Tähänkin liittyviä tekijöitä on varmaan monenlaisia. Ugandaan meneminen oli jännittävää, mutta jotain jonka halusin innolla ja mielenkiinnolla kokea. Pidin ja pidän edelleen elämässäni sitä mahdollisuutta ainutlaatuisena ja arvokkaana ja itseäni onnekkaana, että minulla on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea maailmasta sellainenkin kolkka. 

Ugandan ajassa merkittävää oli se, että tulin silloin myös äidiksi ja se, että olin silloin työperäisesti sinne päätyneen henkilön puoliso ei ollut siellä siinä vaiheessa mitenkään niin ihmeellistä. Sain siellä myös tehdä omaan tahtiini itseäni kiinnostavia ja inspiroivia juttuja ja opiskellakin, sittemmin tosin lähinnä mönkään menneitä asioita mutta kuitenkin.

Brysselissä sen sijaan saman asetelman koin tekevän minusta lähestulkoon avaruusolion ja se yhdistettynä ilmapiiriin, jossa yleisesti hoidetaan pikemminkin komissaarin salkkuja kuin lapsia, jäi työmielessä hapuileva ja vain pientä piperrystä aikaansaava tyyppi vähän oudoksi linnuksi. Alun yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kokemukset ja yleinen hukassa oleminen veivät valon maailmasta, joka onneksi sittemmin tosin muuttui niin, että nykyisin esimerkiksi tämä oma eriskummallinen kuplani taitaa olla niin tuttu, että ympäristön vaihdoksesta huolimatta kaikilta sen vakavammilta angsteilta olen sen sisällä kelluessani tähän mennessä välttynyt, inshallah.

Kaipaan ajoittain Brysseliin enemmän ja ajoittain vähemmän ja toisinaan mieleni vaeltaa kaihoisana muistelemaan sitä aikaa ja ympäristöä ja kaikkea sitä hyvää mikä sinne liittyy. Pidän Brysseliä mielessäni tukikohtana, jota kohti toivon polkumme ennemmin tai myöhemmin kulkevan ja illuusiota tai ei, jostain syystä se rauhoittaa minua ilman että se tarkoittaisi sitä, että en onnistuisi elämään tässä ja nyt täällä Kairossa. 

Ja Kairosta onnistun joskus enemmän ja joskus vähän vähemmän ajattelemaan, että mikä mieletön tilaisuus minulle on tässäkin tarjottu, että saan tällaisenkin elämänkokemuksen! Tästä olen tyytyväinen ja tältä pykälältä katsottuna katselen nyt maailmaani, jossa tällä hetkellä on sekä valoa että hämärää, niinkuin elämään kuuluu. Mutta ei pimeää ja siitä olen kiitollinen. Lisättäköön tähän vielä pari puuta koputtavaa disclaimeria, inshallah, ja palataan asiaan ja yksityiskohtiin jossain vaiheessa taas vaikka uudestaan.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Valokuvaamiset






The Rough Guide to Egypt -matkaoppaan mukaan valokuvaamiseen pitää Egyptissä suhtautua varauksella ja ennen valokuvan ottamista ihmisistä, heiltä pitää kysyä siihen lupa. Vallankumouksen aikaan valokuvaavia ulkomaalaisia saatettiin myös epäillä vakoojiksi, jonka vuoksi matkaopas suosittelee aina arvioimaan tilanteen huolella. Varsinkin maaseudulla valokuvaaminen voidaan kokea loukkaavana ja valtion rakennuksia, mukaan lukien jopa siltoja ja rautatieasemia kehotetaan olemaan kuvaamatta.

Ihmisten myös kerrotaan joskus pyrkivän estämään valokuvien ottamisen kohteista, jotka saattaisivat näyttää Egyptin köyhässä tai takapajuisessa valossa. Yhden kerran minua onkin kielletty ottamasta kuvaa erään asuinrakennuksen portista, joka omasta mielestäni oli pelkästään kaunis, mutta ehkä sitten siitä ohi kulkeneen ihmisen mielestä jotain muuta.

Muutoin vaikutelmani on se, että egyptiläiset toisaalta myös suorastaan rakastavat valokuvia ja valokuvatuksi tulemista. Viime viikkoisella kaupunkikierroksella päädyimme monta kertaa tilanteisiin, joissa meitä pyydettiin esiintymään yhteiskuvissa - sosiaalisen median kielellä welfieissä. Varsinkin kantorepussaan kulkeva vauva houkutteli ihmisiä valokuvien ottamiseen kanssaan

Habibi! huudahdus vauvalle ja pyyntö valokuvassa esiintymiseen poiki monta hauskaa tilannetta ja kuvaa, joista yllä muutama. Ystävä, virkamies, siskontyttö, vauva ja allekirjoittanut (valopäineen) esiintynevät nyt kuka ties siis paitsi tässä ulkosuomalaisessa blogissa myös muutamassa egyptiläisessä perhealbumissa tai ehkä todennäköisemmin jonkun sosiaalisen median kanavassa mahdollisesti welfie-hashtagin alla.