tiistai 7. helmikuuta 2017

Tylsää

Kairo on megalomaaninen suurkaupunki ja ihmisillä on täällä suurkaupungin kiireiset elämät. Välimatkat ovat pitkiä ja liikenneruuhkat pahoja, eivätkä eri puolilla kaupunkia asuvat ihmiset välttämättä ole tekemisissä keskenään, arkipäivisin ainakaan.


En nyt mitään valtavan suurta joukkoa ympärilleni kaipaakaan, mutta näinä päivinä olen taas kaivannut enemmän seuraa ja ihmisiä, joiden kanssa jakaa tätä kummallista ja käsittämätöntä elämää ja maailmaa niin miten ne täältä käsin katsottuna näyttäytyvät. Ugandassa ja Belgiassa oli tällaisia ihmisiä (moi vaan te kivat jos luette :), mutta täällä ei jotenkin ole ollut niin vaivatonta tutustua niin moneen ihmiseen. Epäonnekkuuttakin on ollut tällä saralla, sillä muutamat ovat jo ehtineet muuttaa pois ja eilen kuulin taas yhdestä uudesta poismuuttajasta. Olen ihan hyvä oleilemaan itsekseni, mutta sen vastapainoksi olisi kiva voida viettää enemmän aikaa ihmisten seurassa. Pitäisihän sen eteen yrittää tehdä enemmän itsekin.


Jokin aika sitten aloitin huvikseni kerran viikossa ranskan oppitunnit (koska en aio antaa periksi tuolle pirulaiskielelle). Yksityistunnilla oppii räätälöidymmin kuin ryhmässä, mutta ehkä olisi parempi vaihtaa ryhmätunnille, jotta voisin jatkaa passé simplen ja imperfektin vuorottelusta puhumista muidenkin kuin itseni kanssa. Arabiaakin haluaisin opetella ja harrastaa liikuntaa enemmän ja monipuolisemmin ja ja ja ja... Vaikka mitähän sitä voisi kai tehdä, jotta seinät eivät kaatuisi päälle.


Sillä välin en malta olla jakamatta vielä yhtä joogaopettajan lausumaa ritirampsua. Hän lausuu sanomisensa joogaopettajan ääneksi luodulla vakaalla ja upealla äänellään shavasanan eli loppurentoutumisen päätteeksi hiljaisessa ja pimennetyssä huoneessa, jossa matoillaan silmät suljettuina makaavien joogaajien välissä kaikuu rauha maassa ja hyvä tahto ihmisten kesken.

******

Cherish your solitude.

Take trains by yourself to places you have never been.

Sleep out alone under the stars. Learn how to drive a stick shift.

Go so far away that you stop being afraid of not coming back.

Say no when you don’t want to do something.

Say yes if your instincts are strong, even if everyone around you disagrees.

Decide whether you want to be liked or admired.

Decide if fitting in is more important than finding out what you’re doing here.

Believe in kissing.

(-Eve Ensler)

******

11 kommenttia:

  1. Hyviä elämänohjeita! En tiedä uskaltaisinko nukkua yksin tähtien alla - tai edes hyvässä seurassa - enkä enää osaa ajaa muuta kuin automaattivaihteilla, mutta muuten tunnen olevani aika hyvällä tiellä!

    Toka vuosi täällä taisi olla vähän samalla tapaa yksinäinen, tai ainakin nuo tunnelmasi kuulostavat hyvin tutunoloisilta. Yksi ekan vuoden tärkeä ihminen ei tullutkaan enää tokaksi vuodeksemme tänne takaisin ja se oli aikamoinen isku josta kesti aikansa toipua. Omaksi pelastuksekseni koitui taaperoryhmä jonka perustin ensimmäisen vuoden loppupuolella. Ryhmän kautta olen tutustunut mielenkiintoisiin ja kivoihin ihmisiin joita tapaan ryhmän puitteissa, ja muutenkin, ainakin kerran viikossa. Mutta olen lisäksi saanut muilta ryhmäläisiltä kannustavaa palautetta ryhmän aloittamisesta ja ylläpitämisestä. Vaikka alkuun vähän arastelin ajatusta, että ryhmä nähtäisiin jollakin tapaa minun ryhmänäni, niin nykyään ajattelen kyllä vähän sillä tapaa itsekin. Olen ylpeä siitä, että olen saanut luotua tänne suurkaupunkiin jotain sellaista mikä tuo iloa edes muutaman ihmisen elämään! Taaperokerhon alku oli hyvinkin kankea ja yksinäinenkin, mutta sittemmin kerho on ottanut tulta alleen ja viime viikolla meitä oli koossa aika monta ja taas pari uuttakin kivaa vanhempaa ja lasta. Tälle viikolle olisi ollut tapaamisia jopa enemmän kuin mihin itse ehdin mennä. Sosiaalinen elämä tuntuu tällä hetkellä kiireisemmältä kuin mihin oma aika ja voimat riittävät.

    Tänä keväänä on kyllä aika sanoa hyvästit kerholle ainakin omalta osaltani. Kesän vietämme taas poissa täältä ja syksyllä kolmevuotiaamme aloittaa leikkikoululuokalla isosisarustensa koulussa. Mutta olen miettinyt, että jospa aloittaisin siinä vaiheessa kirjakerhon... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Ohhoh, en edes huomannut kuinka tulin taas tänne rupatelleeksi... Yritin sanoa, että aikansa siinä taitaa usein mennä, että löytää oman paikkansa mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että jostain sellainen on kuin onkin löytynyt. Varmasti vielä sielläkin kun kerran täällä. Tsemppiä sinne! Ja se piti vielä sanoa, että teidän koti näyttää oikein kauniilta ja kutsuvalta.)

      Poista
    2. Voi rupattele ihmeessä, sitähän tässä kaipailenkin :) Ja ole syystäkin ylpeä taaperoryhmästä - kuulostaa upealta, olisin heti mukana jos olisi mahdollista. Täällä mulla ei jotenkin ole ottanut tulta alleen täkäläiset taaperoryhmät, mutta ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa kokeilla niissä käymistä. Ehkä olisin jotenkin alkuaikoja paremmin kartalla paikallisesta kulttuurista niihin liittyen tätä nykyä. Tosi hieno juttu että siellä on tokan vuoden yksinäiset tunnelmat vaihtuneet ihan muiksi! Toivon mukaan täälläkin taas ennen pitkää, se harmittaa jos heti ihmiseen vähän paremmin tutustuttuaan, hän tai itse muuttaa pois. On mulla onnekseni tässä lähellä aina mm. naapurini, josta olen iloinen, mutta en nyt ihan jok'ikinen päivä voi olla koputtelemassa ja lounastreffiseuraa kyselemässä. Ensi syksyn kirjakerho siellä kuulostaa oikein hyvältä sekin! Jostain taisin kuulla vastaavasta täälläkin !

      Elämänohjeista.. Pelkään että tätä menoa unohtuu mulla pian automaattivaihteisenkin auton ajotaito, joten ainakin Kairon ring road ja manuualivaihteinen auto saavat jäädä teoreettiseksi yhtälöksi :) Muiden hienojen ohjeiden kanssa harjoittelen ja toivon mukaan edistystä on tapahtunut ja tapahtuu matkan varrella. Kiitos, kodin feng shuin kanssa olen puuhastellut tänään viemällä kehystämättömät taulut kehystettäväksi :)

      Poista
  2. Ystavien tai kohtalotovereiden löytaminen uusista paikoista ei ole aina helppo juttu, kyllastyin jossain vaiheessa kuulemaan etta mene juttelemaan rohkeasti muille tai osallistu johonkin harrastukseen etta meinasin haljeta. Toisessa kulttuurissa se ei aina ole niin yksinkertaista, monissa maissa ihmiset ovat tosi ystavallisia mutta siihen ystavarinkiin paaseminen onkin jo toinen juttu. Ja on siina oltava onneakin matkassa, joskus ei ole ollut mutta ehka tama ihastumiseni muuton jalkeen Izmiriin auttoi myös siina ja ystavat loksahtivat kohdilleen. Tsemppia, jospa sielta ranskan ryhmatunnilta löytyisi seuraa? Suurkaupungin kirous ovat valimatkat ja ruuhkat, joskus kuluu kuukausia etten ehdi nahda aivan toisella puolella kaupunkia asuvaa ystavaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se kun ei se ihan joogamatolta toiselle huhuilu välttämättä onnistu ja paikallisilla ihmisillä on omat kuvionsa ja vakiintuneet elämänsä. Sitten vielä kun ulkomaalaiset usein tulevat ja menevät, niin ei aina ole ihan helppoa löytää samaan aikaan paikallaan pysyviä kohtalotovereita. Ystävällisiä täällä ihmiset ovat, tosi ystävällisiä ja äärettömän lapsirakkaita muuten! Se on hieno juttu että Izmir on ihastuttanut yatäviä myöten. Suurkaupungin välimatkat ja ruuhkat ovat täällä sellaisia että eri puolilla asuminen on melkein kuin eri kaupungeissa asuisi!

      Poista
    2. Olen tästä ihan samaa mieltä, tuo "rohkeasti harrastuksiin vain" kuuluu yleensä niiden suusta, joiden ei ole tarvinnut sitä ihan tuossa mielessä tehdä. Ei sieltä joogamatolta toiselle tosiaankaan noin vain huhuilla. Kielikin voi olla vieras ja viereisellä joogamatolla aivan eri tilannetta elävä ihminen joka ei suinkaan tarvitse joogasalista seuraa (vaikka olisi muuten kuinka ystävällinen). Olen minäkin elämäni aikana aika monia kahveja ehdottanut, vain osa on toteutunut. Joskus taas ystävystyminen tapahtuu silloin kun sitä ei odota, tilanteessa jota ei ole ennakoinut tai suunnitellut! Mutta juu - tuo "mene rohkeasti juttelemaan" - hm - ei se aina ole niin helppoa. Joskus myös käy niin, että yrittää tutustua, mutta sitten huomaa, että ollaankin vähän eri aaltopituudella tai ei vain löydy riittävän hyvää yhteistä kieltä, tms.

      Poista
    3. "Rohkeasti vain harrastuksiin juttelemaan" - niinpä niin, olisikin niin helppo juttu. Välillä mietin että pakostihan sitä muitakin on jotka ovat seurankipeitä, mutta eivät he välttämättä satu viereisellä joogamatolla olemaan. Täällä on muutenkin ehkä vähän suurkaupunkimainen kynnys mennä sen enempiä juttelemaan ja mihin se sitten ylipäätään milloinkin johtaa. Paljon on kai olemassa pariskuntamielessä tehtyjä palveluita kuten Tinder-treffisovellus kännykkään, mutta tällaiseen mun kaipailemaan seuranhakuun on ikävä kyllä kai sitten vain nämä "rohkeasti vain juttelemaan" -karvalakkiversiot :)

      Poista
  3. Aah, miten osuvia ohjeita joogaopelta. Mun suosikki (välitön kyynelsade) "Go so far away that you stop being afraid of not coming back."

    Minäkin suosittelen taaperokerhoa, itse semmoisen ryhmän aloitin täällä, alku oli myös kankeaa ja hieman semmoista, että eeh mitä tästä tulee. Mutta sieltä tarttui mukaan pari mahtavaa tyyppiä niin lapselle kuin äidille. Enää emme näe aamupäivisin, koska osa muutti pois ja osa jatkoi kouluun. Hieman harmittaa, että taaperokerho ei löytänyt jatkajia, koin sen itse aikoinani Mombasassa (jossa sillä oli vuosikymmenien perinteet jo) niin suureksi arjen ja äitiyden pilariksi, että haaveilin täällä Panamassa aloittavani jotain samaa, mutta toisin kävi. Sen aikaa, kun tapasimme kerran viikossa ehkä 8 kuukautta täällä, olin tosi tyytyväinen kyllä ja toiset äidit myös.

    Me ollaan oltu täällä tosi onnekkaita, pari samanhenkistä ihmistä asuu ihan lähellä ja isompi, mutta tiivis kaveriporukka on muodostunut myös naapurustosta. Välillä tosin on aikamoisia Wisteria Lane -viboja, kun sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

    Toivottavasti kevään mittaan poluillesi osuu uusia ja mukavia ihmisiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa siellä toinenkin samassa kohdassa kyynelehtijä! Osuvia ajatuksia muutenkin ja aika mahtavaa, että huomaa jotain edistystä tapahtuneen. Ehkä. :)

      Vitsit tosi tarmokas olet säkin ollut taaperokerhosaralla, hieno juttu. Ja ihanaa että sitä kautta on löytynyt ihmisiä ja muutenkin että on hyvä porukka Wisteria Lanella. Mulla muuten on joskus tullut sun naapurustokuvailuista aiemminkin mieleen Desperate Housewives ja Wisteria Lane :) Draaman kaari sikäläisessä kulttuurissa on varmaan taattua laatua.
      Kiitos, toivotaan että kevät tuo tullessaan kohtalotovereita.

      Poista
  4. Voi, niin tuttuja ajatuksia! Itse aloitin viime viikolla pitkän paussin jälkeen portugalin tunnit taas, pääasiassa siksi että löysin viimein pienryhmän. Kävin yksityistunneilla, mutta ne osoittautuivat vain liian tylsiksi ajan kanssa elämässä jossa tapaan muutenkin vähän ihmisiä. Tuntui myös, etten oppinut tehokkaasti, kun katsoin koko ajan kelloa. Pienryhmään minut ajoi nimenomaan sosiaalinen ulottuvuus (sen lisäksi kyllä uskon, että siinä voi jopa oppia tehokkaammin, kun vuorovaikutus on vilkkaampaa, ja muiden virheistä myös oppii). Ryhmän muista naisista en varsinaisesti ole vielä ehtinyt kavereita saada, enkä tiedä saanko edes, mutta minulle riittää tässä vaiheessa se, että pääsen tuohon pienryhmään edes kahdesti viikossa ja opin samalla kieltä.
    Minä olen huomannut, että uusiin ihmisiin tutustuminen on vielä vaikeampa, kun lapset eivät ole enää pieniä. Vauva- ja taaperoryhmissä äidit tapaavat luonnostaan ja joukosta voi seuloa itselleen ne läheisimmät, mutta isompien kanssa sitä mahdollisuutta ei enää ole. Huomasin sen Saksassa, jossa lapsilla oli jo oma kouluelämänsä. Minulla ei käytännössä ollut mitään ryhmää, jossa tutustua ihmisiin! Ja kävikin niin, että en oikeastaan tutustunut juuri keneenkään sen syvemmin. Yhteen suomalaisnaiseen kyllä (kiitos hänelle), mutta hän olikin sitten sitäkin tärkeämpi. Hänet tapasin, kun uskaltauduin kerran yhteen suomalaisten ryhmätapaamiseen. Sekin oli selvästi tarkoitettu vähän pienempien lasten äideille, ja koin olevani auttamattoman vanha isoine koululaisine kuunnellessani odotusajan huolia, mutta sainpahan sieltä yhden ennakkoluulottoman kontaktin (hän asui lähellä meitä ja oli ehkä itsekin kaivannut kahviseuraa!). Vitsailinkin aina että pitäisi lainata jostain vauva, että voisi mennä pikkulapsiryhmiin :-)ja tavata muita - vähän kuin siinä About a Boy -kirjassa ja -leffassa Hugh Grantin esittämä päähenkilö teeskentelee yksinhuoltajaisää, jotta pääsee sinkkuäitien keskusteluryhmään tapaamaan naisia!
    Meillä vielä lapset kulkevat kouluun bussilla, joten en näe muita äitejä/isiä siellä hakuhetkinäkään. EN ole kuitenkaan halunnut luopua bussikuljetuksesta, koska lapset ovat jo pikkuisen liian isoja siihen että kuskin lisäksi minäkin tunkisin mukaan koulumatkoille :-) lisäksi koulu alkaa epämukavan aikaisin...
    Ja vaikka ihmisiä olisikin, täytyyhän siitä joukosta lisäksi löytää ne, joiden kanssa on yhteinen sävel. Kuten Saksasta löysin sen yhden naisen, olen täällä löytänyt yhden, australialaisen, jonka kanssa tulen helposti juttuun ja joka tuntuu vanhalta kaverilta. Hän on minulle todella arvokas tuttavuus, mutta hän etäopiskelee juuri (lasten kasvettua isommiksi...) ja on usein kiinni päivisin, joten en ole ihan saanut hänestä kaipaamaani päiväseuraa kauppaan tai joogaan.
    Kyky sietää yksinäisyyttä ja tulla toimeen itsensä kanssa onkin minusta yksi tärkeimpiä "kotipuolison" ominaisuuksia. Niissä onneksi saa koko ajan hyvää treeniä, heh heh, vaikka useimmiten minusta tuntuu, että harjaannun lähinnä puhumaan itsekseni entistä kaunopuheisemmin ja entistä äänekkäämmin! Hyvä puoli tässä elämänvaiheessa on se, että onpahan kerrankin aikaa lukea kirjoja, ajan kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentistasi. On aina helpottavaa kuulla kokemuksia teiltä jotka tiedätte tasan tarkkaan mitä tarkoitan.

      Huvittaa tuo mitä kerrot kellon vilkuilusta portugalin yksityistunnilla. Mä mietin että välillä käyn tällä ranskan yksityistunnillani oppimista enemmän sen takia, että voin jutella mukavia opettajan kanssa. Tulen juttuun hänen kanssaan, on itsekin expat-puoliso ja asunut eri maissa nyt jo teini-ikäisten lastensa kanssa. On kiva kuulla hänen kokemuksiaan ja samalla kun joutuu puhumaan ranskaksi, niin harjoittaahan se, mutta oon myös samaa mieltä tuosta, että ryhmäopiskelussa on omat etunsa niin oppimisen kuin sen ihmisten ilmoille pääsemisen kannalta. Kiva että olet löytänyt pienryhmän sieltä. Se on varmasti totta, että isompien lasten kanssa on vielä haastavampaa tehdä tuttavuutta, kun ei nyt varmaankaan oikein ole mitään teini+äiti -ryhmiä, ei ole kysyntää eikä tarjontaa. Ellet sitten tosiaan lainaa vauvaa jostain Hugh Grantin jalanjäljissä ja mene taaperokerhoon. Musta tuntuu että voisin hyvinkin tulla juttuun sellaisen taaperokerholaisen kanssa :)

      Täällä on koulubussikuljetukset yleisiä, mutta meidän tapauksessa vien lapsen itse (kuskin kanssa) esikouluun. Siitä huolimatta tässä esikoulussa en juuri tapaa muita vanhempia. Täällä on yleistä se että hoitaja hakee lapset, ehkä kyse on siitä tai sitten osun vain harvoin samaan aikaan koulun pihalle muiden kanssa. Lapsen balettitunnilla on onneksi yksi äiti aina samaan aikaan ulkopuolella odottamassa ja tykkään tästäkin viikottaisesta kohtaamisesta kun voi vaihtaa ajatuksia hyvällä sävelellä.

      Joo se on todellakin tärkeä ominaisuus, että sietää yksinäisyyttä ja että tulee toimeen itsensä kanssa. Niitä on tässä tullut harjoiteltua täälläkin heh. Hyvä puoli sekin tavallaan. Kuten myös se kirjojen lukeminen sun muu.

      Poista