maanantai 21. marraskuuta 2016

Pieni oodi Nasserille

Jos ja kun joskus muutamme täältä Kairosta pois, niin yksi ihminen, joka varmasti jää elämään puheisiin ja muistoihin on autokuskimme Herra Nasser. Haluan välttämättä esitellä hänet teillekin. Asianomaisen luvalla parin kuvan kanssa sensorin kynän alle joutuneiden kanssaposeeraajien kanssa.


Nasser on kotoisin maaseudulta Etelä-Egyptistä eli Upper Egypt:istä, jossa hän kasvoi kymmenen sisaruksensa kanssa kunnes muutti nuoruudessaan Kairoon parempien mahdollisuuksien perään. Niitä hänelle tarjoutuikin ja hän on hankkinut itselleen hyvän yleissivistyksen ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ennen Arabikevään tapahtumia ja seurauksia Nasserilla oli hyvän toimeentulon tarjoava työpaikka kansainvälisen firman leivissä, mutta sittemmin firman ovien sulkeminen osui kohdalle ja hän siirtyi yksityisautojen kuskiksi.


Tämä parikymmentä vuotta autoa työkseen ajanut mies helpottaa arkea ja elämää täällä paljon. Välitön, kohtelias, täsmällinen, uskollinen, ammatistaan ylpeä perheenisä, jota ilman päivittäinen arki olisi täällä paitsi hankalampaa niin ehkä myös vähän tylsempää.


Nasser on aina perillä ajankohtaisista asioista ja usein aloitan päivän kyselemällä häneltä briiffausta Egyptin päivän polttavista uutisista. Olen nyt vajaan vuoden verran seurannut hänen suhdettaan muun muassa maansa nykyiseen presidenttiin ja hänen edeltäjiinsä, Muslimiveljeskuntaan, kansainvälisten tapahtumien kiemuroihin sekä Egyptin tilaan ylipäänsä.

Olisin expat-kuplassani paljon syvemmällä ilman hänen avaamaansa ikkunaa Egyptin todellisuuteen. Tästäkin syystä kannatti kärsiä kuskiin totuttautumiseen liittyneet kuninkaallisuusolot. Itsekseni tai pojan kanssa rattailla liikkuessani myös kävelen paljon lähialueella, joten saan kyllä toiveideni mukaan nauttia myös vähemmän kuninkaallisista kevyen liikenteen muodoista.


Kuninkaallisoloissa tulee joskus huolehdittua hänen odotuttamisestaan ajojen välissä, vaikka ei pitäisi koska työtäänhän hän vain tekee. Sellaiseen hän muutenkin aina vastaa tuntevansa teekuppiloiden pitäjät, hotellien ovimiehet, myyjät, kuskikollegat ja vähän koko Kairon, joten hän löytää kuulemma kyllä juttuseuraa jos tarve vaatii.

Nasser on myös aina huolehtinut vieraistamme lentokenttäkuljetuksia ja turistikohteisiin viemistä myöten ja kukaan heistä ei ole tainnut lähteä pois ilman erityismainintaa hänestä. Vaikutuksen tekevä tyyppi.


Nasser sanoo avartaneensa maailmaansa ulkomaalaisten työnantajiensa kautta, mutta hän on myös yhteen otteeseen asunut itsekin ulkomailla. Hän on nimittäin ajanut kasinovieraiden limusiinia Las Vegasissa. Neonvalot, villi meininki ja kymmeniätuhansia dollareita illassa palamaan laittaneet kasinovieraat saivat kuitenkin hänet ennen pitkää ikävöimään omaa aavikon keskellä sijaitsevaa sielunmaisemaansa ja hän palasi sittemmin Kairon liikenteen tuttuun humuun.


Lopullisesti olen tykästynyt häneen sen ansiosta miten kiinnostuneesti ja kiintyneesti hän suhtautuu lapsiini. Hän ei halua kutsua heitä pelkillä etunimillä ilman niiden eteen tulevia Mister ja Miss etuliitteitä. Mister puolitoistavuotiaan hän vaatii joka kerta saada jäädä kanssaan auton ratin taakse kun menen saattamaan Miss lähes 5-vuotiaan koulun pihalle. Mister puolitoistavuotiaalla ei ole mitään sitä vastaan ja nämä kaksi ovat muodostaneet oman erityisen suhteen toisiinsa.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon että hän saa nähdä rakastamansa maan kehittyvän toivomaansa parempaan suuntaan.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Inhoa ja kaihoa

Egyptissä huhuttiin pitkin syksyä viime perjantaille suunnitelluista protesteista. Tällä kertaa ne jäivät toteutumatta, mutta protesteista puheen ollen olin törmännyt ahdistavaan artikkeliin eteläafrikkalais-amerikkalaisen journalistin oksettavasta ja törkeästä massa-ahdistelusta täällä hänen raportoidessaan vallankumouksesta vuoden 2011 levottomuuksien aikaan. 

Ahdisti kuvitella hänet Tahrir-aukiolle ties kuinka monen sadan (!?) mielipuolen paskiaisen riepottelemaksi, hakkaamaksi ja raiskaamaksi. Ahdistavan inhottavan raukkamaisen törkeän kusipäistä. Inhotti, ettei ketään poliitikkoa ollut kiinnostanut tehdä asialle mitään. Inhotti vähän kaikenlainen läpimädännäinen ja tekopyhä. Inhotti se, että tässä maassa on tapahtunut tuollaista. Eivät kaikki todellakaan ole täällä paskiaisia ja on hirveän väärin olettaa niin, mutta miksi joissain tilanteissa jotkut ovat

Se saattaa tulla pitkästä aikaa, ihan puskista ja varottamatta. Petollinen kaiho Suomeen. Sinne jossa kaikki toimii ja on tuttua, mutta ei silti enää ole. Koska olet niin ulkopuolella kaikesta, eikä mikään ole niinkuin joskus oli. Etkä oikeastaan ihan tiedä miten asiat siellä toimivat. Etkä tajua sitäkään mitä suomalaiseen lastenkulttuuriin kuuluu. Ja sitten hermostut ehkä vähän siitäkin, koska mietit sitä, että olet niin omillasi omiesi kanssa.  

Sitten oli niitä Instagramin lumikuvia. Helsinki talviasussaan. Viiskulma Kaivopuistosta päin nähtynä. Kolmosen ratikka joka kai nykyään on kakkonen ja lumeen peittyneet ratikkakiskot. Nuo talot, tuollaiset jykevät ja herkät Jugend-arkkitehtuurin helmet. Hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Muistatteko sen hiljaisuuden äänen ja sen rauhan kun kaikki peittyy lumeen? Ylös tuosta noin tuota katua pitkin Kirurgille päin. Kävin siellä päin joskus töissä. Alas toista katua pitkin ja päädyt Espalle ja sitten eteenpäin Senaatintorille. Toinen kuva Tuomiokirkosta talviasussaan. Miten kuvankaunista! 

Tällaisena päivänä joogaohjaajan sanat ovat kaikessa kosmisessa hörhöydessään rauhottavia. Hän puhuu siitä, kuinka olemme kaikki näiden tähtien alla omalla polullamme. Kuinka me olemme syntyneet kulkemaan sitä ja kokemaan tunnelmia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka välillä me kuljemme sillä pää pilvissä jalat tuskin maata koskettaen ja toisinaan taas pää riipuksissa kaiken painosta. Koska ”such is life” hän sanoo vakaalla äänellään. Jatkaa että voimme vastaanottaa sen sellaisenaan ja kaikkinensa ”with love, grace and gratitude”.  

Se on epäilemättä hieno ja ylevä tavoite, mutta inho ja kaiho ovat sellaisia pikku pirulaisia, että painavat päätä riipuksiin tehden siitä hetkellisesti haparoivaa. Sellaista se on. Elämää. 

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Blogitunnustus

Sain Periaatteen naiselta ja Ulkosuomalaiselta äidiltä blogitunnustuksen. Kiitos kaunis, arvon naiset!


Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

 ******

Tunnustus onkin hassu sana. Sillä sanalla kun voi olla useampikin merkitys. Tunnustuksen voi saada vaikkapa hyvin tehdystä työstä tai sitten joku voi tehdä esimerkiksi omaatuntoaan vaivaavan tunnustuksen. Tunnustuksia molemmat.

Blogiin liittyvän tunnustuksen yhteydessä tekee mieli tunnustaa, että blogin pitäminen on paitsi antoisaa, niin välillä myös vähän kamalaa! Miksi ihmeessä kirjaan kaikelle kansalle ylös ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani elämästäni. Ajoittaisiin some-sekoamisiin taipuvaisena ihmettelen tätä välillä itsekin, vaikka muiden blogien lukeminen on minusta ihan vain tosi kivaa. Perfektionisti se siellä vain aina sormi valmiina delete-napilla, jota se ei pelkää käyttää jälkikäteenkään some-sekoamisen yllättäessä.
                                                               
Aloitin bloggaamisen melko tarkalleen vuosi sitten voidakseni tilittää Kairoon muuttamisen nostattamia ajatuksia ja tunnelmia. Tykkään kirjoittamisesta ja ajatuksien sanoiksi ja lauseiksi siirtämisestä ja halusin haastaa itseni kokeilemaan tekemään sitä julkisesti. Jotenkin aloin sitä sitten tehdä, vaikka totta puhuen joidenkin asioiden suhteen kirjoittaminen prikulleen niin miten haluan on välillä vaikeaa.

Ihme ja kumma, mutta en aina onnistu saamaan postausta tai kommenttiakaan täydelliseksi siten, että siitä kävisi ilmi kaikki ne puolet ja nyanssit, jotka omissa ajatuksissani ja sisäisessä maailmassani ovat läsnä. Äänensävyn ja kehonkielen puuttuminen asettaa joskus haasteita, kuten myös kirjoittaminen yleisölle joka ei tunne minua ja jota en itse tunne.

Tuleville bloggaajille ehkä antaisin ohjeeksi miettiä yleisen ja yksityisyyden välistä rajanvetoa. Mikä on niiden väliin jäävä alue, jolla tasapainottelu tuntuu luontevalta. On terapeuttista kirjoittaa henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen tason ajatuksista ja asioista, jotka eivät ole 'hyvää päivää kirvesvartta' -osastoa, mutta jos ihmiset jostain syystä alkavatkin lukea ja jopa kommentoida blogia, niin on ehkä hyvä miettiä omia linjojaan etukäteen. Toisaalta minusta mielenkiintoisimpia blogeja ovat ne, joiden kirjoittajat ovat rehellisiä ja uskaltavat näyttää koko persoonallisuutensa ja inhimillisyytensä kirjosta monia eri sävyjä.

Jaan tunnustuksen seuraaville ulkosuomalaismaailman bloggaajille:

Diplomaattirouva
Edustusrouvan päiväkirja
Minun Afrikkani
Merkintöjä Panamasta
Ei kai taas
Chez Helena
Algeria lapsiperheen silmin

Kiva että olette blogeinenne täällä saman taivaan alla eri puolilla tätä käsittämätöntä avaruudessa kiitävää pyörivää palloa.