sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kielikeitoksessa

Palataan yhteen ikisuosikkiaiheeseeni eli kieliin ja monien eri kielten keskellä kasvaviin lapsiin. Luin mielenkiintoisen artikkelin koskien kaksi- tai useampikielisiä lapsia. Artikkelissa kaksi kielitieteen professoria - joista toinen, Deborah Ruuskanen, sattumoisin edustaa Vaasan yliopistoa - antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuten:

- "Voiko lapsi oppia useampaa kuin yhtä kieltä kotona/koulussa/ympäristössään?"
- "Meneekö lapseni sekaisin jos hän kuulee minun puhuvan hänelle useampaa kuin yhtä kieltä?"
- "Pitäisikö minun käyttää yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodia?"

Artikkelin toisen vastaajan, Leedsin yliopiston Anthea Fraser Guptan näkemys osittain eroaa Ruuskasen vastauksista. Toisin kuin Ruuskanen, Gupta ei näe yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodia kaksi- tai monikielisyyden edellytyksenä. Hänen viestinsä on se, että vanhempien tulisi tehdä niin mikä heille on luontevinta.

Hän on tutkinut kaksikielisyyttä Singaporessa ja Intiassa, missä kaksi- tai kolmikielisyys on normi eikä poikkeus. Näissä yhteisöissä aikuiset puhuvat useampaa kieltä kotona ja töissä ja vaihtavat kieltä tilanteen mukaan. Guptan näkemyksen mukaan ei ole vaarallista mikäli lapset kuulevat saman vanhemman puhuvan useampaa kuin yhtä ja samaa kieltä. Se on normaalia elämää ja kun vanhemmat suhtautuvat kielisekoitukseen luontevasti ja rennosti, lapset eivät siitä mene sekaisin.

Guptan huomio on se, että lapset oppivat useampia kieliä silloin kun heidän on pakko ja kun heille on siitä jotain hyötyä - silloin kun heillä on kielen oppimiseen joku syy ja motivaatio. Mikäli perhe asuu paikassa, jossa yhteisöllä on selkeä dominoiva kieli, joka on kieli jolla yhteisön lapset leikkivät yhdessä tai joka on lasten koulutuksen kieli, voi olla varma että lapsi oppii näitä kieliä. Se kieli joka on vähemmistökieli ja jota kukaan muu yhteisössä ei puhu, on kieli jonka kehityksen eteen joutuu eniten tekemään töitä.

Nämä huomiot ovat mielenkiintoisia ja näyttäisivät jokseenkin kuvastavan omaakin tilannettamme osittain. Perheissä joissa vanhemmilla on eri äidinkielet, vähemmistökielen eteen joutuu varmaankin eri lailla tekemään töitä ja kurinalaisuus tai yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodi on ainoa mahdollinen. Meillä kotikieli on vain suomi, mutta emme tällä hetkellä ole arkipäivässä tekemisissä muiden suomalaisten kanssa, eikä lapsilla ole suomenkielistä leikkiseuraa. Saatan puhua lapsille muunkielisten ihmisten kanssa tekemisissä ollessa englantia tai ranskaa mikäli se tulee tilanteessa luontevasti. Saatan myös toistaa vaikkapa englanniksi sanotun asian suomeksi ja siten sanoa saman asian kahteen kertaan.

5-vuotias puhuu mielestäni tosi hyvää suomea, mutta huomasin samanikäisen Suomessa asuvan serkkutytön käynnin yhteydessä että serkkutyttö kyllä puhuu rikkaampaa ja monipuolisempia ilmauksia sisältävää suomea. Ennen kaikkea tajusin taas sen, ettei tytär ole millään tavalla osa suomalaista lastenkulttuuria. Serkkutyttö tietää mikä on Pikku Kakkonen ja laulaa lurittaa lauluja, joiden olemassaolosta omalla tyttärellä ei ole harmainta aavistustakaan. Meidän lapsemme eivät kasva eivätkä suurella todennäköisyydellä tule kasvamaan suomalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. He ovat siis lapsia, joihin englanniksi viitataan termillä 'third culture kids'.

Vähän aikaa sitten huomasin, että tyttö ei ymmärtänyt sellaisia sanoja kuin 'ylihuomenna' tai 'toissapäivänä' tai 'porukka'. Suomenkielisissä satukirjoissa on myös kerrontaa, sanoja ja ilmaisuja, joita hän ei aina ymmärrä. En nyt tietysti ole niin hirveästi voinut verrata muihin 5-vuotiaisiin suomenkielisiin lapsiin, joten en ole varma minkälaista 5-vuotiaiden kuullun ymmärtämisen noin ylipäätään pitäisi olla. Osaako joku valaista?

Ulkomaalaisten ja kansainvälisiä kouluja käyvien paikallisten lasten keskinäinen leikin kieli täällä on englanti. Tyttö käy täällä tällä hetkellä englanninkielisen esikoulun ranskankielistä luokkaa. Luokassa kieli on ranska, mutta pihalla ja ruokatauoilla lapset tuppaavat vaihtamaan englantiin. Näin siksikin, että tytön parhaista luokkakavereista toinen on amerikkalainen tyttö ja toinen kotikielinään englantia ja arabiaa puhuva egyptiläinen tyttö ja heidän leikkiensä kieli on englanti.

Muutenkin kaikki kodin ulkopuolinen elämä, kuten tytön balettitunnit ja kirjakerho tapahtuvat täällä englanniksi. Myös kenialaisen kodinhoitajan kanssa ja hänen lastenvahtivuoroillaan puhutaan englantia. Arabia tässä keitoksessa on ikään kuin ympäristön kotikieli, jota esimerkiksi autonkuljettaja puhuu puhuessaan muiden kuin meidän kanssamme.

Natiivi-ranskankieliseen tai ranskankielisessä maassa asuvaan lapseen verrattuna tytön ranska ei varmaankaan ole yhtäläisellä tasolla. Sanavarasto ei varmaankaan ole yhtä laaja ja hän saattaa esimerkiksi sekoittaa maskuliini- ja feminiinimuodot toisiinsa. Samaa hän tekee englanniksi saattaen sanoa 'she' tarkoittaessaan 'he' tai vaikkapa taivuttaa take-verbin menneen aikamuodon muotoon 'taked' oikean 'took'-muodon sijaan. Joskus huolin oppiiko hän tässä sekamelskassa mitään kieltä kunnolla, mutta kyllä hän onneksi ilmaisee itseään varsin hyvin kaikilla kielillä ja vaihtaa luontevasti kieltä tilanteen ja ihmisen mukaan.

Ensi syksynä tytär vaihtaa koulua ja hakemukset on lähetetty sekä englanninkieliseen kansainväliseen kouluun että Ranskan valtion ylläpitämään ranskalaiseen kouluun. Tavallaan toivon että paikan saisi vain toisesta, jolloin ei tarvitsisi päättää asiaa itse. Kansainvälisen koulun haun yhteydessä tytön piti viettää yksi aamupäivä tarkkailtavana koulussa samanikäisten lasten luokassa. Arvioinnin tehnyt opettaja sanoi, ettei hänellä olisi luultavasti mitään vaikeuksia aloittaa kyseisessä koulussa tai erityisen tuen tarvetta, mutta akateemisesti hän on kuulemma hiukan muita jäljessä esimerkiksi siitä syystä, että hallitsee aakkoset vain ranskaksi. Suomalaisuus minussa tietenkin ajatteli, että eikö se nyt ole aika akateemista jos 5-vuotiaana vaihtaa kielestä toiseen ja luettelee ja kirjoittaa aakkoset ylipäätään millään kielellä ja kirjasintyylillä.

Ensi kuussa 2 vuotta täyttävä poika viettää päivittäin pari tuntia aikaa kodinhoitajan kanssa esimerkiksi ollessani joogassa. Kielenkehityksen kiivaassa vaiheessa sekä hänen englannin- että suomenkielentaitonsa ovat kasvaneet huimaavaa vauhtia. Hän on alkanut puhua molemmilla kielillä pari-kolme -sanaisia lauseita, mutta saattaa toisinaan sekoittaa kielet sanoen esimerkiksi "lisää orange juice". Hän toistaa kaiken sanotun papukaijan lailla oli kieli mikä hyvänsä.

Taksilla ajaessa poika huvittaa taksikuskeja suuresti toistamalla arabiankieliset ajo-ohjeet perässäni innokkaalla äänellään ja pellavapäisellä olemuksellaan: "alatul, yimiin, shemaal!" (suoraan, oikealle, vasemmalle). Kiittää vielä kyydistä kauniisti: "shukran".

16 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen artikkeli, kiva kun linkkasit! Kielijutut kiinnostaa tietysti kovasti, mun tyttarella on nyt selvasti suomi hieman hakusessa ja tajusin etta se johtuu siita etta itse en ole enaa niin paljon kotona töiden takia. Iltapaivan tyttö viettaa mun työpaikalla mutta enkuntunneilla tai muilla kerhotunneilla missa ei kuule suomea. Suomen sana on yha useammin hakusessa j atuo kulttuurillinen puoli suomalaiseen lapsuuteen puuttuu kylla melkolailla. Sen olen hyvaksynyt etta tytölle mustikat, pikkukkakkoset ja sen sellaiset jaavat kaukaisiksi. Tuon kielen kanssa toivon taas kesalta ihmeita kun mun vanhemmat tulee tanne pidemmaksi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan tuon artikkelin, oli mielenkiintoinen ja tuo että annetaan kaksi eri perspektiiviä samoihin kysymyksiin! Mä myös olen ihan hyväksynyt tuon kulttuuripuolen etäisyyden, tai en nyt ole oikeastaan sitä koskaan mitenkään epähyväksyvästi miettinytkään. Muistui vain tosiaan taas mieleen serkkujen käynnin yhteydessä. Suomen kielen toivon että lapset hallitsisivat, että joku yhteys maahan ja sukulaisiin olisi, mutta mielenkiintoiseksi nähtäväksi jää minkälaiseksi se heidän Suomi-suhteensa muodostuu. Tuo sukulaisten vierailu aina kyllä vaikuttaa suomen kieleen, varmasti teilläkin kesällä!

      Poista
  2. Mielenkiintoista! Olen Guptan kanssa ihan samoilla linjoilla, vaikka alunperin meillä olikin tarkoitus edetä yksi aikuinen yksi kieli -periaatteella. Nykyisin puhun lapsille sekaisin englantia ja suomea, osin tilanteen mukaan, osin ihan huomaamattani. Enemmän kai suomea, mutta käytännössä en kyllä hirveästi seuralle omaa kielenkäyttöni. Tärkeää minulle on yhteys lasten kanssa, ei se millä kielellä se milloinkin toteutuu. Mies puhuu lapsille sekaisin äidinkieltään italiaa ja englantia.

    Olen paljon tässä kielten sekasotkussa miettinyt juuri niitä esim intialaisia perheitä joissa monikielisyys on normi ja joissa ei aktiivisesti huolehdita siitä miten lapset kieliä omaksuvat, vaan se vain tapahtuu muun elämän ohessa. Monta vuotta on meillä puhuttu sekaisin kolmea kieltä, suomea, englantia ja italiaa, ja ihan yhtä lailla tuntuisivat lapset koko ajan oppineet lisää suomea kuin silloin kun keskityin enemmän puhumaan vain suomea.

    Toivon lastemme aina osaavan suomea niin, että pärjäävät sillä, ja tällä hetkellä se onkin meillä tilanne. Toivon heille myös kehittyvän yhden kielen jota he osaisivat melko täydellisesti ja siksi tuen osaltani mielelläni suomen kielen kehityksen lisäksi englannin kehitystä. Englanti on kuitenkin heidän koulukielensä ja sen hallitseminen mahdollisimman täydellisesti olisi jo siksi tärkeää. Minusta on ihanaa, että voin lasteni kanssa käyttää molempia itselleni läheisimpiä kieliä, suomea ja englantia. Olen yhtä riemuissani uusista englanninkielisistä oivalluksista kuin suomenkielisistäkin. Kuin myös tietysti kaikesta siitä mitä he isänsä kielellä italiaksi osaavat sanoa tai ymmärtävät, ja koulussa opitusta arabiasta myös.

    Aika huimaa on elää tällaisessa kielilaboratoriossa ja saada seurata lasten kieltenkehitystä päivästä ja vuodesta toiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin ihan riemuissani tästä Guptan perspektiivistä. Kerrankin joku ei nipota äidinkielen pilkuntarkasta käytöstä ja äidinkielisten tv-ohjelmien katsomisesta edellytyksenä monikielisyydelle, vaan lähestyy asiaa muun elämän mukana tapahtuvana normaalina elämänä. Näin se näyttäisi tapahtuvan täälläkin paikallisissa perheissä; puhuvat tilanteen mukaan arabiaa ja englantia lapsilleen ja hyvin näyttäisivät oppivan.

      Mä en mitenkään yleensä niin tarkkaile kielenkäyttöäni, mutta aloin nyt vähän analysoida tässä tätä artikkelia lukiessani. Meillä 5v harvemmin esim leikkii suomeksi ja itseltäni tulee luontevasti kommentoida hänelle leikkejä sillä kielellä millä hän niitä sattuu leikkimään. Uskoisin että se hänellekin on luontevaa, eikä ihmettele miksi teen niin. Mutta joo, tosi mielenkiintoinen kielilaboratorio jota seurailla!

      Poista
    2. Meillä lapset leikkivät oikeastaan vain englanniksi - pienin ehkä joskus satunnaisesti suomeksi. Luontevalta tuntuu tosiaan vastata lasten juttuihin heidän valitsemallaan kielellä.

      On ollut mielenkiintoista seurailla erimaalaisten ja -kielisten perheiden lasten kielten omaksumista omien ohella. Oman kokemukseni perusteella ulkosuomalaiset ottavat suomen kielen osaamisen usein ihan harvinaisen vakavasti, aika harva muu huolehtii yhtä lailla ja tosiaan pakottaa katsomaan tietynkielisiä lastenohjelmia tms.

      Minun lapseni eivät mitenkään edusta mitään täydellistä ulkosuomalaista lasta kielitaidon osalta, he tekevät virheitä ja hakevat sanoja, että miksikään esimerkiksi en heitä voi nostaa siitä kuinka opettaa lapselle vähemmistökieli. Mutta itse ihailen sitä kuinka he jo ihan pieninä hallitsevan useamman kielen! Ja ihan näin muun elämän ohessa, eivät minään erityisenä ja jatkuvana projektina. Olen tuntenut itseni aika ulkopuoliseksi ulkosuomalaisten keskusteluissa siitä kuinka opettaa lapselle täydellistä suomea - minusta on jotenkin hullua, ettei vähempi kuin täydellinen tunnu monelle riittävän, eikä lasten vähän vähemmän täydellistä kielitaitoa kehuta ja ihastella enemmän.

      Poista
    3. Niin, onko muilla yhtä paljon oman kielensä ja kulttuurinsa "Suomi-kouluja"? En nyt muista kuulleeni esim "Italia-koulusta", "Ruotsi-koulusta" kylläkin. Mä en osaa hakemalla hakea pikku kakkosia ja suomenkielisiä elokuvia lapsille katseltavaksi. He eivät asu Suomessa ja siksi heidän elämäänsä ei sen kulttuurin lastenohjelmat tai laulut nyt kuulu. Katsovat täällä lähinnä englanninkielisen Netflixin lastenohjelmatarjontaa, kun se kerran telkkarissa kätevästi on saatavilla ja pyytävät ja haluavat Peppa Pigiä ja Daniel Tigeria katsoa. Voi olla että olen vaan itse sellainen, en minäkään katso täällä suomalaisia sarjoja tai tiedä niistä. Jollekin muulle yhteys suomalaiseen tarjontaan voi sitten ehkä olla tärkeämpi.

      Mä vilpittömästi ihastelen lasteni kieliä sellaisina kuin ne nyt ovat. Huolin toki oppivatko kirjoittamaan ja lukemaan ja mitä jos heidän pitää vielä parin vuoden päästä vaihtaa kieltä ja systeemiä yms, mutta vähiten itse asiassa suomen kielestä huolin. Eivät he täydellistä suomea täällä tarvitse pärjätäkseen täällä omissa yhteisöissään, vaan juurikin niitä muita kieliä ja iloitsen kovasti kun muilla kielillä pärjäävät ja leikkivät.

      Poista
  3. Täällä on paljon tietoa ja ihan käytännön vinkkejä:
    http://peda.net/veraja/kulkuri/maailmalla/soile

    Itse luin paljon kaksi/monikielisyydestä lapsen syntymän aikoihin ja minun pitikin olla se vähemmistökielen opettaja. Toisin kävi, mutta perheessämme on nyt jatkuvasti kolme kieltä käytössä päivittäin. Tämän vuoksi olen paljon miettinyt omia motiiveitani opettaa lapselle omaa kieltäni ja sitä kuinka hyvin toivoisin lapseni sitä osaavan. Nyt nämä samat ajatukset vain kääntyivät isänkielen osalle.

    Minusta on hienoa seurata lapsen kasvua ja hänen kielellistä kehitystä. Mies on panostanut lapsen kielitaitoon ja tulee tekemään niin myös tulevaisuudessa. Itse ajattelen, että jos lapsi saa kasvaessaan kaksi vahvaa kieltä (hyvä luku- ja kirjoitustaito), niin se on todella hienoa. Nämä siis ihan lapsuudesta asti olleita kieliä. (Tai maahanmuutossa valtaväestön kieltä jne. Perheillä on erilaisia tilanteita.)

    Täydellistä kielenhallintaa ei kenelläkään ole, ei natiiveillakaan. Minusta on tärkeintä perheen (vanhempien) miettiä juurikin millaisia tavoitteita lapsen kielenoppimiselle asettaa. Näitähän voi sitten ajan kuluessa katsoa uudestaan. Minulle oli todella valaisevaa ymmärtää, että kielitaitoa on periaatteessa kahta eri kategoriaa: käyttökieli ja akateeminen kieli. Käyttökieli on arkipäivänkieltä, jolla tullaan toimeen, käydään kaupassa, keittiökieltä. Akateeminen kieli on kieltä, jolla kirjoitetaan, luetaan ja pystytään opiskelemaan. Hyväkään käyttökieli ei oikein auta akateemisen kielen kanssa, sillä se pitää opiskella erikseen. Tässä on suurin ero. Maissa joissa käytetään useampaa kieltä (eli juuri esim. Aasiassa jne.) moni kieli voi olla käyttökieli, mutta sitä ei kirjoiteta. En tarkoita, että tämä olisi huono asia tai vähempiarviosta ym, vain erilaista ja niillä kielillä on eri tarkoitus. Tämä on hyvä tiedostaa.

    Minä haluan lapseni lukevan ja kirjoittavan myös isän kieltä, oppivan sen kirjakielen. Minusta se on hieno mahdollisuus lapselle tulevaisuudessa, auttaa ehkä ammatissa ja ainakin tuo kulttuurin lähemmäksi. Samoin lapsi katsoo netistä ihan YouTubesta erilaisia lastenohjelmia, jotka tuovat isänkulttuuria lapsen elämään. Minusta on hienoa nähdä lapsen leikkivän toisinaan myös isänkielellä, vaikka isä ei ole edes paikalla.

    Toisaalta lapset ovat myös erilaisia ja eri tavalla kielellisesti lahjakkaita. Mitään eivät vanhemmat pysty valmiiksi päättämään, he voivat vain tehdä parhaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentistasi ja hyvistä huomioista. Tuo on selkeä jako ajatella kieliä joko käyttökielinä tai akateemisina.

      Ihanaa myös, että sanoit tuon, että emme me vanhemmat pysty kaikkea valmiiksi päättämään ja hallitsemaan, vaan voimme vain tehdä parhaamme. Tätä yritän muistella murehtiessani ja huolehtiessani lasteni akateemisista kielistä ja siitä kuinka monta kieltä ylipäätään on mahdollista oppia akateemisiksi kieliksi ja minkä ikäisenä sitä on mahdollista vielä vaihtaa. Sen olen hyväksynyt, että meidän ja heidän tilanteessaan se ei ole suomi, mutta toivon silti heidän voivan aina puhua sitä käyttökielenä, jotta he voisivat kokea yhteyttä verenperintöönsä ja tuohon etäiseen maahan, joka aina puheissa ja (käyttö)puheessa elää ja kulkee mukana.

      Kielikysymyksiin liittyen olen viime aikoina miettinyt (ja sekoittanut päätäni heh) myös identiteettikysymyksillä. Kun jo valmiiksi puhutaan näiden ”third culture kid”-lapsien identiteettikysymyksistä, että miten se akateeminen kieli siihen vaikuttaa ja mistä iästä alkaen. Tämä on yksi iso kysymys ranskalaisessa koulussa muutoin täysin epäranskalaisissa oloissa. Kv-kouluissa on meidän ja tyttären kaltaisia enemmän. Toisaalta taas hän on koko tämän pienen ikänsä aina ranskaa ”akateemisena kielenään” puhunut ja siten koen, että se kieli tavallaan on osa häntä, oli tilanne nyt mikä oli. Tuntuu pahalta täysin riuhtaista tämä osa hänestä irti, ja siksi tämä ranska nyt tässä vieläkin roikkuu mukana. Mutta niin, kuten sanottu, voimme vain yrittää tehdä parhaamme ja kuten sanot tarpeen vaatiessa voi kai toivottavasti aina katsoa aikaisempia tavoitteita kielelle uudestaan.

      Minua ei voi nostaa esimerkiksi suomalaisen kulttuurin siirtämisestä ulkosuomalaisille lapsille, mutta arvostan kyllä miten monet vanhemmat näkevät sen ja toisen vanhemman kulttuurin välittämisen eteen vaivaa. Uskon että lapset siitä kyllä myöhemmin ovat kiitollisia. Ja hieno juttu tosiaankin, jos lapsi saa kaksi vahvaa kieltä kasvaessaan, se on iso rikkaus se.

      Poista
  4. Ai että, tämä on niin kutkuttavan mielenkiintoista!! Pitää lukea tuo linkkaamasi artikkeli vielä. Nyt menen täysin meidän perheen mutu-tuntumalla tai oikeastaan ihan omallani. Mulla kai suurin pelko, ehkä ihan aiheeton, mutta pelko kuitenkin on, että lapsiltani jää uupumaan tuo vahva akateeminen kielitaito. Uskon siihen, että käyttökieli vahvistuu aina sen mukaan mikä kulloinkin on ajankohtaista. En tiedä miksi koen akateemisen kielitaidon niin tärkeäksi, ehkä että niin saan pidettyä kaikki ovet auki pojilleni kunnes ovat vanhempia ja tekevät itse päätöksensä tulevan suhteen. Huomaan myös itse kuinka suomen kieli ruostuu ja kielioppitaito alkaa olla jo sillä tasolla, että soimaan siitä itseäni.

    Arjessa taas olen niin iloinen ja ylpeä lapsistani kun he sujuvasti käyttävät kahta kieltä ja espanjakin vahvistuu kaiken aikaa. Kuopus voi käyttää kolmeakin kieltä yhdessä lauseessa, en korjaile, mutta huomaan vastaavani yleensä suomeksi, mutta jos esikoinen vaikka haluaa puhua englantia, josta on superinnoissaan tällä hetkellä, puhun englantia sen hetken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, mullakin on kaikenlaisia ja varmasti niitä aiheettomiakin pelkoja! Tuo on yksi kiroukseni ja syntini että yritän pitää kaikki ovet auki tietämättä (tietenkään) mitä siellä tulevaisuudessa on odotettavissa. Mutta sitä omien lapsiensa parastahan sitä aina kai huolii joten ymmärrän kyllä meitä huolijoita. Oli koulukieli mikä hyvänsä, niin siitä se akateeminen kieli sitten muodostuu. Mä mietin sitä voiko akateemisia kieliä oppia useamman kuin yhden ja missä iässä..

      Mä varon korjailemasta missään kielessä lapsen virheitä. Jotenkin tuleeko siitä sitten tunne että haluaa välttää vaikutelmaa että kielet ja puhuminen on suoritus tai jotain. Saatan kyllä sen sanomisen ikään kuin vaivihkaa muina miehinä toistaa oikealla sanalla varustettuna. Mutta on joo tosi iso ilonaihe, että arjessa kielisekamelska sujuu lapsilta luontevasti!

      Se on muuten kumma mitä voi tapahtua omalle suomen kielelle. Ei se yhtään mihinkään katoa, mutta mä esim kummallisen usein meinaan sanoa suomeksi pelata kun tarkoitan sanoa leikkiä (ajattelen silloin kai englannin sanaa play).

      Poista
  5. Hitsi miten kiinnostava keskustelu!
    En nyt pistä lusikkaani tähän soppaan sen enempää.. mutta en voi olla sanomatta että Ansku, on ihan älyttömän hyvä juttu kun toistat vaivihkaa lapsen lauseen oikealla tavalla sanottuna (mitenkään korostamatta sitä, että korjaat). Sillä tavalla lapsen muistiin jää kielellisesti oikeampi muoto.

    Normaalisti lapset oppivat ällistyttävällä tavalla ja kuin vahingossa vaikka mitä. Enemmän on huoli niistä harvoista, joilla sattuu olemaan vaikkapa kielellinen erityisvaikeus. Silloin kieli-asioita on punnittava paljon tarkemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kovasti ilahduttaa tämä keskustelu täällä, tosi kiva että herättää ajatuksia ja keskustelua. Toivon mukaan on tosiaan hyvä toistaa kielellisesti oikea muoto vaivihkaa. Kyllähän kielitaito ja kielellinen kehitys lapsilla koko ajan menee eteenpäin. Ja on kaiketi erilainen prosessi kuin uuden kielen oppiminen aikuisiällä. Jostain muistan muuten lukeneeni että varhaislapsuudesta asti monikielisillä lapsilla olisi aivoissa vain yksi kielialue kun taas aikuisiällä oppiville eri kohdat aivoissa eri kielille tai jotain sinne päin. Täytyypä taas huvikseen tutkia asiaa lisää. Näin on että kielelliset erityisvaikeudet ovat niitä tarkempaa punnitsemista vaativia asioita.

      Poista
    2. Juu. Leikki-iän jälkeen tapahtuva uuden kielen oppiminen on luonteeltaan erilaista kuin synnynnäinen ja varhainen kaksikielisyys. Kun verrataan esim. sanaston hallinnan saamaa edustusta aivoissa on kaksikielisyyden ajoittumisen huomattu näkyvän erilaisena paikantumisena.
      Apua! Mitä sanoinkaan siitä lusikasta ja sopasta! Mutta on niin mielenkiintoinen juttu ;)

      Poista
    3. Mä tietysti mielelläni soisin lisääkin lusikkaa ja soppaa tähän aiheeseen, kun on tosiaan niin mielenkiintoinen juttu :) Mitä jotkut aivokuvatkin kertovat kaksikielisyydestä lapsuudessa yms. On kyllä tosi mielenkiintoista ja tässä tätä käytännön kielilaboratoriota seuratessa etenkin.

      Poista
  6. Minä korjaan lastemme puhuttua englantia mutta suomea en. En minkään periaatteen nimissä vaan ihan huomaamattani ja luonnostaan tulee korjattua englantia oikeakieliseen suuntaan kun taas suomen suhteen olen suurpiirteisempi ja tyytyväinen ihan jo vain yrityksestä. Meidän lasten ns akateeminen kieli on siis tosiaan englanti enkä omalta osaltani pyri siihen, että suomi tai italia koskaan kehittyisivät sen tasoisiksi. Toisaalta minä itse olen täysin suomenkielisestä perheestä mutta kaksi yliopistotutkintoa olen tehnyt kaikkinensa menestyksekkäästi englanniksi Englannissa. Olin kouluajoista asti innostunut englannin kielestä mutta ihan äidinkielen omaiseksi englanti kehittyi minulle kuitenkin vasta yliopisto-opintojen myötä. Olen siis osaltani lohduttava esimerkki siitä, että jos vaan motivaatiota riittää niin myös myöhäisemmässä vaiheessa voi itselleen hankkia uuden akateemisen kielen! Varmaan pitkälti juuri oman elämänpolkuni pohjalta en oikein osaa suhtautua kovin absoluuttisesti tai fanaattisesti kielien oppimiseen ja omaksumiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ihan huomaamatta ja analysoimatta se kielten korjaaminen tai korjaamattomuus menee arjessa. Nyt kun aloin oikein tarkkailla, niin kyllä mun joskus tulee ihan avoimemminkin korjattua ja joskus sitten taas ei ja joskus noin vaivihkaa. Riippuu aina tilanteesta yms.

      Totta tuo mitä sanot akateemisen kielen oppimisesta ja omasta tapauksestasi hyvänä esimerkkinä. Hermoilen usein ihan turhaankin energiaani tuhlaten. Olenhan itsekin sekä suomeksi että englanniksi (tutkinto-)opiskellut ja luen ja kirjoitan molempia kieliä (tosin kyse aikuisiästä, joten en tiedä miten akateemisten kielten oppiminen ja vaihtaminen lapsilla menee tai onko se erilainen prosessi). Perusranskaa puhun mutta kirjoittaminen tökkii, joten se on sitten kai omalla kohdallani käyttökieli mutta ei akateeminen. Onhan tämä kielisekamelska rikkauskin ja kun lapsi kuitenkin puhuu molempia, niin akateemisen kielen vaihtaminen suuntaan tai toiseen on varmasti helpompaa kuin ummikkona (joita heitäkin kai kv-kouluissa joskus aloittaa!).

      Poista