maanantai 26. syyskuuta 2016

Eurooppalainen ja (ulko)suomalainen

Oltiin lomalla Etelä-Ranskassa ja Brysselissä. Oli erikoista käydä Brysselissä - paikassa joka tuntuu niin tutulta, että tuntuu vähän siltä kuin ei poissa olisi ollutkaan. Asunko tuossa kulman takana vai mikäs tämä Kairo nyt olikaan. Rinnakkaisia todellisuuksia varmaankin.

Nykyisin tunnen oloni normaalimmaksi varmaankin pikemminkin Brysselissä kuin Helsingissä. Helsingissäkin on kiva käydä, mutta siellä tunnen itseni tätä nykyä vähän ulkopuoliseksi. Kaikenlaiseen sopeutuu ja jos tarve vaatisi, niin sopeutuisin varmasti Helsinkiinkin, mutta ehkä siihen voisi liittyä ainakin jonkinlainen käänteinen kulttuurishokki.

Yhtäjaksoisesti olen ollut poissa vasta vajaat kuusi vuotta ja sitä ennen reilut pari vuotta. Mutta mies lähes koko aikuisikänsä. Lapset eivät ole koskaan asuneet "kotimaassaan" tai niin sanotussa passimaassaan, joten äitinä olen aika lailla ulkosuomalainen. En osaa oikein luontevasti kuvitella meitä asumaan Suomeen, eikä sellainen skenaario näköpiirissä olekaan. Miehen ulkomaisille tutkinnoille ja yksinomaan kansainväliselle työkokemukselle ei ole kysyntää tai ehkä arvostustakaan Suomessa. Eikä yksi omakaan ulkomainen tutkintoni sen puoleen taida sekään olla sen enempää vetävä. Tai muut valintani.

Minusta ei ole mitenkään vaikeaa ymmärtää miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista, eikä muiden valintojen kunnioittaminen ole mitenkään vaikeaa. Omat valintani, jotka ovat viime vuodet pyörineet pitkälti lasteni ympärillä pientä muuta piperrystä lukuunottamatta ovat silti usein tuntuneet olevan altavastaajan valintoja.

Joskus on tuntunut siltä, että kulmien kohottelua on ollut aistittavissa jotenkin enemmän pohjoismaisten ihmisten taholta ja vähemmän keski- ja eteläeurooppalaisten taholta. Ehkä tämäkin on yksi syy sille, miksi nykyisin tunnen olevani (ihmislajiin kuulumisen jälkeen ja lisäksi) ehkä oikeastaan ensin eurooppalainen ja sen jälkeen suomalainen. Täällä Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus ehkä jotenkin vielä korostuu.

Kansainvälinen ympäristö tuntuu tutulta. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja elänyt niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta myöhemmät polkuni Keski-Euroopassa, Itä-Afrikassa ja nyt Pohjois-Afrikassa tuntuvat olevan pitkän matkan päässä Suomesta niin kirjaimellisesti kuin varsinkin kuvaannollisesti.

Tällä viikolla täällä Kairossa asuinalueemme kansainvälinen yhdistys järjestää kansainvälisen ja monikulttuurisen lapsuuden ja identiteetin workshopin, jota odotan mielenkiinnolla. Ehkä siitä voisi kertoa jotain tänne blogiinkin, jos on muitakin aiheesta kiinnostuneita ruudun sillä puolen?

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hajatelmia ja juhlia

En osaa nukkua eri huoneissa pojan kanssa, mutta on ihanaa että hän nukkuu vieressä, eikä enää juuri heräile. Sisarensa uniasioihin ei voinut kuvitellakaan voivansa vaikuttaa isän lohduttelulla ja selän taputtelulla. Ihmeellisen erilaisia lapsia.

Olen jokseenkin tottunut oleilemaan yksikseni ja kaukana läheisistä ihmisistä, mutta viime aikoina olen ollut kyllästynyt olemaan yksin. Tuntuu siltä etten tunne täällä oikein ketään, enkä toisaalta oikein tapaakaan ketään. Joskus tuntuu siltä, että nämä olosuhteet ovat yhtä alituista meditaatioharjoitusta - en jaksaisi koko ajan meditoida.

Onneksi naapurin äidistä ja kodinhoitajasta on muodostunut tärkeitä arjen ihmiskontakteja. Olen loputtoman kiinnostunut Kenian todellisuudesta ja täkäläisten kenialaisten kodinhoitajien elämän ulottuvuuksista.

Monen tarinaan kuuluu isyydestään vähät välittävä mies, omia etnisiä heimojaan suosiville korruptoituneille rekrytoijille lähetetyt sadat tuloksettomat työhakemukset, kelvollisten koulujen armottomat koulumaksut ja muut realiteetit. Tilanteet, joissa vähän mikä tahansa työ vähän missä tahansa houkuttelee lasten järkevältä tuntuvan tulevaisuuden mahdollistajana.

Nämä naiset ja ensimmäiset päivänsä uudessa vieraassa maassa lohduttoman ikävän, katumuksen ja epätoivon vallassa. Vähä vähältä esiin nouseva sinnikkyytensä, toiveikkuutensa ja sopeutumisensa. Jumankauta mitä naisia! Leikittelen ajatuksella Kairon kenialaisyhteisön hyvinkin villin kuuloisiin bileisiin kärpäsenä katossa osallistumisesta. Olen iloinen, että heillä on toisensa ja juhlansa.

Joskus tuntuu mielettömän onnekkaalta saada kokea ja nähdä tämä kaikki ja tämä paikka. Esimerkiksi viime viikolla kun autonkuljettaja kuskasi minua illan pimeässä tässä loputtoman kokoisessa maailman metropolissa. Niilin reunaa pitkin ja sen ylittävien historiallisten päivämäärien mukaan nimettyjen siltojen yli tasaisesti kulkeva auto ja sen ikkunoista avautuva Kairon yö joka ei ehkä koskaan nuku. Autonkuljettajan kertomukset Muslimiveljeskunnasta. Päälläni hölmö pikkumusta ja punattu suu määränpäänäni miehen työpaikan hienostelevat kokkarit, joissa väistyvä pomo on hyvä puhuja ja jossa kohotan liikuttuneen maljani Egyptille.