torstai 26. toukokuuta 2016

Työhaastatteluja ja valintoja

On joitain tai oikeastaan varmaan aika useitakin asioita, jotka suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntuvat vierailta täällä suuressa maailmassa. Yksi niistä on pikkulapsen "työhaastattelu" koulun oppilaita valikoidessa. 4-vuotiaamme nykyinen koulu on esikoulu, jossa ei ole mahdollista jatkaa ala-asteen luokille. Tästä syystä koulun vaihto on (taas) edessä viimeistään ensi lukuvuoden jälkeen eli sinä vuonna kun lapsi täyttää kuusi vuotta.

Mikäli lapsi jatkaa ranskankielistä koulua, on hänen haettava ja päästävä täkäläiseen Ranskan valtion ylläpitämään kouluun, Lycée Francaiseen. Näitä koulujahan on ympäri maailman, joten siinä mielessä jatkuvuutta olisi tarjolla vähän minkälaisen tulevaisuuden skenaarion kanssa hyvänsä. Ranskan kielitaidon ylläpito säilyttäisi myös mutkattomamman mahdollisuuden joskus palata (ainakin ranskankieliseen) Eurooppaan, josta syystä ajatus viehättää myös. Kuten viehättää vähän myös ajatus julkishallinnollisesta eurooppalaisesta koulusta tässä muutoin loputtomassa yksityiskoulujen meressä, vaikka mistään kaikille avoimesta peruskoulusta ei tietysti ole kyse.

Ranskalaiseen (?) tapaan kouluun hakemiseen liittyi paperitöitä. Oli ranskan kielelle käännätettyä syntymätodistusta apostilleineen, oli passikopioita, oleskelulupakopioita, edellisen koulun arviointiraporttia, edellisen ja nykyisen koulun esiopetukseen osallistumistodistusta ja vaikka mitä. Ja sen lisäksi se "työhaastattelu". Tai sitä se suomalaisesta näkökulmasta katsottuna kuulosti olevan kun sain tilaisuudesta kertovan sähköpostin, jossa luki: "Madame, lapsenne on valittu haastatteluun koulumme johtajan kanssa. Olkaa ystävälliset ja olkaa paikalla ajoissa ja muistakaa, että haastattelu ei missään tapauksessa ole tae paikan saamisesta koulussamme".

Itse tilaisuushan ei tietenkään jättänyt huomiotta lapsen ikää, niinkuin eivät yleensäkään jätä nämä pikkulasten kouluihin liittyvät asiat. Haastattelu meni ihan hyvin ja oli lähinnä vanhempien haastattelua perheen tulevaisuuden suunnitelmia koskien höystettynä lapselle esitetyillä kysymyksillä siitä mitä hän havaitsee huoneessa sekä lapsen äidilleen osoittamilla kysymyksillä siitä miksi Monsieurilla on niin pitkät hiukset. Merkittävä osuus tilaisuudesta kului myös puhuessa siitä, miten voisimme tukea lapsen ranskan kielen taitoa myös vapaa-ajalla ja lomilla. Ilmeisesti heillä on kokemusta ei-ranskalaisista lapsista, jotka myöhemmin saattavat jäädä jälkeen kielitaidossa ja alkaa kokea, että eivät ole tasa-arvoisia muiden kanssa ja sitähän me emme Ranskassa halua, sanoi herra Monsieur Directeur.

Niin. Égalité. Minussa asuu pieni ranskalainen tai ehkä oikeammin varmaan pieni veljeskansa-belgialainen, mutta onkohan se tarpeeksi suuri tukemaan lasta, joka periaatteessa on suomalainen, mutta joka käytännössä on kasvanut ja kasvaa muiden kulttuurien ja kielten ympäröimänä. Eivät he kai ihan heti ala Voltairen, Sartren ja de Beauvoiren tuotantoa analysoida, mutta miten sujuisivat kaikki muut kulttuurin pienet finesset ulkopuolisilta niin että he kaiken lisäksi samalla tuntisivat olevansa tasa-arvoisia kulttuuriin syntyneiden kanssa.

Englanninkielinen kansainvälinen koulu olisi siinä mielessä helpompi valinta, että oppilaat ja vanhemmat eittämättä olisivat kuten sana kuvaa: kansainvälisiä. Eikä englannin kielitaito tai sen kehittyminen ja hallitseminen tuottaisi samalla tavalla päänvaivaa. Englanninkielisiä julkisia kouluja ei taas olisi noin vain tarjolla Euroopassa ja yksityiskouluihin ei siellä todennäköisesti olisi asiaa. Vaikeita päätöksiä. Suomalainen peruskoulujärjestelmä tuntuu ihmeelliseltä ja hyvin kaukaiselta. 

torstai 19. toukokuuta 2016

Huokaus

Fatalisti minussa kasvaa kasvamistaan, eikä lento-onnettomuus ole saanut minua mitenkään pois tolaltani, vaikka yleisen maailmantuskapinon vääjäämättömältä tuntuvaan asteittaiseen nousemiseen sillä voi olla osuutta. Kummallinen on ihmismieli, mutta Brysselin isku tuntui liippavan läheltä syvemmin. Yllättämään nämä uutiset eivät pääse kyllä mitenkään. Maailmankuvaan kaikenlainen terrorismi ja sen uhka on tainnut tulla jo Ugandan ajalta, jolloin aseistetut vartijat ja auton tarkistukset pommien varalta tulivat tutuiksi. Egyptin ja ihmisten puolesta lentokoneonnettomuus harmittaa, koska turisteja on odotettavissa varmaankin yhä vähemmän ja vähemmän. Mielikuvat turvattomuudesta osuvat erityisesti EgyptAiriin ja Egyptiin, vaikka kone Ranskasta lähtikin.

Tänään minulla oli sattumoisin toimitettavana kesäloman lentolippuasioita erään toisen lentoyhtiön toimistossa ja pääsin autonkuljettajan kanssa käymään Kairon keskustan humussa. Jos käy tuuri kuten tänään ja 1-vuotias nukahtaa autoon, kuuluvat nämä keskeytyksettömät tutkimusmatkat lempiasioihini täällä Kairossa.

Oikeaa osoitetta etsiessämme eksyimme vallankumouksestakin kuuluisan Tahrir-aukion liepeille. On hirveän mielenkiintoista kuunnella paikallisen tavallisen egyptiläisen puheita kotimaansa ja -kaupunkinsa historiasta ja tapahtumista. Nasser perheineen oli kuulemma ollut etunenässä aukiolla vaatimassa vallankumousta. Kyselin eikö häntä pelottanut ja oliko hän paikalla väkivaltaisuuksienkin aikaan. Vastaus kuului, että myöhemmin meno yltyi vaaralliseksi, mutta ensipäivinä se mitä hän aukiolla tunsi oli kuulemma onnea. "I love my country and we needed change and I was so happy".

Myöhemmin löysimme oikean asiointipaikan, mutta pojan vielä nukkuessa Nasser vaati saada näyttää erään hotellin terassiravintolasta avautuvan näköalan. Aiemmin hän oli työskennellyt hotellissa työskennelleen ihmisen autonkuljettajana ja tunsi siksi hotellin muitakin työntekijöitä. Lämpimästi he häntä tervehtivätkin ja kun huomioin asian, Nasser totesi olevansa ihminen joka puhuu ihmisille vain sydämestään. "It is so nice", tämä hyväsydäminen mies aina tapaa sanoa. Olen jotenkin tosi mielissäni siitä, että juuri hän on sattunut kuskiksi kuljettamaan minua tässä mielenkiintoisessa megalomanisessa kaupungissa.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Agnes ja muut

Uuteen maahan muuttaessa turvaverkko on olematon ja se mikä on, on luotava itse ulkopäin. Haluan voida luottaa täällä yhteen ihmiseen ihan noin muutenkin, mutta myös siitä syystä, että esimerkiksi oma sairastumiseni ei olisi katastrofi.

"Sen oikean" kotiapulaisen pestaamisessa on mennyt aikaa. Helmikuusta alkaen meillä on ollut varmaankin viisi-kuusi haastateltua ihmistä ja pari väliaikaista kokelasta. Ennen vakituisemman työn tarjoamista kenellekään, olen halunnut pyrkiä siihen, että valinta tuntuisi kaikin puolin mahdollisimman hyvältä. Vaikka tuntuu hullulta asua Egyptissä ja olla palkkaamatta egyptiläistä kotiapulaista, niin tosiasia on, että ilman yhteistä kieltä luottamuksen syntyminen on aika hankalaa. Varmaankin tästä syystä monet ulkomaalaiset kääntyvät täällä siirtotyöläisten palveluiden puoleen.

Viisumiasiat ovat kuitenkin osaltaan mutkistaneet asiaa ja niistäkin johtuen toiset ihmiset eivät oikein ole tulleet kyseeseen. Nyt vihdoin näyttää kuitenkin ihan hyvältä ja ollaan päästy niin pitkälle, että eräälle Agnesille (nimi muutettu) on tarjottu vähän vakituisempaa työtä. Viisumi- ja työlupa-asioista johtuen hänen oli kuitenkin tässä välissä mentävä käymään kotimaassaan Keniassa.

Agnesin itsensä takia on hienoa, että hän on päässyt käymään kotimaassaan ja että hän saa viettää aikaa perheensä kanssa. Ei sitä tällainen Expat-Madam voi varmaan ihan täysin käsittää miltä tuntuu asua lastensa kanssa eri maissa voidakseen siivota hyväosaisuuden globaaleissa arpajaisissa voittaneiden lukaaleita. Silti toisaalta Agnes kai pitää itse itseään verrattain onnekkaana. Ensinnäkin hänen Keniassa asuvilla alaikäisillä lapsillaan on isä mukana kuvioissa eli ainakaan täysorpona lasten ei tarvitse äidin poissaollessa elää. Toiseksi, siirtotyöläisenä ansaitut tienestit katsotaan houkutteleviksi, koska ne mahdollistavat lapsille paremman koulutuksen ja siksi paremman tulevaisuuden.

Välttämättä siirtotyöläisten lapset eivät yhden vanhemman poissaollessa elä kotimaissaan toisen vanhemman turvaamaa elämää. Yksi kotiapulaisehdokkaista kertoi 10- ja 12-vuotiaiden lastensa jopa asuvan kotimaassaan Filippiineillä ihan vain keskenään ilman aikuista. Äiti ohjeistaa Skypen välityksellä lapsiaan ruuanlaitossa ja kodinhoidossa. Hän herättää lapsensa kouluun puhelinsoitolla ja huolehtii siitä, että läksyt on tehty ja kaikki tarvittava mukana. Nukkumaanmenoaikaan hän toivottaa lapsilleen hyvää yötä Skypessä. Viimeisestä kasvokkain tapaamisesta oli ehtinyt kulua muutama vuosi.

Onko tällaisessa tilanteessa siirtotyöläisyys sitten ainoa mahdollisuus? En ole joutunut tilanteeseen, jossa minun pitäisi valita tarjoanko lapsilleni koulutuksen vai pysynkö läsnä heidän elämässään. Teoriassa valinta kuulostaa helpolta: en voisi jättää lapsiani elämään eri maahan vuosikausiksi. Käytännössä kai sen valinnan mukana heidän tulevaisuutensa horisontissa ei kuitenkaan sitten näkyisi köyhyysrajalla kituuttamista kummempia näkymiä. Tällöin se toinen valinta ei kai niin käsittämättömältä tunnu. Olosuhteista ja kulttuureistakin riippuvat käsitykset ja näkökulmat ovat silti kaiketi niin eri maailmoista, että ymmärrykseni ei ihan taida edes kattaa kaikkea asiaan liittyvää.

On sanomattakin selvää, että sen ymmärtäisin ihan hyvin, jos Agnes yhtäkkiä ilmoittaisi, että ei haluakaan enää tulla töihin Egyptiin vaan olisi sen sijaan päättänyt jäädä Keniaan lastensa luokse. Varmasti onnittelisin häntä päätöksestä ja olisin hänen puolestaan huojentunut. Siihen, olisiko sellainen päätös yksiselitteisesti hyvä vai huono asia Agnesille ja hänen lapsilleen ei kai ole helppo vastata.

Viime aikoina ilmiötä vimmatusti tutkittuani siirtotyöläisten maailma on jonkin verran avautunut ja Agnesin kautta päässen tutustumaan siihen vähän syvemmin yhden elämäntarinan kautta. Yhtäältä hän ei varmaankaan näe itseään uhrina, sillä se että voi tarjota lapsilleen parempaa elämää ja parempia tulevaisuuden näkymiä tuottaa täyttymystä. Toisaalta, voi olla turhauttavaa kuunnella mielipiteitä esimerkiksi siitä, että siirtotyöläisyys olisi aina täysin vapaa valinta. Silloin unohdetaan näiden ihmisten taustat ja ne poliittiset ja taloudelliset syyt, joiden takia he ovat kotimaistaan lähteneet. Ja aivan varmasti niin Agnes kuin moni muu hänen 150 miljoonasta maailmanlaajuisesta kollegastaan on epäröinyt päätöstään, etenkin eroa lapsistaan.

Kovaa se on. Ja on kovaa todistaa tätä epätasa-arvoa, mutta se on myös silmiä avaavaa ja avartavaa, koska sen kautta se miten maailma makaa tulee aika selväksi.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Niitä näitä


Ei tule oikein mieleen mistä kirjoittaisi, niin kirjoitan nyt sitten mitä mieleen tulee. 

Egyptissä on vietetty koptikristittyjen pääsiäistä ja lapsen koulukin on kokonaiset kaksi viikkoa lomalla. Tyttö ei enää oikein meinaa jaksaa pitkiä aikoja ilman ikäistään leikkiseuraa ja naapurien lasten ollessa lomilla tahoillaan ovat päivistä monet kuluneet serkkuja ja muita kavereita kaivaten ja tekemisen puutetta voivotellen niin äidin kuin tyttären osalta.

Onneksemme liikkuvaiset paternaaliset isovanhemmat ovat ilahduttaneet visiitillään ja lapsi on ollut onnensa kukkuloilla isovanhemmistaan. Ensi viikolla belgialais-kyproslainen kummipariskunta saapuu vierailulle,  joten tulemme olemaan vielä enemmän vierailla hemmoteltuja. 

Autonkuljettajamme Nasser sanoikin, että presidenttinsä Herra Abdel Fattah el-Sisin tulisi myöntää meille kunniamerkki turistien takaisin tuomisesta Egyptiin. Maaliskuussa käymässä ollut kaverini on jopa ilmoittautunut halukkaaksi Egyptiin palaajaksi. Sen sijaan monet muut kaverimme, ainakaan he joilla on lapsia, eivät varmaan oikein pidä Egyptiä vetovoimaisena. Samaa sanovat muut täkäläiset expatit. 

Aikoinaanhan Egyptissä on ollut paljonkin turismia, mutta vallankumouksen ja levottomuuksien jälkeen turistit ovat kaikonneet. Se on sääli niin tavallisten egyptiläisten ja heidän toimeentulonsa kannalta kuin turistien itsensäkin. Kairossa on vaikka mitä nähtävää turistimielessä ja olen itsekin aivan innoissani vieraista heidän itsensä lisäksi myös sen takia, että toisin kuin yleensä olen heidän vanavedessään tullut liikkuneeksi omien pienten piirieni ulkopuolellakin.

Zamalekin keskustakaupunginosassa on varmaankin yksi hehkutettavimmista ravintoloista missä olen käynyt. Niemennokassa veden päällä olevan terassiravintolan sisustus on esteetikon silmiä hivelevä. Upeaa kaakelikuviointia ja riippuvia kasveja ja lyhtyjä. Ruoka on ihanaa ja Lähi-Idän kulinarismia parhaimmillaan.

Huomenna vuorossa on keskiaikainen linnoitus Citadel, joka rakennettiin aikoinaan suojelemaan Kairoa ristiretkeläisiä vastaan. Sieltä avautuva näkymä yli vanhan Kairon on uskomaton. Silmän kantamattomiin ruskeaa pölyn peittämää islamilaisen arkkitehtuurin vanhaa rakennuskantaa. 

Seuraavaksi haluaisin nähdä erään taiteilijan vastikään maalaaman muraaligraffititeoksen, joka muodostaa kaukaa katsottuna valtavan symmetrisen ympyrän. Se koostuu useista kymmenistä pienemmistä maalauksista viidenkymmenen eri talon seinillä yhdessä Kairon slummeista. Kuulemma taiteilijan viesti on erilaisuuden perusteella tuomitsemisen kyseenalaistaminen. Hyvä viesti tälle maailmalle.