sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Voiko onnesta kirjoittaa vaikka näin:

Sain Edustusrouva-Katalta blogiurani ensimmäisen haasteen, joka uhkasi saada aikaan rimakauhua tekstin sijaan, mutta josta kuitenkin sitten kehkeytyi muutamia sanoiksi ja lauseiksi päätyneitä ajatuksia. Haasteen aiheena oli siis pohtia onnea ja onnellisuutta ja sitä yritin tehdä, vaikka tämä aihe on vähän vaikea siinä mielessä, että sen voi herkästi saada näyttämään omahyväiseltä ja siksi tämän tekeleen kohdalla julkaise-napin painaminen jännitti tavallistakin enemmän. 

Onnellisuudesta ja onnestahan puhutaan nykyisin aika paljon ja mielestäni luodaan joskus vääristynyttäkin kuvaa siitä mitä se on tai mitä sen pitäisi olla. Katsoisin, että yksi sen tärkeistä avaimista on itsetuntemus. Kun on yhteydessä itseensä, tietää suunnilleen mitä pitää tehdä tai pyrkiä tekemään ollakseen sovussa itsensä kanssa, joka kai on yksi niistä tärkeistä tekijöistä onnessa. Ja käänteisesti: jos on hukassa, niin on hukassa onni myös. 

Minulle elämä ei ole ikinä ollut suoraviivaista suunnitelmaa, jonka olisin pyrkinyt toteuttamaan ollakseni onnellinen tai jonkun onnen tilan saavuttaakseni, enkä tiedä ymmärrämmekö me kaikki niiden tarkoitukset edes samoin. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt kysymyksiä siitä missä itseni näen viiden vuoden päästä. En tiedä. Pitäisikö tietää? Olen vain elänyt niin miten asiat ovat tielle osuneet ja miten minusta on kulloinkin tuntunut ja se on aika onnekasta ja onnellista. 

Ei se sitä tarkoita, että elämä menisi niin, että olisin joka hetki aina ollut taivaisissa onnellisuuden tiloissa, koska elämä ei aina ole sellaista ja tilanteet muutenkin muuttuvat ja voivat muuttua. Elämään kuuluu kaikenlaisia vaiheita, pimeitäkin, puhumattakaan jokapäiväisistä tilanteista ja tunteista, joihin kuuluu jos jotakin ja niin pitääkin. Mutta niiden muodostaman kokonaisuuden sisällä koen juuri nyt olevani onnekas ja onnellinen ja se on onnellista.

Olen hiton, melkeinpä törkeän onnekas, että minun ei tällä hetkellä tarvitse huolehtia toimeentulon puolesta. Tämän toimeentulo-aspektin olen kyllä tiedostanut ihan aina jo lapsuudesta lähtien ja olosuhteista huolimatta sekä viimeistäänkin sen työminä-suuntautumiseni puolesta. Ja josta olen onnellinen, koska tiedän että se sopii minulle, mutta josta tiedän että olen kai olemassa sitä ilmankin.

Olen onnekas, että olen sattunut syntymään vauraaseen Pohjoismaahan, joka on tarjonnut minulle yhteiskunnan puolelta mahdollisuuksia. Että minulla sattumoisin on Suomen passi. Että olen sillä päässyt vapaasti kulkemaan ja näkemään maailmaa näin paljon kuin olen. Nämä maat ja kokemukset ovat opettaneet paljon ja olen niistä onnellinen. 

Olen onnellinen siitä, että näen sen mitä minulla on. Nämä lapset. Nämä pienet persoonat, joiden äiti saan olla. Että luotan itseeni äitinä ja huomaan, että vaihtuvista ympäristöstä huolimatta en niin hirveästi epäröi äitiydessäni. Että tiedän minkälainen äiti olen ja mitkä ovat heikot kohtani.  

Elää tyypin kanssa jolla on tyrmäävä ura ja se saakelin cv, mutta joka tietää, ajattelee ja sanoo, ettei se merkitse mitään vaan se joka merkitsee on tämä muu. 

1-vuotispäivänään kävelemään lähteneen taivaanlahjan riemu ja hämmästys kasvoillaan. Isosiskonsa ilosta viuhtovat hiukset ja jalat kun hän pyyhältää ulos ja sisään naapureiden lasten kanssa. Kun suomalainen, sveitsiläinen ja eteläkorelainen lapsi pälpättävät lennosta kieltä vaihtaen.

Suomen ystävät, jotka ymmärtävät WhatsAppin emojit samoin kuin minä. Huumorintajultaan vertaansa vailla oleva sisko, joka on oman elämänsä sankari. Äiti ja muut. Muut elämäni ihmiset. 

Jalat maassa seisominen. Huumori ja itselleen nauraminen. KonMarisoitu koti, jossa (lähes!) kaikki esineet tuottavat iloa. Kaikki mikä on kaunista: mash'allah he sanovat täällä. 

Onnea on kiitollisuus ja niin ajatteleminen, että oikeastaan tämän vähän ärsyttävän onnellisuus-sanan tilalla pitäisi olla kiitollisuus, koska ne ovat yhtä ja että onni on hetkissä ja hetkessä.

Ja että onnea on kyynisyyden vastustaminen. 

Niiden asioiden tekeminen joista tykkää. Kirjoittaminen ja Zumba-tunnit. Kun keho tanssii yksi yhteen musiikin kanssa ja mieli kuplii iloa. Kun höpsössä cool down -biisissä lauletaan: if I showed you my flaws, if I couldn't be strong, tell me honestly; would you still love me the same ja tietää puolin ja toisin että tietenkin. Kun ohjaajan silmät kostuvat samaan aikaan kuin minulla ja kun hän muodostaa sormillaan sydämen ja mieli on täynnä yhteenkuuluvuutta ja lapsellista uskoa koko ihmiskuntaan.

6 kommenttia:

  1. Just näin voisi kirjoittaa joo <3 Mä ihan liikutuin.

    Mä unohdin omasta jutustani muun muassa musiikin enkä osannut ihan hurjasti kyynelehtimättä kirjoittaa elämäni muista tärkeistä ihmisistä joten karsin lopulta sitä osuutta vähän vähemmäksi. Hämmästyttävän vaikeaa on lopulta kirjoittaa onnesta kun on oikeasti onnellinen! Mäkin mietin paljon juuri tuota omahyväisyyttä oman onnellisuuskirjoitukseni ja oikeastaan kaikkien kirjoitusten ja kohtaamisten kohdalla. Että miten olla elämäänsä tyytyväinen ja itsevarma vaikuttamatta omahyväiseltä. Omahyväisyys kai on nöyryyden ja kiitollisuuden vastakohta ja tätä nykyä jotenkin mielestäni ihan niitä suurimpia syntejä!

    On muuten todellakin iso asia sellainen puoliso joka osaa ja tekee mutta ymmärtää samalla mikä oikeasti on tärkeää. Samasta olen pohjattoman kiitollinen minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kata-kiltti. Munkin oli pakko lopettaa ihmisistä kirjoittaminen kun olisi mennyt ihan kyynelehtimiseksi. Ja on tosi vaikea kirjoittaa siitä mikä tuottaa onnea niin että samalla ei vaikuttaisi omahyväiseltä, koska sitä ei todellakaan ole pyrkimys olla! Ja sitä mietin kanssa että jotenkin oli tarve tunnustaa, että eihän se elo ja olo aina mitään fanfaaria ole mutta silti osaa ja pitää muistaa olla kiitollinen. Voi musiikki joo! Vaikka mä en mikään musiikin tuntija niin ole, niin silti olisi aika kamala maailma ilman sitä!

      Poista
    2. En ole minäkään mikään varsinainen musiikki-ihminen sinänsä mutta musiikin kuunteleminen ja myös esimerkiksi laulaminen tekee kyllä mut onnelliseksi. Lapsista varsinkin kaksi nuorempaa on innostuneita laulamaan myös ja yhtä ihanaa kuin jakaa lasten kanssa omia suosikkikirja- ja elokuvakokemuksia on lauleskella yhdessä suosikkilauluja!

      Ei ole todellakaan elämä koko ajan mitään huippua ja ihan typeristä asioista ihan päivittäin napisen, mutta pysähdyn kyllä onneksi nykyään aika nopeasti muistamaan, että oikeasti kaikki on kuitenkin todella hyvin.

      Poista
    3. No niinpä. Turhaan musta tapellaankin sitä vastaan että aina ei ole huippua tai tunteita vastaan ylipäätään. Helpompaa on kun yrittää jotenkin hyväksyä ne ja käydä läpi.

      Ai säkin olet lauleskelija :) Me jo lapsena lauleskeltiin aina ja muistan että isovanhemmat sanoi kylään mennessämme, että jaahas nyt saadaan taas laulaa :) Ja nykyisinkin on mustakin kiva jakaa lauluja lasten kanssa. Kaikki ei tykkää, mutta mä olen ihan mielelläni aina laulanut esim lasten muskareissa. Nytkin juuri sinne menossa ja päässä soi valmiiksi "Miss Polly had a dolly who was sick sick sick la la laa" heh.

      Poista
    4. Ihan samaa mieltä olen, että helpompaa on elämä kun hyväksyy omat tunteensa ja tunnelmansa olivat ne sitten mitä hyvänsä.

      Mä en ole koskaan käynyt lasten kanssa muskarissa, ei ole ollut tilaisuutta, mutta voi olla, ettei se olis mun juttukaan kyllä. Me lauletaan ihan vain yksin, kaksin tai kolmisin tai joskus ihan koko perheen voimin vähän mitä milloinkin täällä kotosalla. Vanhemman tytön kanssa viime aikoina on laulettu paljon Sound of Musicin lauluja, tyttö ilokseni ihastui mun lapsuuden suosikkielokuvaan.

      Toivottavasti teillä oli hyvä muskarikeikka!

      Poista
    5. Oi Sound of Music on ihana!

      Juu kiitos ihan kiva muskarikeikka oli. Tämä on ihan huvittava muskari kun sen ohjaaja laittaa vaan cd:ltä laulua soimaan ja äidit ja nannyt hoilaamaan kanssaan samalla kun 1-2 -vuotiaat helistää ja hakkaa soittimia. Sitten taas yksi toinen taaperoryhmä jossa lauletaan ilman taustamusiikkia ei jostain syystä huvitakaan mua yhtä paljon.

      Poista