tiistai 5. huhtikuuta 2016

Valokuvaamiset






The Rough Guide to Egypt -matkaoppaan mukaan valokuvaamiseen pitää Egyptissä suhtautua varauksella ja ennen valokuvan ottamista ihmisistä, heiltä pitää kysyä siihen lupa. Vallankumouksen aikaan valokuvaavia ulkomaalaisia saatettiin myös epäillä vakoojiksi, jonka vuoksi matkaopas suosittelee aina arvioimaan tilanteen huolella. Varsinkin maaseudulla valokuvaaminen voidaan kokea loukkaavana ja valtion rakennuksia, mukaan lukien jopa siltoja ja rautatieasemia kehotetaan olemaan kuvaamatta.

Ihmisten myös kerrotaan joskus pyrkivän estämään valokuvien ottamisen kohteista, jotka saattaisivat näyttää Egyptin köyhässä tai takapajuisessa valossa. Yhden kerran minua onkin kielletty ottamasta kuvaa erään asuinrakennuksen portista, joka omasta mielestäni oli pelkästään kaunis, mutta ehkä sitten siitä ohi kulkeneen ihmisen mielestä jotain muuta.

Muutoin vaikutelmani on se, että egyptiläiset toisaalta myös suorastaan rakastavat valokuvia ja valokuvatuksi tulemista. Viime viikkoisella kaupunkikierroksella päädyimme monta kertaa tilanteisiin, joissa meitä pyydettiin esiintymään yhteiskuvissa - sosiaalisen median kielellä welfieissä. Varsinkin kantorepussaan kulkeva vauva houkutteli ihmisiä valokuvien ottamiseen kanssaan

Habibi! huudahdus vauvalle ja pyyntö valokuvassa esiintymiseen poiki monta hauskaa tilannetta ja kuvaa, joista yllä muutama. Ystävä, virkamies, siskontyttö, vauva ja allekirjoittanut (valopäineen) esiintynevät nyt kuka ties siis paitsi tässä ulkosuomalaisessa blogissa myös muutamassa egyptiläisessä perhealbumissa tai ehkä todennäköisemmin jonkun sosiaalisen median kanavassa mahdollisesti welfie-hashtagin alla.

8 kommenttia:

  1. Meistä haluttiin alkuun ottaa täällä paljon kuvia mutta nykyään kaikilla halukkailla taitaa albumissa jo olla meistä kuva koska moneen kuukauteen ei kukaan ole halunnut ottaa meistä (tai kanssamme) kuvaa. Olen kehitykseen tyytyväinen koska jossain vaiheessa kuvaaminen alkoi älyttömästi ärsyttää; kun en itse enää ihmettele ympäristöäni niin kovin, ei tahtoisi myöskään ympäristön enää ihmettelevän minua! Vaikka ihmettely jatkuu itse asiassa kyllä edelleen. Valokuvaus on jäänyt, mutta jos mahdollista musta tuntuu, että meitä tuijotetaan vielä avoimemmin kuin alkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai! Tuijotuksen kohteena oleminen on kyllä tukalaa ja ärsyttävää. Täällä meidän asuinalueella ollaan varmaan niin tottuneita ulkomaalaisiin, että tätä valokuvausta tai tuijotusta ei kohtaa ollenkaan. Mutta sitten heti asuinalueen ulkopuolella näköjään oltiin tosi haluttuja valokuvauksen kohteita! Aika paljon kyllä otetaan kontaktia lapsiin varsinkin ja silloin oon joutunut monesti sanomaan että lapsi ei halua että kosketaan jne.

      Mielenkiintoisia perhealbumeita kyllä kertyy :) Mä en muuten ikinä unohda kun lapsena Helsingissä japanilaisturistit halusivat ottaa musta valokuvan Sibelius-monumentilla :)

      Poista
    2. Ei meitäkään onneksi ihan kotikulmilla kovin tuijoteta, mutta heti jo kaupoissa ja esimerkiksi ostarilla kyllä, ja välillä saattaa koko bussillinen ihmisiä kääntyä ihmettelemään meitä. Ei tiedä itkeäkö vai nauraa!

      Poista
    3. Joo just. Siinäpä oliskin mielenkiintoinen kokeilu mitä tapahtuisi jos todella alkaisi itkeä tai vaihtoehtoisesti nauraa :D

      Poista
  2. Turkissa saa aika vapaasti kuvata paitsi poliiseja ja armeijan rakennuksia seka alueita. Taallakin ihmiset ovat oikeita linssiludeja, jos nakevat kameran niin varsinkin lapset monesti juoksevat sen eteen ja pyytavat kuvaamaan, markkinoilla ja monissa muissakin paikoissa ovat ihan innoissaan ja poseeravat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kuulostaa samanlaiselta linssiludemenolta. Jos jokapäiväistä olisi, niin ei ehkä niin huvittaisi omat poseeraukset joka kerta. Noissa valtion rakennusten kuvaamatta jättämisissä pitääkin olla tarkkana. Mä en ole ihan varma meinasinko kerran juurikin yhdestä sellaisesta napata kuvaa kunnes tajusin alkaa epäröidä.

      Poista
  3. Hih, tämä postaus herätti monta hauskaa, lopulta ärsyttävääkin ja joskus häkellyttävää tilannemuistoa Kiinasta. Meidän pimut ovat varmaan sadoissa kiinalaisissa kännyköissä ja albumeissa. Naurettiin monesti, että jos oltiin koko lössi liikenteessä hipelöivät ja kuvasivat kaikki erityisesti vaaleinta kuopusta, mutta jos oli vain esikoinen mukana kelpasi hänkin yhtä lailla herättämään kuvausinnon keskiruskeine hiuksineen ja silmineen, mutta toki suomalisesti vaaleine ihoineen.

    Toisaalta omilla valokuvasumatkoillani kauas alkeelliseen ja köyhään vuoristoon jokunen äiti pyysi ottamaan kuvan lapsukaisestaan ja kirjoitti lappuselle osoitteensa johon kuvan voisi lähettää. Herkkiä hetkiä, myönnän. Meillä lapsista tuhansia kuvia, heillä ei ehkä ainoatakaan ennen sitä hetkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee näitä valokuvauskohtauksia on siis sattunut monelle meistä monessa paikassa! Valokuvat on vielä ihan ok mutta sellainen kyselemättä koskeminen on meidän tuntemattomiin varauksella suhtautuvalle lapselle vähän liikaa ja täällä eivät sitten varmaan ollenkaan tajua kun joudun sanomaan että hän ei halua että hipelöidään ja sitten vähän kaikki jäävät hämilleen.

      Liikuttavaa tuo lapsen valokuvan lähettämisen pyytäminen. Ei sitä aina tässä instant-maailmassa tule ajatelleeksi että ihan kaikille ne tuhansien kuvien räpsimiset eivät ole itsestäänselvyyksiä.

      Poista