maanantai 26. syyskuuta 2016

Eurooppalainen ja (ulko)suomalainen

Oltiin lomalla Etelä-Ranskassa ja Brysselissä. Oli erikoista käydä Brysselissä - paikassa joka tuntuu niin tutulta, että tuntuu vähän siltä kuin ei poissa olisi ollutkaan. Asunko tuossa kulman takana vai mikäs tämä Kairo nyt olikaan. Rinnakkaisia todellisuuksia varmaankin.

Nykyisin tunnen oloni normaalimmaksi varmaankin pikemminkin Brysselissä kuin Helsingissä. Helsingissäkin on kiva käydä, mutta siellä tunnen itseni tätä nykyä vähän ulkopuoliseksi. Kaikenlaiseen sopeutuu ja jos tarve vaatisi, niin sopeutuisin varmasti Helsinkiinkin, mutta ehkä siihen voisi liittyä ainakin jonkinlainen käänteinen kulttuurishokki.

Yhtäjaksoisesti olen ollut poissa vasta vajaat kuusi vuotta ja sitä ennen reilut pari vuotta. Mutta mies lähes koko aikuisikänsä. Lapset eivät ole koskaan asuneet "kotimaassaan" tai niin sanotussa passimaassaan, joten äitinä olen aika lailla ulkosuomalainen. En osaa oikein luontevasti kuvitella meitä asumaan Suomeen, eikä sellainen skenaario näköpiirissä olekaan. Miehen ulkomaisille tutkinnoille ja yksinomaan kansainväliselle työkokemukselle ei ole kysyntää tai ehkä arvostustakaan Suomessa. Eikä yksi omakaan ulkomainen tutkintoni sen puoleen taida sekään olla sen enempää vetävä. Tai muut valintani.

Minusta ei ole mitenkään vaikeaa ymmärtää miksi yksi tekee yhtä ja toinen toista, eikä muiden valintojen kunnioittaminen ole mitenkään vaikeaa. Omat valintani, jotka ovat viime vuodet pyörineet pitkälti lasteni ympärillä pientä muuta piperrystä lukuunottamatta ovat silti usein tuntuneet olevan altavastaajan valintoja.

Joskus on tuntunut siltä, että kulmien kohottelua on ollut aistittavissa jotenkin enemmän pohjoismaisten ihmisten taholta ja vähemmän keski- ja eteläeurooppalaisten taholta. Ehkä tämäkin on yksi syy sille, miksi nykyisin tunnen olevani (ihmislajiin kuulumisen jälkeen ja lisäksi) ehkä oikeastaan ensin eurooppalainen ja sen jälkeen suomalainen. Täällä Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus ehkä jotenkin vielä korostuu.

Kansainvälinen ympäristö tuntuu tutulta. Olen kiitollinen siitä, että olen kasvanut ja elänyt niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta myöhemmät polkuni Keski-Euroopassa, Itä-Afrikassa ja nyt Pohjois-Afrikassa tuntuvat olevan pitkän matkan päässä Suomesta niin kirjaimellisesti kuin varsinkin kuvaannollisesti.

Tällä viikolla täällä Kairossa asuinalueemme kansainvälinen yhdistys järjestää kansainvälisen ja monikulttuurisen lapsuuden ja identiteetin workshopin, jota odotan mielenkiinnolla. Ehkä siitä voisi kertoa jotain tänne blogiinkin, jos on muitakin aiheesta kiinnostuneita ruudun sillä puolen?

21 kommenttia:

  1. Kun tyttö oli pieni, kaikki sanoivat etta nauti kotona olemisesta ja lapsesta, tytön tayttaessa kolme Suomesta tuli huolestuneita kyselyita ja ihmettelyja, ettenkö tylsisty ja onko töita löytynyt. Sanoin viime viikolla yhteen työpaikkaan ei, melko alhaisen palkan ja pitkien työpaikkojen takia. Ei tarvinnut hetkeakaan miettia, silla en ole valmis luopumaan tasta nykyisesta arjen muodostani osa-aika töineni ja perheen kanssa olemisesta. Kun mietin, etta istuisin tunnin matkan metrossa töihin siina vaiheessa aamua kun normaalisti voin olla koiran kanssa lenkilla rannassa tai tulisin kotiin kun hoitaja (jolle uppoaisi iso osa palkastani) nukuttaisi tyttöa niin ei, kiitos. Itselleni on tarkeaa tehda jotain, joka tuottaa iloa ja tunnen itseni tarkeaksi. Suomalaisittain selkaytimessa on se, etta työn kautta peilataan itsea, ellei ole töita on nolla. Turkki on Suomeen verrattuna niin sekalainen yhteiskunta etta hyvinkin erilaiset elaman valinnat ovat ihan ok. Ja kylla ehdottomasti kiinnostaa kuulla Workshopista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tosi hyvin. Mua ihan suorastaan joskus raivostuttaa tuo ajatus, kuinka ilman työtä ja mielellään kokoaikatyötä on nolla ja nobody ja variaatioita tai harmaan sävyjä ei voi olla. Kun eiväthän ne variaatiot mitenkään ole pois muilta tai poista muunlaisten valintojen kunnioitusta.

      Tosi hyvin sanottu tuo, että suomalaisittain ja ehkä laajemmin pohjoismaisittain työn (ja statuksen?) kautta peilaaminen tulee selkäytimestä. Varmaankin siinä on ihan joku historiallinenkin protestanttinen etiikkakäsitys taustalla ja sitten se miten yhteiskunta on rakennettu (päiväkodit, peruskoulut, yksilöverotus jne) mistä kulttuuri muodostuu. Muualla kun on erilaisia yhteiskuntia, niin erilaiset valinnatkin on tavallisempia.

      Tuosta workshopista: heti kun olin tämän tekstin kirjoittanut, niin tuli sähköposti, että se onkin peruttu tältä viikolta ja siirtynyt lokakuulle! Mutta toivottavasti voin palata asiaan myöhemmin!

      Poista
  2. Minäkin olen hämmästyneenä huomannut, että ennen kaikkia pohjoismaisille tuntuu olevan vaikea hyväksyä toisten pitempään kestävää kotivanhemmuutta. Eniten olen muilta pohjoismaalaisilta viime vuosina kuullut hämmästelyä ja arvostelua omien valintojeni suhteen.

    Olen asunut poissa Suomesta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti nyt 20 vuotta. Olen monessa mielessä toki suomalainen mutta ei se kuitenkaan ole identiteettini merkittävin osa-alue, eikä edes kovin keskeinen osa minua. En tunne olevani ulkosuomalainenkaan niinkään paljon kuin olen ulkomaalainen ylipäänsä - oma vertaisryhmäni ovat ulkomaalaiset.

    Paluu entiseen kotikaupunkiin tuntuu kai aina vähän kummalliselta ja herättää kaikenlaisia ajatuksia. Toivottavasti loma sujui hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja muakin kiinnostaisi kuulla tuosta workshopista!

      Poista
    2. Pohjoismaissa on kai sitten niin vahvasti iskostunut ajatus työn ja tienaamisen ja arvostuksen välisestä yhteydestä, että sitä on hankala haastaa. Varsinkin ehkä jos katsotaan, että itse kuuluu kyseiseen kulttuuriin. Mä itse asiassa tajusin, että mun olisi pitänyt otsikoida tämä teksti eri lailla ja sisältämään ulkomaalaisuuden. Mäkään en itse asiassa nimittäin mitenkään vahvasti määrittele tai ajattele itseäni nimenomaan suomalaiseksi tai ulkosuomalaiseksi. En ole mitenkään perinteinen tyyppi, enkä ole oikein koskaan kaivannut mitään saunomisia tai salmiakkeja tai juhlapyhiä tai muutenkaan hakeutunut nimenomaan suomalaisten pariin. Ulkomaalaisuus on se viiteryhmä ja riippuu ihmisestä, eikä niinkään kansallisuudesta - tai työstä tai epätyöstä !!! - kenen kanssa tulee juttuun tai ei.

      Kiitos, loma sujui kivasti. Entinen kotikaupunki oli entisellään, mitä nyt vielä enemmän sotilaita kaduilla 0_0

      Siitä workshopista tosiaan tuli ilmoitus, että se siirtyi lokakuulle. Sorry siis väärästä hälytyksestä ja toivottavasti voin palata asiaan myöhemmin!

      Poista
  3. Minä näen tämän asian hieman eri lailla. En ole itse kokenut ulkopuolelta tulevaa arvostelua tai kummastelua siitä, että olen kotona lasten (1,5 ja 3,5 v.) kanssa. Toki siis olen myös ollut paikoissa (ensin se Kairo ja nyt Geneve), joissa kotiäitiys on täysin normaalia, mutta en myöskään suomalaistuttujen puolelta. (Tämä tosin saattaa johtua siitä, että olen täysin immuuni kaikenlaiselle äitisyyllistämiselle, hehheh).

    Sen sijaan minua ahdistaa kotonaolo ihan itsestäni lähtöisin olevista syistä. Valinta tämä on sillä lailla, että valitsimme vielä lähteä Geneveen siksi, että täällä olisi ehkä minullekin työmahdollisuuksia. No, eipä ole näkynyt. En kaipaa töitä rahan tai aseman takia vaan siksi, että opiskelemani asiat ovat mielestäni ihan hirveän mielenkiintoisia ja olisi aivan ihanaa päästä tekemään töitä niiden parissa. Riittäisi, että saisin sen verran liksaa, että lastenhoito saataisiin järjestettyä (se on nimittäin täällä hitsin kallista).

    Tavallaan toivoisin, että voisin itse muuttaa asennettani ja alkaa vaan nauttimaan hitaista aamuista ja päämäärättömyydestä. Yksivuotiaan kanssa olisikin ihan hauska viettää päivät kaupungilla samoillen, mutta kolmevuotias määrää tahdin. Hänelle pitää koko ajan keksiä jotain puuhaa, ja reppana kyselee, miksei ole enää päiväkodissa (no koska siihen ei ole varaa).

    Olen siis nyt alkanut ajatella Suomeen paluuta siinä mielessä houkuttavana vaihtoehtona, että siellä olisi mun vanha työ olemassa (josta, kiitos lainsäädännön, voisin olla hoitovapaalla vielä 1,5 vuotta!) ja päiväkodit. Me ei kuitenkaan tiedetä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja workshop kiinnostaa toki! Onko se CSA:n?

      Poista
    2. Minusta tämä sun näkökulma on sekin ihan täysin ymmärrettävä, enkä oikeastaan mietteittesi pohjalta kokenut, että näkisit/näkisin asian niin eri lailla. Syyllistämistä en ole myöskään niinkään miettinyt (ehkä siksikään kun pitäisin sitä suurin piirtein helmasyntinä jos sellaiseen itse syyllistyisin God forbid), vaan ajattelen näissä asioissa oikeastaan eniten erilaisia tilanteita ja taustoja ja ehkä ennen kaikkea persoonallisuuksia. Ajattelen esim omalla kohdallani, että monilla mun valinnoilla on tekemistä ennen kaikkea persoonallisuuden piirteiden kanssa (esim olematon kunnianhimo heh) ja sitten taas jos on erilaisia persoonallisuuksia, niin niitä eroavia piirteitä ei ehkä tule aina miettineeksi.

      Tuokin on selvää ja ihan täysin järkeenkäypää, että harvemmin se raha ja status ovat ne ainoat tekijät miksi jotain työtä haluaa tehdä silloin kun sellainen valinta on mahdollinen ylipäätään. Sehän on vaan onni, jos on intohimoa ja mielenkiintoa asioihin! Sitä olisi kyllä mullakin, mutta sitten on ne muut liikkuvat osat ja se luonne ja niiden kaikkien yhteensovittaminen, joka johtaa kullakin erilaisiin lopputuloksiin.

      Hitsi toi on kyllä uskomatonta miten kallis paikka Geneve on!! Nostan hattua, mä olen kaikkialla saanut mahdollisuuden lastenhoitoapuun, josta olen tosi kiitollinen. Saattaisi nimittäin luonne olla kovilla ilman sitä ;)

      Onneksi teillä on nyt vielä aikaa katsoa mitä tapahtuu ennen hoitovapaan loppumista!

      On CSA:n workshop mutta ne tosiaan ilmoittivat, että se siirtyi lokakuun päivämäärään x, josta ilmoittavat myöhemmin.

      Poista
  4. Palasimme juuri Suomen lomalta ja ensimmäistä kertaa oli vaikeaa jättää maa ja sen suomat mahdollisuudet lapsiperheelle. Kirjastot, puistot, lasten kulttuuri, lastenhoitoapu, leikkipuistot, luonto jne. Eihän meillä Sveitsissä asiat mitenkään huonosti ole mutta ehken vieläkään ole integroitunut tarpeeksi. Ja tietysti omat haasteensa asettaa että minun ja lapsen "paikallinen kieli" on eri (hänellä sveitsinsaksa ja minulla ranska). Työssäkäynnistä minulla on kokemus että Sveitsissä joudun perustelemaan omaa työssäkäyntiä. Putkimies ei ymmärrä ettei voi tulla koska vain "Käyttekö te töissä madama??". Kaverit ehdottelevat tapaamisia ja juttuja lasten kanssa ja minä noin 99% tapauksista "Sori, olen töissä.". Ja monelle on ylipäänsä yllätys että pienen lapsen äiti käy töissä. Onneksi mulla sentään oli mahdollisuus ottaa palkatonta ja olla kotona 10kk mutta sitten oli palattava töihin jo taloudellisista syistä. Ja halusinhsn mä töihin itsekin, työn perässähän me tänne muutettiin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten yleensäkään, niin ei tuota vaikeuksia ymmärtää tätä sinunkaan näkökulmaa :) Näissä ei ole mitään ala- tai yläikärajoja tai ala- tai yläaikarajoja. Niin se menee, että meillä on kaikilla omat lähtökohtamme, olosuhteemme, tilanteemme, taustamme, ammattimme ja persoonallisuutemme ja niiden pohjalta päädymme kukin mihin päädymme. Sitten jos se kovasti poikkeaa yleisestä kulttuurista, niin ei aina ole helppoa ”olla erilainen” – trust me, I know!! ;)

      Sveitsi on varmaan sitten joku kallein paikka maailmassa ja yhteiskunta rakentuu sen varaan, että joku on kotona. En tiedä minkälaiseen ratkaisuun itse olisin päätynyt, jos olisin asunut siellä. Siellä varmaan esikoulukin alkaa myöhemmin (?) kuin vaikka Belgiassa, jossa viimeistään 3-vuotiaana pääsee maksuttomaan esikouluun. Mulla on vähän tuon kaltainen tilanne tyttöni kanssa siinä, että ranskan kieli on osa häntä, mutta ei yhtä paljon minua. Meidän naapurit on muuten Sveitsistä ja en ymmärrä MITÄÄN siitä sveitsinsaksasta, vaikka saksaa onkin tullut joskus opeteltua!! :D

      Poista
    2. Täällä esikoulu alkaa 4-vuotiaana ja se on maksuton. Mutta vain osan päivää ja ruokailut tietysti kotona joten hoitaja tarvitaan edelleen. Mutta vie kyllä halut miettiä lisälapsia.

      Sveitsinsaksa todella on hurjan kuuloista, ymmärrän muutaman sanan sieltä täältä!

      Se todella on joskus väsyttävää olla tuttavapiirissään aina se erilainen, olisi niin mukavaa jakaa samanlainen elämäntilanne edes jonkun kanssa.

      Poista
    3. Ai no on kyllä kerta kaikkiaan erilainen yhteiskunta, jos esikoulukaan ei käy kokopäivähoidosta. Suomalaisesta ja belgialaisestakin näkökulmasta hämmästyttää tuo kouluruokailun puute. Luulisi että ei ole niin vaikea asia järjestää ruokailua jotain maksua vastaan edes.

      Poista
  5. Kiitos taas kivasta tekstistä! Minäkin olen täällä Afrikassa ensimmäistä kertaa kokenut itseni eurooppalaiseksi. Se oikeastaan yllätti minut, en osannut odottaa sitä. Samoin olen alkanut arvosta Euroopan unionia ihan eri tavalla kuin ennen. Toki arvostin ennenkin, en ollut EU-vastainen. Mutta tarkoitan, että nyt näen vielä kirkkaammin sen, miten valtava saavutus se on ja miten paljon se tuottaa asukkailleen iloa ja hyötyä joka päivä, myös arjessa, ja miten monessa muodossa. Mietin sitä muun muassa täällä joka kerta kun ajamme autolla Etelä-Afrikkaan ostamaan jotain tärkeää. Välimatka on periaatteessa lyhyt mutta oikeasti pitkä (päiväkäyntiä ei voi tehdä) muun muassa juuri hidastavien rajamuodollisuuksien takia. EU:ssa ajaisit yli tuosta vain. Ja Afrikan sisällä matkailu on mahdotonta ja kallista muun muassa viisumien ja uskomattoman hintaisten lentolippujen takia (matka Afrikan sisällä voi maksaa saman verran kuin matka täältä Eurooppaan. Halpalentoja ei kerta kaikkian ole). Niin paljon rahanmenoa ja byrokratiaa, jota EU:ssa ei ole, ja arvatenkin osa rahoista valuu ihan vääriin taskuihin, sillä kaikki tällainen antaa myös paljon mahdollisuuksia korruptioon, kun ihmiset haluavat "oikaista" ja kiertää tullimaksuja ym. Tullien takia esimerkiksi nettikauppaa ei voi oikein kunnolla käyttää, vaikka posti toimisikin (mitä se ei tietenkään oikein tee) mutta siis edullinenkin tuote tulisi tullin takia suhteellisen kalliiksi. En yhtään ihmettele yhtä tuttuani joak täällä kerran puuskahti, että voisi seuraavaksi ostaa ihan EU:n lipun, niin paljon hän kaipaa EU:n saavutuksia. Sikäli en oikein ymmärrä EU-kriittisten louskutuksia. Nauttivat monista EU:n suomista asioista ihan tajuamattaan.
    Suomalaisyhteisö on täällä niin pieni (kuinka KAirossa?) että jo oman mielenrauhansa takia vähintään yhtä tärkeää kuin suomalaisyhteisöön juurtuminen on juurtua kansainväliseen yhteisöön. Sekin elää ja muuttuu koko ajan, kun ihmiset tulevat ja lähtevät, mutta se on sentään isompi. Suomalaisyhteisö on tärkeä, mutta ensimmäistä kertaa elän paikassa, jossa se on todella pieni. Sen "varaan" ei voi mitenkään laskea, jos ymmärrät mitä tarkoitan, monet ovat myös kiireisiä kokopäivätöissään ja puolisoita ei ehkä ole mukana - huomaa, että kotipuolisokulttuuri ei tosiaan ole pohjoismaissa niin vahva. Täällä onneksi ei niin kauheasti kummeksuta sitä, että olen kotona. Päinvastoin meidän kuski hämmästyi kamalasti, kun ilmeni, että olen joskus ollut töissä! Minua nauratti, mutta käsitin, että hänelle se ilmeisesti todella oli outo ajatus. Miksi ihmeessä rouva kaukaisesta maasta olisi töissä, kun mies on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö - muistan, että mulla oli Ugandassa ollessa sama, että tajusin kokevani itseni eurooppalaiseksi! Sitten se ehkä jonkin verran Brysselissä hälveni, niin että joku suomalaisuuspiirre ehkä nosti taas vähän päätään, vaikka kyllä mä sielläkin olin ihan yksi muista eurooppalaisista enemmän kuin vain suomalainen. Ja nyt taas täällä se eurooppalaisuus on taas muistunut vahvempana mieleen. Ja vaikka mulla tavallaan onkin joissain yhteyksissä vähän viha-rakkaussuhde EU:hun heh, niin en ole ollut EU-vastainen minäkään ja ihan ylpeä sen pääkallopaikalla asumisesta. Ja saavutus se on ja juurikin niin tuottaa iloa ja hyötyä jossain muodossa varmaan myös sitä vastustaville?

      Varmasti siellä tosiaan näkee mikä kaikki vaikeuttaa rajat ylittävää toimintaa. Ja lentoliput uskomattoman kalliit niin! Ihmiset kai matkustavatkin hirveän pitkiä matkoja busseilla kun ei muuhunkaan vaihtoehtoon ole varaa? Yksi kaveri matkasi muistaakseni Kampalasta Nairobiin bussilla jostain syystä x ja kertoi, että ei todellakaan ollut kovin tasainen matka ja kiitti onneaan, että oli hengissä! En ihmettele, että siellä ei posti kulje ja sen sijaan olin aivan ihmeissäni, että tänne se jopa on joskus kulkenut katuosoitteeseen!

      Täällä ymmärtääkseni on jonkun verran suomalaisia, mutta lukuunottamatta heitä jotka jo muuttivat pois, niin en ole oikein päässyt heihin tutustumaan. Kuten en ehkä niin moneen muuhunkaan kovin syvällisesti. Tähän haluaisin kyllä muutosta ettei nyt ihan menisi niin meditoimiseksi heh, mutta kaikki aikanaan kai sitten. Huvittavaa tuo teidän kuskin ihmettely rouvan töissäkäynnistä! :)

      Poista
    2. Afrikasta löytyy selvästi hyvin erilaista suhtautumista hyvintoimeentulevien kotiäitiyteen. Jotenkin hyvin ymmärrän kuskin hämmästelyä siitä miksi joku käy töissä kun voisi levätä laakereillaan. Toisaalta täällä Khartumissa missä melkein kaikki expatit käy töissä mun kotiäitiys on ihan eriskummallista. Täällä ihan pieniäkin lapsia hoitavat kokopäiväiset lastenhoitajat. Kotiapulaisemme oli aikoinaan ihan silminnähden puulla päähän lyöty kun sanoin, että haluan itse hoitaa lapseni enkä ole toistaiseksi etsimässä töitä.

      Mä en ole oikein missään tuntenut suomalaisyhteisöä erityisesti omakseni. Ekassa yliopistossani Englannissa kävin ekana yliopistovuonna suomalaisten pikkujouluissa ja tunsin itseni ihan muukalaiseksi. En itsekään ole mikään perinteinen tyyppi ja yksi ulkomailla asumisen hyviä puolia on minulle ollut se, ettei ole pakko juhlistaa vappua ja juhannusta jne. Niitten pikkujoulujen jälkeen en oikeastaan ole erityisesti juurikaan hakeutunut suomalaisten pariin. Sen sijaan ihan tietoisesti kyllä etsin ympärilleni muita ulkomaalaisia koska he ymmärtävät tämän ulkopuolisuuden kokemuksen - mutta heidän kanssaan ei toisaalta minulla oleteta oleva kansallisuuden kautta löytyvää yhteyttä - saan rauhassa olla ihan vain oma itseni.

      En tiedä olenko itse niinkään eurooppalainenkaan. Arvostan EU:n tuomia etuja mutta täältä "sisäpuolelta" olen kyllä EU-instituutioita kohtaan ajoittain hyvinkin kriittinen... Ajattelen tosiaan olevani jotenkin yleismaailmallisen ulkomaalainen (ja ulkopuolinen), mutta toki sinänsä vahvasti länsimaalainen. Länsimaalaisuus on itselleni täällä Afrikassa korostunut: me olemme niitä onnekkaita joille maailma on pitkälti auki ja mahdollisuuksia ja valinnanvaraa riittää niin, että minua ihan nolottaa.

      Poista
    3. Totta, tuo nolouden tunne on jokapäiväinen seuralainen. Ihan oikeasti jokapäiväinen. Päivääkään ei mene, etten jossain vaiheessa ajattelisi, edes hetkellisesti, sitä, miten mahtavat eväät maailma on juri meille suonut, ihan ilman omaa ansiotammme. Ja miten ymmärtämättömästi ja tylysti osa "meistä" suhtautuu niihin, joille maailmankaikkeus ei ole näitä eväitä suonut, ja joilla on huomattavasti kivisempi ja karumpi, usein ihan mahdoton tie taisteltavana. En vain voi käsittää sitä, miten työlästä joillekuille hyvinvoiville on tämän tosiasian tunnustaminen. Onko kyse pahansuopuudeta vai tyhmyydestä, sitä en tiedä. Mutta jos ajatellaan maailmaa tikkaina, onhan se aivan päivänselvää, että alimmalla porrasaskelmalla ponnistelevilla on paljon pitempi matka sinne ylös kuin meillä, jotka olemme jo valmiiksi ylhäällä. Ja tuntuu että toiset eivät ole edes niillä askelmilla, ja heitä on täällä paljon. Voin niin jakaa nämä tuntosi kanssasi ja varmasti Anskukin.

      Poista
    4. Juu, ei todellakaan ole vaikea löytää kriittisyyden aiheita EU:ta kohtaan ja tästä tulee mulle se viha-rakkaussuhde. Eurooppalaisuuden sijaan voisi usein yhtä hyvin käyttää sanaa länsimaalaisuus, jolloin selvemmin korostuu se syntymälotossa saatu etuoikeutettuus. Ja se länsimaalaisuuden ja muun maailman välinen epätasa-arvo tulee niin kirkkaan näkyväksi saaden aikaan ymmärryksen siitä miten nolottavan ja inhottavan epäreilua kaikki on ja miten sitä ei kukaan ole ansainnut. Ja kun samaan aikaan kaikista etuoikeuksista nauttivat ihmiset saattavat joskus nähdä asiat niin kapeasta näkökulmasta, vaikka silmien edessä näkyy vaikka mitä epäonnea, niin se on äärimmäisen noloa. Tätäkään ei pitäisi olla vaikea ymmärtää, kuten sanoo Lottakin, että kyse on siitä mitkä kortit maailmankaikkeus on jakanut, eikä todellakaan ole kyse siitä, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet saavuttaa korkeimmat porrasaskeleet.

      Varmaankin näissä expat-kuvioissa kokopäiväiset lastenhoitajat on joka puolella tavallisia (vai oliko näin Belizessä?) ja heitä hämmästyttää jos kaukaisen maan rouvat haluavatkin hoitaa lapsensa itse. Meidän kotiapulaisen kanssa piti tätä myös selvittää kun hän ehkä oletti, että oletan hänen hoitavan lapsia enemmän. Häntä esim aluksi ihmetytti se miksi en antanut hänen vaihtaa vaippaa tai miksi haluan ottaa pienemmän lapsen mukaan kun haen isompaa koulusta. Ymmärrän muunlaisia näkökulmia, mutta jostain syystä on tuntunut, että sitä kotiäitinäkökulmaa ei aina ole ollut helppo kaikkien kaikkialla ymmärtää tai ainakin sellainen ”kotiäitipuhe” tuntuu olevan tavallista jos tiedät Kata mitä tarkoitan…? Onko se ehkä sitten se sellainen uralla etenevän naiseuden eetos nykyisin tavallisempi. Eikä siinä mitään, mutta miksi tämä toinen vaihtoehto ei saisi olla ihan arvokas sekin ja miksi en saisi olla tyytyväinen siitä, että hoidan omat lapseni?

      Kairo on kai niin iso paikka, että täällä ei ole mitään yhtä pientä suomalaisyhteisöä. Minäkään en ole hakeutunut varta vasten suomalaisten pariin, ehkä koska se ei minullekaan ole ollut se ensimmäinen yhteinen nimittäjä, vaan juurikin se ulkomaalaisuus. En ehkä sitten ole niin tyypillinen suomalainen tai olen muuten vaan erikoinen heh.

      Poista
    5. Mä olen vilpittömän tyytyväinen ja ylpeä, että olen viimeiset kahdeksan vuotta hoitanut lapsiani itse. Olen ihan sanomattoman kiitollinen tästä tilaisuudesta, tiedän ettei se ole mikään itsestäänselvyys. Sen lisäksi, että en tiedä mikä voisi olla minulle tämän tärkeämpää tai parempaa tekemistä tässä elämäntilanteessa ja elämänvaiheessa, pitempiaikainen kotiäitiys on myös herättänyt minussa paljon sellaisia ajatuksia joita en ehkä muuten olisi ollenkaan tullut pohtineeksi. Miksi niin monille kaikenlainen tekeminen on merkityksellistä ja arvokasta vain jos sillä on rahallinen arvo? Ja niin edelleen.

      On ollut jännä huomata kuinka monet niistä jotka eivät tällaista valintaa ymmärrä eivät sitä todella oikein ollenkaan pysty käsittämään. Törmäsin äskettäin lasten synttärijuhlissa eurooppalaiseen naiseen joka väenvängällä halusi yrittää nähdä minut jonkun työn kautta - kyseli mitä ennen tein työkseni ja mitä suunnittelin seuraavaksi tekeväni, ja lohdutti, että kyllä töitä löytyy - vaikken siis itse ole asiasta lainkaan huolissani. Oli jotenkin suorastaan koomista kuinka tällä ihmisellä ei ollut lainkaan kykyä kohdata minua tällaisenani. Vaikka meillä on hyvin samanikäiset lapset ja yhteistä kokemuspintaa muutenkin.

      Ja on kyllä todellakin käsittämätöntä kuinka kaikki länsimaalaiset eivät ymmärrä omaa etuoikeutettua asemaansa maailman mittakaavassa. On minusta häpeällistä kuinka helppoa elämä on yksille kun toisille toivoa paremmasta ei tunnu riittävän ripaustakaan. Se nolottaa ja ahdistaa yleisellä tasolla, mutta lisäksi melko lailla päivittäin minua täällä Khartumissa nolottaa ihan omastakin puolestani tämä helppo elämäni. Maksoin kivalle ja luotettavalle putkimiehelle äskettäin alle viisi euroa ylimääräistä palkkiota tehdystä työstä ja hän oli ihan liikuttavan iloinen. Minut se masensi melkein koko illaksi. Tuntuu epäreilulta ja nololta, että muutama euro voi olla niin iso asia, kun itse saatan käyttää sellaisen summan sen kummempaa ajattelematta.

      Mutta onpa muuten mahtavaa, että on teitä jotka näitä täkäläisiä näkökulmia pystytte niin hyvin ymmärtämään!

      Poista
    6. Voi ymmärrän tosi hyvin! Mua ihan surettaa itseni puolesta, kuinka liian herkkä olen ollut sellaisen paineen alla, kuinka koko ajan pitäisi suorittaa jotain ja olla ensisijassa näkyvä jonkin muun kuin lasten tai äitiyden kautta. Varsinkin Brysselissä, joka muiden asioiden lisäksi edustaa mulle myös sellaista uratykkimekkaa. En ikinä unohda yhtä kohtaamista yhden eurooppalaisen naisen kanssa, joka sanoi jotain siihen suuntaan kuinka en hänen mielestään *näytä* kotiäidiltä tai jotain vastaavaa, jota jäin miettimään, että MILTÄ minun sitten mahdollisesti pitäisi näyttää. Ja se sellainen oletus, että aina jotenkin pitäisi alentaa sitä roolia ja tehdä selväksi, että ollaan tässä muutakin ja on mielenkiintoa muuhunkin ja ei ole aina helppoa olla kotona. On tosiaankin mahtavaa, että on teitä jotka ymmärtävät tätäkin näkökulmaa!

      Poista
    7. Tuli mieleeni tuosta suomalaisyhteisöstä että meillä on täällä ihana porukka mikä muodostuu suomalaisista kellosepistä ja heidän puolisoistaan. Jotka hekin kyllä usein suomalaisia kelloseppiä ;) Monet heistä tunnettiin jo Suomessa ja heistä kaksi on mun parhaita ystäviä vaikka etäisyyttä on 100 km:n molemmin puolin. Kukaan tästä porukasta ei asun meidän lähellä mutta tämä jengi on se meidän perhe täällä maailmalla ja uskomattoman tärkeä. Meidän lähikaupungissa on myös paljon ulkomaalaisia mutta monet heistä on "niitä kotiäitejä" joten tapaaminen on lähes mahdotonta eikä yhteyksiä ole mudostunut. Tunnen myös paljon muita Sveitsissä asuvia suomalaisia mutta on tullut todettua että eihän se kansallisuus riitä vaan pitää olla muutakin että tuttavuus syvenee. Tämän oman porukan kanssa ollaan tultu tänne enemmän ja vähemmän samoihin aikoihin ja kotiuduttu yhdessä ja yhdistäähän se ammattikin.

      Poista
    8. Se on hieno juttu, että sieltä löytyy se oma tärkeä porukka. Ei varmaan haittaa 100 kilometriäkään niin paljon kun tietää, että tärkeät tyypit ovat siellä olemassa ja tavattavissa.

      Poista